Kansan yhdistäminen yhteisen vihollisen taakse

HuuHaata
Reactions:
Viestit: 1716
Liittynyt: 12 Joulu 2022, 09:51

Kansan yhdistäminen yhteisen vihollisen taakse

Viesti Kirjoittaja HuuHaata »

Jos historiasta jotain voi oppia, niin noin ei koskaan tulisi tehdä.

Siinä:
1) Sisäinen kehitys loppuu, koska argumentti on että vihollinen tykkää, jos joku on sitä mieltä että jokin on huonosti. Ja näin nurisija on kansan vihollinen.
2) Seuraa itseään toteuttava ennuste, joka ei muutoin välttämättä toteutuisi.
3) Yhteisen vihollisen taakse meno lopettaa demokratian.
Susa
Reactions:
Viestit: 8440
Liittynyt: 17 Tammi 2023, 15:19

Re: Kansan yhdistäminen yhteisen vihollisen taakse

Viesti Kirjoittaja Susa »

Toisaalta, isku vihollisen selkään voisi olla tehokas.

https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/http ... at_1594522
Kohina
Reactions:
Viestit: 3239
Liittynyt: 28 Touko 2023, 00:20

Re: Kansan yhdistäminen yhteisen vihollisen taakse

Viesti Kirjoittaja Kohina »

Kuinka paljon meillä on vielä kouluja, joiden henki suorastaan janoaa häirikköjä, kouluja jossa on jatkuva tilaus uudelle ongelmaoppilaalle? Tyhjä paikka täytetään pienestäkin rikkeestä ja uuden häirikön vihaaminen pelastaa koko opettajakunnan kohtaamasta oman työyhteisönsä sisäistä problematiikkaa.

Kuinka paljon meillä on työyhteisöjä, jotka vuodesta toiseen pelastautuvat kollektiiviselta itsetutkiskelulta, valitsemalla jatkuvasti yhden tai muutaman työntekijän syntipukikseen? Kuinka paljon meillä on perheitä tai sukuja, jotka tarvitsevat yhden luuserin, jonka kohtalosta kaikki hyvät ihmiset voivat olla huolissaan?

Viha, halveksunta, ylenkatse tai ylipäänsä kolmannesta puhuminen, yhdistää paljon yksinkertaisemmin ja lujemmin kuin rakkaus. Kuinka upeaa onkaan yhdessä vihata – siirtolaisia, homoja, liberaaliteologeja, shamaaneja, poliitikkoja, pankinjohtajia, puolison hullua sukua tai internetin viharyhmiä. Voi sitä keskinäistä solidaarisuutta ja vahvaa yhteyttä, minkä ”oikeutettu” naapurin inhoaminen voikaan tuottaa.

Jos yhteys ei löydy rakkauden kautta se löytyy kyllä vihaamalla. Vihollinen vapauttaa meidät vihdoin toimimaan yhdessä ja samalla tekemään sitä, mitä parhaiten osaamme – olemme oppineet valitsemaan uhrimme tarkemmin kuin koskaan

Uhrin merkki
Ihmisten etsiessä syntipukkia katseet osuivat minuun, koska olin yksin, vailla suosijoita ja aviotonta syntyperää.

Mika Waltari. Mikael Karvajalka

Ihmisjoukko ei koskaan tietoisesti etsi syntipukkia. Se etsii ihan vilpittömästi syyllistä ongelmiinsa ja osoitetta keskinäisille ongelmilleen. Tarpeeksi valistunut ulkopuolinen tarkkailija voi kutsua uhria yhteisön syntipukiksi. Sen jälkeen hänellä on kiusaus omiensa kanssa tehdä uhraajista syntipukkeja. Siinä vaiheessa tarkkanäköisyys loppuu. Vain koko mekanismista tietoiseksi tullut joukon johtaja voi olla pahuudessaan niin kyyninen, että tietoisesti tarjoaa raivostuneelle joukolle sopivan syntipukin.

