Kaikkinensa hyviä pointteja, ja hyvä että muistutetaan "että lukisi kaikkein ensimmäisenä uskonnollisesta ja hengellisestä väkivallasta." Indeed! Mikään inhimillinen toiminta ei ole vapaata vallankäytöstä.
Olen samaa mieltä, että buddhalaisuudessa, siten kuin minä sen tulkitsen, ei ole kyse tuntemusten huonoudesta tai hyvyydestä sinällään. Buddhalainen näkemys pyrkii ylittämään tällaisen. Mielensisällöt ovat lopulta vain mielensisältöjä. Sen tarpeeksi hyvin ymmärrettyään ne lakkaavat ihmistä sitomasta. Tie tähän: tiedostaa aina kun mielessä ilmenee aversiota (välttely) tai haluamista - aina tiedostaen oman motivaationsa. Pikkuhiljaa etäisyys ihmistä vahingoittaviin mielentiloihin alkaa syntyä. Valinnavapaus kasvaa. Jos tähän oikein tosissaan ryhtyy ajatellaan tarvittavan kuitenkin tukiverkkoa eli) perinteisesti uskoa Buddhaan (että joku on kulkenut tämän polun), dharmaa (manuaalia) ja sanghaa (muita ihmisiä jotka ovat yhtä hulluja).
Kaava on kuitenkin ihan tavallisen jantterin "arkikäyttöönkin" kelpaava: vahvistetaan tiedostamista + lisätään samalla myötätuntoa=koetaan kasvavaa selkeyttä ja yhteyttä maailmaan. Ei tämmöiseen mitään uskonnollista sitoumusta tarvita. Tällaisena pidän tätä relevanttina asiana tutkiskella.
Samaan syssyyn pitää sanoa, ettei taida olla mitään "buddhalaisuutta." Sadat miljoona ihmiset harjoittavat ympäri planeettaa omien kulttuuriperimiensä mukaisia tulkintoja buddhalaisuudesta, ja joissain niissä eletään erittäin askeettisesti; saatetaan pitää Coca Cola siemaustakin haluihin sitovana. Uskonnonharjoittaminen voi sisältää myös valtavat määrät taikauskoa. Idealisoida tätä ei kannata mitenkään.
Monelaista äärimmäistä mielenhallintaan liittyvää tästä joukosta voi kyllä löytyä.
Mä otan tähän buddhalaisuuteen kannan, joka ei perustu mihinkään asiantuntemukseen buddhalaisuudesta. Olen silti siinä käsityksessä, että tuo kärsimys buddhalaisten mukaan tulee siitä kun Minä kiinnittyy näihin erilaisiin elämän objekteihin, jotka aiheuttavat sitten positiivisia ja negatiivisia tunteita, ja sitä myöten kärsimystä.
Mutta mikä on Minä ja kuinka elää ilman kärsimystä?
Ajatellaan ensiksi, että ihmisen subjektiivista ajantajua kuvaa presentismi, eli se että kaikki aika on tässä ja nyt, eli hetkessä jonka koemme, ja tulevaisuutta sekä menneisyyttä ei ole.
Me ikäänkuin elämme nykyhetken aallonharjalla ikuisesti. Emme oikeasti ole menossa menneisyydestä nykyhetken kautta tulevaisuuteen, vaan ainoa mikä on olemassa on nykyhetki. Me olemme siis menossa yhdestä nykyhetkestä toiseen nykyhetkeen ja niin edelleen.
Minä käsittää puolestaan henkilön käsityksen itsestään, eli hänen autobiografisen, persoonallisen sekä sosiaalisen Minäkäsityksensä.
Mä näkisin, että kun Henkilö kasvaa aikuiseksi, niin tuo Minä kehittyy ja muodostuu sellaiseksi entiteetiksi, että se on henkilön kytkös menneisyyteen, jota ei enää ole. Silti, tämä menneisyys eli aiemmin koetut kokemukset ja niistä tehdyt johtopäätökset sekä niiden aiheuttamat tunteet, niin ovat se minkä päälle Minä rakentuu.
