-
Kolme kysymystä esikoiskirjailijoille:
1. Miksi kirjoitat?
2. Miksi juuri tämä kirja?
3. Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.
Kirjailijan nimi. Teoksen nimi. Tyylilaji. Kustantaja.
Kirja 3
Kirja 4Jussi Lehtonen: Mies jolla on naisen sydän. Romaani. WSOY.
1. Kirjoittaessani pääsen yhteyteen itseni ja maailman kanssa, ja ne alkavat vuorovaikuttaa tavalla, joka ei muussa kommunikaatiossa olisi mahdollinen. Sivutuotteena syntyy uusia maailmoita ja minuuksia ja sinuuksia. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, sen avulla voi myös lievittää yksinäisyyttä.
Sanat ovat merkitysten kaltevia alustoja. Ajattelen, että sama sana on jokaisessa tilanteessa, jokaisessa suussa ja jokaisessa korvassa vähän eri. Kirjoittaminen on sanoilla ja merkityksillä leikkimistä, ja kirjoittaessa voi päästä lapsen kaltaiseen tilaan, jossa ikiaikaiset asiat näyttäytyvät uusina ja yllättävinä. Kielen käyttäjä on kuitenkin myös vallan käyttäjä eikä kirjoittamisen leikki ole viatonta lasten leikkiä. Sanat voivat määrätä ja määritellä. Kirjoittaja sen päättää, mihin instrumenttiaan käyttää. Hän voi esimerkiksi tuoda valokeilaan muuten pimentoon jääviä ilmiöitä. Hän voi myös arvuutella, miksi jotkin asiat pidetään pimennossa, ja mitä siitä ehkä seuraa, jos ne tehdään näkyviksi.
Kielen käyttäjien yhteisö on suuri, meitä paljon suurempi, on ollut olemassa kauan ja tähyilee kohti tulevaa. Kirjoittamalla asetun sekä tietoisesti että sattumanvaraisesti osaksi tuota vuoroin kannattelevaa, vuoroin tukahduttavaa yhteisöä.
2. Kirjani päähenkilö, mies jolla on naisen sydän, on kulkenut rinnallani pitkään. Vuosiksi olin sulkenut hänet pöytälaatikkoon, mutta nyt hänen oli välttämätöntä päästä sieltä ulos. Ehkä se johtuu ajan merkeistä.
3. Pidän Otto Mannisen runoista, niissä suomen kieltä käytetään ihmeellisellä tavalla. Näyttämölle kirjoitetuissa teksteissä on joskus uutta luovaa voimaa, esimerkkinä vaikka E.L. Karhun tuotanto. Suomalaisen proosan kanssa olen ehkä ollut tekemisissä runoutta ja näytelmäkirjallisuutta vähemmän. Meillä on siinä, Kivestä, Kilvestä ja Linnasta lähtien, tosi moninainen traditio, jota tutkailen innolla.
Ote arviosta: ”Kolmeen osaan jakautuvan romaanin punainen lanka kiertyy identiteettien ja valta-asetelmien tarkastelun ympärille. Ne ovat olleet viime vuosien aikana hyvin suosittuja teemoja taiteen kentällä. Lehtonen liikkuu ketterästi yksilötasolta yhteiskunnalliselle tasolle. Käsittelyssä ovat ainakin sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, vanhemmuus, taiteilijuus, valkoisuus ja eurooppalaisuus.” Anni Valtonen, HS 22.10.
Carlos Lievonen: Vain heteitä. Runokokoelma. Otava.
1. Koen, että minulla on sanottavaa. Taiteilijan tärkein ominaisuus on halu tuoda maailmaan jotakin uutta koettavaa ja/tai pohdiskeltavaa. Omalle taiteelleni kieli on osoittautunut parhaaksi työkaluksi.
2. Heteissä minua kiinnostavat ilmaisutavan ja sisällön ristiriidat, eritoten kielirekisterien muuttuminen ja tyylien kliseytyminen ajan mittaan. Eräs suuri innoitin oli niin kutsuttu camp-estetiikka, jota on nähdäkseni hyödynnetty vain vähän kirjallisuudessa. Siihenkin halusin sukeltaa anakronistisesti, siis pyrkimällä suureellisuuteen ja pieneen naurettavuuteen vilpittömyyden kautta, kirjoittamalla parodiaa parodioimatta.
Toisaalta halusin aidosti ylistää iloa ja pientä hölmöyttäkin, puhua siitä arvokkaaseen sävyyn. Etenkin homoseksuaalisuutta käsitellään yhä “vakavassa” taiteessa enimmäkseen vaikeuksien ja tuskan kautta, eikä taidetta ole aina helppo erottaa aktivismista. Halusin kirjoittaa teoksen, joka on riisuttu julistavuudesta. Heteitä politisoi ilon kautta, jos joku välttämättä haluaa nähdä sen rakkauden muodot poliittisina.
3. Vain heteitä sijoittuu tietenkin osaksi uutta kotimaista “uusromantiikan” virtausta, mutta ajattelen omalla teoksellani myös koettelevani sen eri ulottuvuuksia. Luova kielenkäyttö on minulle yleisesti ottaen tärkeää, mutta tuskinpa palaan tulevassa tuotannossani muihin tämän teoksen tunnuspiirteisiin. Ajattelen filosofisuuden ja maltillisen kokeellisuuden olevan olennaista kirjoittamiselleni, ja toistaiseksi olen kirjoitellut lähinnä runoutta, joten kaipa minä asetun suhteellisen pieneen ekologiseen lokeroon kirjallisuudessa, saa nähdä mitä tuleman pitää.
Ote arviosta: ”Kyse on paikasta, jonka kaksi rakastavaista luo omaksi turvakseen. Romantiikan ajan vaikutusta on alkanut tihkua sieltä täältä popkulttuuria myöten. En silti lue Vain heteitä osana mitään trendi-ilmiötä, vaan uteliaana haluna tehdä oma kompositio paljon luetuista ja käytetyistä luonnon, myyttien ja erotiikan kuvastoista; haluna olla kiinni perinteessä ennen jotain muuta. Kenties tyyntä myrskyn edellä?” Arttu Seppänen, HS 12.10.