Joukkoliikkeet tulevat hyvinkin toimeen ilman edes muodollista uskoa Jumalaan, mutta ne eivät koskaan selviä ilman uskoa Saatanaan. Jokaisen joukkoliikkeen perusedellytys on saatanan sijoittaminen täysin itsensä ulkopuolelle. Mitä selkeämmin määritelty paholainen sitä vahvempi joukkoliike.

Kun Hitler valitsi juutalaiset saatanakseen, hän kansoitti koko Euroopan perkeleillä, tai heidän kanssaan yhteistyössä olevilla pikkupiruilla. Hän tarvitsi myytin kansainvälisestä juutalaissalaliitosta. Sen tuhoamisen nimissä hän saattoi taistella ketä tahansa vastaan ilman mitään monimutkaisia selityksiä. Vihollinen oli määritelty. Saatana oli paikallistettu. Se oli kaikkialla muualla paitsi arjalaisissa.

Jos joukko näkisi uhrin syntipukkina, herännyt tietoisuus pilaisi uhraamisen kokoavan vaikutukset yhteisöön. Jotta uhraaminen toimisi, joukon täytyy olla täysin vakuuttunut uhrin syyllisyydestä. Syntipukki pitää nähdä poikkeuksellisen pahana ja vaarallisena. Siksi hänelle on kuviteltu suorastaan maagisia pahuuden voimia ja yliluonnollisia kykyjä aiheuttaa vahinkoa. Sekulaarisemmassa yhteisössä syntipukille annetaan ylivoimainen valta ärsyttää, suututtaa ja manipuloida melkein kaikki. Mitä pahemmaksi ja vaarallisemmaksi hänet on kuviteltu, sitä perustellumpi on yhteisön yhtenäinen kääntyminen häntä vastaan.

Syntipukin pitää mieluiten olla osa meitä, voidakseen olla tarpeeksi uskottavasti syypää meidän ongelmiimme. Silti syntipukin pitää olla myös tarpeeksi marginaalinen, jotta joukon ei tarvitse tuhota itseään, eikä kajota omiinsa. Silloin myös minimoituu riski, että joku heräisi näkemään uhrissa kaltaisensa ja menisi hänen rinnalleen. Syntipukki voi olla halveksittu sivullinen, epäsuosioon joutunut hallitsija tai kadehdittu menestyjä. Syrjäytyneitä löytyy yhteiskuntaluokkien kummassakin ääripäässä. Tärkeintä on, ettei kukaan lähde hänen uhraamistaan kostamaan, ja ettei hänellä yksin jätettynä ole voimavaroja puolustaa itseään.

Syntipukin täytyy siis täyttää hyvinkin ristiriitaisia odotuksia. Hänen täytyy olla tarpeeksi erilainen ja riittävän samanlainen. Hänen täytyy olla tarpeeksi vaarallinen ja samalla riittävän puolustuskyvytön. Ehkä siksi myös itsensä kanssa avoimesti ristiriidassa olevat ihmiset kelpaavat muita paremmin koko yhteisön ristiriitojen kantajiksi.

Girard puhuu uhrin stigmasta ja syntipukin tunnusmerkeistä. Myytit ovat täynnä kertomuksia poikkeuksellisista tai epämuodostuneista ihmisistä, oudoista muukalaisista, ihmisen ja pedon risteytyksistä, jumalhahmoista ja piruista, ruttotautisista kuvotuksista ja yliluonnollisen kauniista lumoajista.[3]

Syntipukiksi kelpaa noidaksi epäilty[4], tartuntatautinen, seksuaalisesti poikkeava, harhaoppinen, ulkomaalainen, kaikkien vihaama itsekeskeinen paskiainen, pankkikriisin keskellä omia etujaan ajanut pyrkyri, kohtaloaan valittava luuseri, uusien ajatusten profeetta, vanhoja ajatuksia toistava besservisser tai kuka tahansa, joka väärässä tilanteessa kaivaa nenäänsä.

Suuri joukko ihmisiä tarvitsee tarpeeksi suuren syntipukin. Jos sellaiseksi ei löydy kaikkia yhdistävää yksilöllistä vihan kohdetta, täytyy niputtaa joku ryhmä yhdeksi kyllin pelottavaksi ja vihattavaksi hahmoksi, stereotyyppiseksi kuvaksi, jonka läpi yksilö ei enää erotu omana itsenään. Näin on valittu kokonaisia perheitä, sukuja, heimoja tai rotuja syyllisiksi muiden ongelmiin.