Tällä tavalla se Minä vaikuttaa nykyhetkessä tehtäviin päätöksiin, ja siten vaikuttaa myös siihen millaiseksi tulevaisuutemme muodostuu.
Toisaalta jos nykyhetki on kaikki mikä on olemassa, niin potentiaalisesti olemme vapaita vain nykyhetkessä. Vain nykyhetkessä voimme vapautua menneisyyden kahleista, ja vain nykyhetkessä voimme vaikuttaa siihen kuinka menneisyys Minän kautta vaikuttaa tulevaisuuteen.
Elikkä kun ketjun aloituksessa puhuttiin tunteista ja viitattiin kokemisen positiiviseen ja negatiiviseen valenssiin, niin näiden tunteiden kontrolli ja sääntely tapahtuu käsittääkseni tuon Minän kautta ja omaa Minäkäsitystä muuttamalla ja manipuloimalla.
Silloin se, että elää vapaana negatiivisista tunteista edellyttää tunteiden hallinnan sijaan taikka lisäksi nimenomaan Minän hallintaa. Se ei ole niinkään tunteet joita tulee työstää, koska ne menevät ja tulevat, vaan Minä joka harjoittaa mielessämme ja nykyhetkessämme "menneisyyden diktatuuria" jos annamme sille vapaat kädet.
Ja ehkäpä se päämäärä ei sitten ole kuitenkaan Minästä luopuminen vaan sen hallinta.
Sitten tässä täytyy ottaa huomioon myös ulkoinen maailma. Minän kolmas komponentti on sosiaalinen, ja se tapa jolla vaikutamme ympäristömme kanssa, vaikuttaa myös siihen kuinka oma henkilöhistoriamme vaikuttaa nykyhetkeen.
Tässä yksi syy sille miksi normeja kannattaakin noudattaa, vaikka normien noudattaminen usein sotiikin yksilön lyhyen tähtäimen etunäkökohtia vastaan.
Se, että pelaa "reilua peliä" muiden ihmisten kanssa on viime kädessä "oman Minän suojelua". Jos omaa Minäänsä ei suojele sosiaalisesti, niin kun tarpeeksi rikkoo yhteisön normeja ja aiheuttaa kärsimystä muille yhteisön jäsenille, niin näille jäsenille muodostuu tarve ja usein oikeuskin kääntyä sitä rikkovaa Minää vastaan.
Siinä menee henkilön integriteetti, ja samalla tulee osaksi kärsimys, joka on ihan itseaiheutettua, ja joka johtuu siitä että ulkoa päin tulee voimakas negatiivinen paine sille omalle sosiaaliselle Minäkäsitykselle.
Paras keino suojella itseään ja Minäänsä ja elää ilman kärsimystä on itse pelata "reilua peliä" muiden ihmisten kanssa. Tällöin se menneisyys ei paina päälle, ja nykyhetkestä voi nauttia muiden kanssa.
Eli summa summarum, hyvä elämä ja tunteiden hallinta on viime kädessä Minän hallintaa. Me elämme ikuisesti nykyhetkessä, mutta Minä on se väline, jonka välityksellä menneisyytemme vaikuttaa nykyhetkeemme, ja siten myös tulevaisuuteemme.
~ The road to wisdom is paved with the pain of understanding the world.
Purdue kirjoitti: ↑10 Maalis 2025, 13:11
Ajatellaan ensiksi, että ihmisen subjektiivista ajantajua kuvaa presentismi, eli se että kaikki aika on tässä ja nyt, eli hetkessä jonka koemme, ja tulevaisuutta sekä menneisyyttä ei ole.
Me ikäänkuin elämme nykyhetken aallonharjalla ikuisesti. Emme oikeasti ole menossa menneisyydestä nykyhetken kautta tulevaisuuteen, vaan ainoa mikä on olemassa on nykyhetki. Me olemme siis menossa yhdestä nykyhetkestä toiseen nykyhetkeen ja niin edelleen.
Minä käsittää puolestaan henkilön käsityksen itsestään, eli hänen autobiografisen, persoonallisen sekä sosiaalisen Minäkäsityksensä.
Mä näkisin, että kun Henkilö kasvaa aikuiseksi, niin tuo Minä kehittyy ja muodostuu sellaiseksi entiteetiksi, että se on henkilön kytkös menneisyyteen, jota ei enää ole. Silti, tämä menneisyys eli aiemmin koetut kokemukset ja niistä tehdyt johtopäätökset sekä niiden aiheuttamat tunteet, niin ovat se minkä päälle Minä rakentuu.
Jos tuota ajattelee buddhalaisuuden kautta - sillä varauksella että sitä on satoja erilaisia suuntauksia - niin keskeinen työväline ravistella tuota minän ajallista ylivaltaa, on meditaatio. Täydellinen keskittyminen hetki-hetkeltä-tapahtuvaan (tyypillästä Zen-buddhismissa) kuin se olisi maailman tärkein asia.
Se voi avata huomaamaan eron normikokemuksen ja tuoreen kokemuksen välillä - eli voi paljastaa minän roolia arkipäivän kokemuksessa. Näin ymmärtääkseni.
Tässä on kyllä vaaroja.
Ihminen tarvitsee tunnetta jostain sisäisestä ytimestä, jossa tuntee olevansa hyväksytty ja rakastettu (vrt. turvallinen kiintymyssuhde ja ydinminä, joka ei-kiellellinen, pitkälti tiedostamaton kokemus varhaisesta vuorovaikutuksesta).
Veikkaan että tässä voi ajatua väärinymmäryykseen, jossa ennestään huonosti voiva ihminen yrittää uutterasti leikata itsestään jotain pois (eli negatiivisen minäkäsityksen, pahan olon). Toki tähän on ymmärretty kehittää buddhalaisessa kontekstissa keinoja, esim. myötätuntomeditaatiota, jossa viljellään hyväksyvää asennetta itseä ja muita kohtaan.
Mutta noi ongelmat on varmaan parempi hoitaa ihan länsimaalaisin keinoin... Enkä tarkoita nyt viinaa tai pilleripurkkia.
Purdue kirjoitti: ↑10 Maalis 2025, 13:11
Ajatellaan ensiksi, että ihmisen subjektiivista ajantajua kuvaa presentismi, eli se että kaikki aika on tässä ja nyt, eli hetkessä jonka koemme, ja tulevaisuutta sekä menneisyyttä ei ole.
Me ikäänkuin elämme nykyhetken aallonharjalla ikuisesti. Emme oikeasti ole menossa menneisyydestä nykyhetken kautta tulevaisuuteen, vaan ainoa mikä on olemassa on nykyhetki. Me olemme siis menossa yhdestä nykyhetkestä toiseen nykyhetkeen ja niin edelleen.
Minä käsittää puolestaan henkilön käsityksen itsestään, eli hänen autobiografisen, persoonallisen sekä sosiaalisen Minäkäsityksensä.
Mä näkisin, että kun Henkilö kasvaa aikuiseksi, niin tuo Minä kehittyy ja muodostuu sellaiseksi entiteetiksi, että se on henkilön kytkös menneisyyteen, jota ei enää ole. Silti, tämä menneisyys eli aiemmin koetut kokemukset ja niistä tehdyt johtopäätökset sekä niiden aiheuttamat tunteet, niin ovat se minkä päälle Minä rakentuu.
Jos tuota ajattelee buddhalaisuuden kautta - sillä varauksella että sitä on satoja erilaisia suuntauksia - niin keskeinen työväline ravistella tuota minän ajallista ylivaltaa, on meditaatio. Täydellinen keskittyminen hetki-hetkeltä-tapahtuvaan (tyypillästä Zen-buddhismissa) kuin se olisi maailman tärkein asia.
Se voi avata huomaamaan eron normikokemuksen ja tuoreen kokemuksen välillä - eli voi paljastaa minän roolia arkipäivän kokemuksessa. Näin ymmärtääkseni.
Tässä on kyllä vaaroja.
Ihminen tarvitsee tunnetta jostain sisäisestä ytimestä, jossa tuntee olevansa hyväksytty ja rakastettu (vrt. turvallinen kiintymyssuhde ja ydinminä, joka ei-kiellellinen, pitkälti tiedostamaton kokemus varhaisesta vuorovaikutuksesta).
Veikkaan että tässä voi ajatua väärinymmäryykseen, jossa ennestään huonosti voiva ihminen yrittää uutterasti leikata itsestään jotain pois (eli negatiivisen minäkäsityksen, pahan olon). Toki tähän on ymmärretty kehittää buddhalaisessa kontekstissa keinoja, esim. myötätuntomeditaatiota, jossa viljellään hyväksyvää asennetta itseä ja muita kohtaan.
Mutta noi ongelmat on varmaan parempi hoitaa ihan länsimaalaisin keinoin... Enkä tarkoita nyt viinaa tai pilleripurkkia.
Joo, varmaankin on noin, että sitä Minä käsitystä ei ole helppoa lähteä tavallisen ihmisen itsekseen muokkaamaan, eli noita "länsimaalaisia keinojakin" tarvitaan varmastikin.
Mutta tällainen aine kuin "Itsetuntemus" pitäisi olla pakollisena oppiaineena peruskoulussa ylemmillä luokilla, vaikka niin että yksi tunti viikossa. Käytäisiin läpi käytännön psykologiaa, ja ylipäätään sitä kuinka kasvattaa terve Minäkäsitys, niin henkilökohtaisesti kuin sosiaalisestikin siinä nuoren kasvuprosessissa. Nyt tuntuu että monilta suomalaisiltakin nuorilta on se Minä hukassa.
Tuota mediaatiota itsekin olen yrittänyt viritellä aika-ajoin harrastukseksi, mutta täytyy tunnustaa että taas viime aikoina tuo harrastus on jäänyt sivuun. Pitäisi aloitella taas jahka saa sen inspiraation päälle.
~ The road to wisdom is paved with the pain of understanding the world.
Purdue kirjoitti: ↑11 Maalis 2025, 13:26
Tuota mediaatiota itsekin olen yrittänyt viritellä aika-ajoin harrastukseksi, mutta täytyy tunnustaa että taas viime aikoina tuo harrastus on jäänyt sivuun. Pitäisi aloitella taas jahka saa sen inspiraation päälle.
on se ihan hyvä harrastus, minusta ainakin. Huonompiakin on.
Purdue kirjoitti: ↑11 Maalis 2025, 13:26
Tuota mediaatiota itsekin olen yrittänyt viritellä aika-ajoin harrastukseksi, mutta täytyy tunnustaa että taas viime aikoina tuo harrastus on jäänyt sivuun. Pitäisi aloitella taas jahka saa sen inspiraation päälle.
on se ihan hyvä harrastus, minusta ainakin. Huonompiakin on.
Kyllä. Erittäin kehittävää eikä maksa mitään, ellei sitten ajattele että "vapaa-aikakin on rahaa". Mutta voisi sen aikansa huonomminkin käyttää.
~ The road to wisdom is paved with the pain of understanding the world.
Koulusta jäi buddhalaisuus mieleen kovin negatiivisessa valossa. Elämä on kärsimystä ja siitä voi vapautua sammuttamalla elämänhalun. Ehkä tuon opin voi käsittää elämänmyönteisemminkin ja nykyään kyllä käsitys on positiivisempi.
Is all that we see or seem
But a dream within a dream?
- Edgar Allan Poe
jester kirjoitti: ↑11 Maalis 2025, 17:59
Koulusta jäi buddhalaisuus mieleen kovin negatiivisessa valossa. Elämä on kärsimystä ja siitä voi vapautua sammuttamalla elämänhalun. Ehkä tuon opin voi käsittää elämänmyönteisemminkin ja nykyään kyllä käsitys on positiivisempi.
Heh. Voi kait tuon opetuksen noinkin nähdä, mutta oliko tuo nyt sitten se buddhan perimmäinen oivallus?
Buddhahan kokeili askeesia ja totesi ettei itsensä kurjistaminenkaan tuonut sitä valaistumista sitten?
Ehkäpä joku viisaampi osaa tähänkin vastata?
~ The road to wisdom is paved with the pain of understanding the world.
Riippuu tosiaan tulkinnasta. Jos vaikka lukee vanhana tekstinä pidettyä Sutta Nipataa, niin kyllä siitä on hippeily ja kukkaset kaukana. Mutta se on varmaan yksi ratkaisu eksistenssin ongelmaan aikana jolloin ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä ja kärsimys oli hyvin konkreettista.
Olen myös lukenut, että buddhlaisuuden eri muodot ovat niin erilaisia, että on vaikea aina tietää mikä siellä niitä yhdistää. Jotkut akateemikot ovat koettaneet löytää jonkin "tisleen" aiheesta. Yksi tämmöinen on neljä sinettiä:
-All compounded things are impermanent.
-All emotions are painful.
-All phenomena are empty; they are without inherent existence. This is actually the ultimate view of Buddhism; the other three are grounded on this third seal.
-The fourth seal is that nirvana is beyond extremes. Nirvana is achieved when you remove everything that was artificial and obscuring. https://www.lionsroar.com/four-seals-dharma/
Mikä tahansa filosofia, tai ihan yksityinekin elämänasenne, joka sisältää nämä olisi buddhismia.
Eipä tämäkään nyt äkkiseltään mikään ilonpurkaus ole, mutta mitä tuo tarkoittaa on sitten vaikeampaa. Positiiviset emootiotkin ovat kivuliaita jos ne ottaa täysin todesta ja jää niihin roikkumaan, eikä pysty esim. sopeutumaan siihen kun rakkaus laimenee jne. Yleensä kyllä ei tietääkseni ajatella että ihmisen pitäisi latistua ja leikata itsestään mitään pois - ennemmin se suhde sisäiseen yritetään saada kevyemmäksi. Tämä on tällainen "inhimillinen" tulkinta siis...
jester kirjoitti: ↑11 Maalis 2025, 17:59
Koulusta jäi buddhalaisuus mieleen kovin negatiivisessa valossa. Elämä on kärsimystä ja siitä voi vapautua sammuttamalla elämänhalun. Ehkä tuon opin voi käsittää elämänmyönteisemminkin ja nykyään kyllä käsitys on positiivisempi.
Ikävä kuulla että koulussa on tuollaista opetettu. Tuo elämästä vetäytyminen kuuluu enemmänkin hindulaiseen perinteiseen. Vetäydytään korkealle vuorelle luolan rauhaan meditoimaan ainaisen auvon tilassa.
Mutta tuossahan Buddha juuri teki pesäeron oppi-isiinsä. Mielestäni oikein esitti että tuo ei voi olla lopullinen ongelma kärsimyksen ongelmaan koska se lopulta on riippuvainen tuosta auvon tilasta ja on näin ollen tarrautumista joka nimenomaan on se kärsimyksen perimmäinen syy.
Siksi Buddha esitteli meille sen keskitien
In the broadest sense, the Middle Way refers to the Buddha’s enlightened view of life and also the actions or attitudes that will create happiness for oneself and others; it is found in the ongoing, dynamic effort to apply Buddhist wisdom to the questions and challenges of life and society. In this sense, the search for the Middle Way can be considered a universal pursuit of all Buddhist traditions—the quest for a way of life that would give the greatest value to human existence and help relieve the world of suffering. It is for this reason that Buddhism itself is sometimes referred to as the “Middle Way.” https://www.sokaglobal.org/resources/st ... %20society.
Eli elämänhalua ei sammuteta. Jos jotain sammuu niin nuo elämää suodattavat ja tylsistävät, kärsimykseen tarrautuvat ja minäkokemusta ylläpitävät neuraaliset prosessit. Ja tämähän tarkoittaa sitä että kaistanleveyttä vapautuu ottamaan elämä sisään kaikessa loistossaan ja kauneudessaan.
Jalo Arkkivalo kirjoitti: ↑10 Maalis 2025, 09:36
Koska palstalla on jonkun verran kiinnostusta buddhalaisuuteen, laadin lyhyen essee-mielipidekirjoituksen, mitä itse ajattelen buddhalaisuuden suhteesta elämän nautintoihin ja kärsimykseen. Ja lopuksi vielä sananen hengellisestä väkivallasta.
Tunteet ohjaavat vahvasti elämämme huippukokemuksia. Niin hyvässä kuin pahassa.
On kuitenkin oikaistava eräs väärä käsitys, joka helposti erityisesti länsimaisesta perspektiivistä buddhalaisuuteen korostuu.
Elämykset, tunteet tai tunteiden vietävänä oleminen itsessään, ei tarkoita buddhalaisuudessa vielä mitään. Ei ole vääriä tunteita tai nautintoja. Positiivinen tai negatiivinen elämys itsessään ei ole paha asia. Miksi olisi? Tämä on ihan buddhalaisuuden ytimessä.
Kerrassaan mieletön ajatus, että ihmisen tulisi kieltää itseltään positiiviset tunne-elämykset, vain sen takia että ne tuntuvat hyvältä. Hullua.
Eihän vaikkapa jäätelöstä nautiskelu itsessään, ole muuta kuin aivan mahtavaa touhua. Itse asiassa siitä pitäisikin nauttia aivan täysillä. Oikein keskittyä kaikkiin ihaniin makuihin ja viileän pehmeään tunteeseen suussa. Lopulta rapeaan keksiin ja koko elämykseen. Täysillä. Ihanaa!
Se milloin positiiviset tunteet ja vaikkapa nautinnot muodostuvat ongelmaksi on, jos ne alkavat aiheuttaa kärsimystä itselle tai muille. Jäätelön tapauksessa se voisi olla jatkuva makean himo, ja lopulta terveysongelmat. Sitten syyllisyyden tunto. Lopulta häpeä.
Itse olen ymmärtänyt että buddhalainen filosofia tähtää tämän ilmiön tunnistamiseen. Ja se tapahtuu oman mielen harjoittamisen kautta. Kehitetään kykyä nähdä oman itseaiheutetun "turhan" kärsimyksen syitä. Kaikkea kärsimystä ei elämästä tietenkään voi poistaa.
Olen itse vahvasti sitä mieltä että elämä on epätäydellisten ihmisten harjoitus, eikä oikeaa tapaa elää ole. Tarpeet ovat erilaisia ja elämää ei voi elää virheettömästi. Apuna itsensä ymmärtämiseen, voi olla buddhalainen filosofia ja harjoitus. Ja itsensä kehittäminen.
Se on mielen harjoitus, treeni jolla voi pureutua oman elämän haasteisiin ja ongelmakohtiin.
Jos on yhtään epävarma koko buddhalaisuudessa, eikä innostu traditioista ja mystiikasta, niin voi hyvin perehtyä pelkästään johonkin idän filosofiasta johdettuihin mindfullness -juttuihin. Ne ovat myös hyviä ja tehokkaita.
Minun mielestäni olisi hyvä, jos joku aikoo perehtyä tällaisiin menetelmiin, että lukisi kaikkein ensimmäisenä uskonnollisesta ja hengellisestä väkivallasta. Tarpeettoman vainohaharhainen ei tarvitse olla, mutta kannattaa tiedostaa, että buddhalaisuuskaan ei ole vapaa hyväksikäyttäjistä. Vaan sitäkin on käytetty vääriin tarkoituksiin paljon.
Tällaisesta ymmärryksestä on sekin hyöty, että sen avulla tunnistaa helpommin hevonpaskan oikeista pyrkimyksistä auttaa ihmisiä.
Ylipäätään aina jos joku tarjoaa suoraa reittiä ymmärrykseen ja vastauksia kaikkeen,
joko buddhalaisuuden tai minkä tahansa muun tradition kautta, kannattaa ottaa jalat alleen.
Samoin jos joku guru tarjoaa mahdollisuutta muuttua hänen opissaan virheettömäksi superihmiseksi.
Uusi tekoälyteknologia tulee mullistamaan kaikenlaisten hyväksikäyttäjien mahdolisuudet harjoittaa henkistä ja hengellistä väkivaltaa.
Alla oleva kirjasuositukseni pureutuu myös tähän tekoälyaiheeseen erinomaisesti. Kannattaa lukea. Se antaa uutta tuoretta tietoa aiheeseen:
Tää on kinkkinen probleemi kyllä tää varallisten gurujen dilemma. Selvää on että been there done that kokemuksellisessa mielessä ei aina ole tarpeeksi vapauttaakseen ihmistä egoistista tarpeistaan ja haluistaan. Ja jos sä et oo vapautunut niin ihmisten ihailu ja palvontahan on pahinta myrkkyä ja saa egon nostamaan karvaisen päänsä ja kuvittelemaan että voi tehdä mitä huvittaa.
Mut toisaalta koko guruhomman ideahan on siinä että oppilas luopuu omasta tahdostaan ja itsestään kun tuo itse on juurikin se juttu joka häntä estää valaistumasta. Tulee mieleen Yodan ja Luken tai Miyagin ja Daniel-Sanin opettaja oppilas suhde.
Vaikea yhtälö kyllä. Onko tohon sit oikeen muuta ratkaisua kun yrittää selvittää gurun trackrekordia? En tiedä. Täytyy kyl lukee tuo Vaaralliset Gurut kirja on varmaan mielenkiintoinen.
Sampalta ihan ok pohdintaa huonotapaisista guruista.
Sam Harris gives his perspective on why some spiritual teachers misbehave, and why just 'a bunch of enlightened Buddhas' isn't enough to build a civilization.
Minusta buddhalaisuus voi olla hyväksi yksilölle, mutta yhteisölle se ei ole järin rakentava malli. Ei yhtä haitallinen kuin islam, mutta taannuttava.
Keski-Aasia aikoinaan oli pitkälti buddhalainen, mutta islamin leviäminen tuhosi buddhismin (Afganistan jne.). Buddhismi ei kyennyt puolustautumaan sotaisaa islamia vastaan ja tuhoutui.
Toope kirjoitti: ↑15 Maalis 2025, 22:18
Minusta buddhalaisuus voi olla hyväksi yksilölle, mutta yhteisölle se ei ole järin rakentava malli. Ei yhtä haitallinen kuin islam, mutta taannuttava.
Keski-Aasia aikoinaan oli pitkälti buddhalainen, mutta islamin leviäminen tuhosi buddhismin (Afganistan jne.). Buddhismi ei kyennyt puolustautumaan sotaisaa islamia vastaan ja tuhoutui.
Totta. Mutta hyvä ottaa huomioon kulttuurinen tulkinta buddhismista. Japanissa zen oli samurai-ajoista lähtien kytköksissä valtioon ja myös sotimiseen. Toisessa maailmansodassa myös: https://en.m.wikipedia.org/wiki/Zen_at_War
Tosin voi miettiä millaista buddhismia tuo tuollainen oikein on?
Sairasta uskonnollista ajattelua?