Juutalaiset olivat kaikilla tasoilla tärkeä osa saksalaista yhteiskuntaa, ja kansainvälistä kauppaa, kelvatakseen vakuuttaviksi syypäiksi koko kansan sisäisiin ja ulkoisiin ongelmiin. Samalla Juutalaiset olivat kulttuurisen, uskonnollisen ja etnisen perintönsä kautta valtaväestöstä erottuvia ja ulkopuolisia. Historian kammottavin ja massiivisin syntipukkiuhri tuli valituksi olennaisesti samoista syistä kuin alkulauman spontaanien lynkkausten uhrit, virtuaaliheimojen viharyhmien uhrit, koulukiusaamisen kohteet tai hiekkalaatikolla silmilleen saavat uudet ja vähän erilaiset tulokkaat, jotka eivät osaa tai uskalla puolustaa itseään.

Syntipukiksi valitun kuviteltu tai todellinen rikos kohdistui muinoin korkeimpaan auktoriteettiin, heimon johtajiin, kuninkaallisiin tai jumaliin. Evankeliumien vaikutusalueilla syntipukeiksi joutuvat helpommin ne, jotka ovat rikkoneet lasten, vammaisten ja puolustuskyvyttömien uhrien oikeuksia.[5] Pedofiili on ansainnut ankaran rangaistuksen, mutta häneen kohdistuva silmitön lynkkaushimo on ikivanhan ja väkivaltaisen pyhän jälkeläinen.[6]

Siinä vaiheessa kun syntipukin uhraaminen ritualisoitui, uhriksi valitulle annettiin usein vapaus loukata auktoriteetteja ja rikkoa kaikkia seksuaalisia tabuja, jotta uhraaminen olisi selkeämmin ja varmemmin perusteltu.[7]

Sama dynamiikka näkyy edelleen. Eivät vain naiset rakasta renttuja. Koko kansalla on aina ollut lempihulttioita, joiden kaikki synnit annetaan anteeksi. Tuntuu suorastaan hyvältä, kun seuraavassa lööpissä löytyy vielä enemmän törttöilyä, joita säälivän hekotuksen säestämänä saamme antaa anteeksi. Heitä suorastaan usutetaan tekemään mitä muut eivät uskalla tehdä, tai eivät kehtaa myöntää tekevänsä. Mitä pahempia ja hölmömpiä valtakunnanrentut ovat, sitä fiksummaksi tuntee itsensä heille naurava kansa. Heitä lihotetaan synneillä, kunnes ovat valmiita teuraiksi. Ei heitä tarvitse tappaa. Riittää että julkisuus, jolla he ovat eläneet, kääntyy heitä vastaan, tai yksinkertaisesti vain unohtaa heidät.

Kun he sitten ovat juoneet itsensä kuoliaiksi tai muulla tavalla hankkiutuneet tuonpuoleiseen, heistä tehdään valtakunnanpyhimyksiä, paljon kärsineitä sankareita, joita voimme yhdessä haikeina muistella. Olivathan he monessakin mielessä kantaneet meidän syntejämme omassa lihassaan. Uhreiksi he joutuivat tavalla, jota kukaan ei edes huomannut.

Oikea lynkkaus on aina tarvinnut moraalisia syitä. Uhraaminen tapahtuu aina ”oikeista” ja ”välttämättömistä” syistä. Se on nimenomaan hyvin pyhitettyä väkivaltaa. Sitä tehdään mitä syvimmällä moraalisella vakaumuksella, täysin varmoina siitä, että uhri on ansainnut kohtalonsa.

Uhri kantaa yhteisön synnit. Myös se, että yhteisö panee hänet kantamaan syntinsä, on uhrin oma vika. Uhri on täysin syypää kaikkeen siihen väkivaltaan, joka häneen kohdistuu. Parasta olisi, että hän itsekin tulee vakuuttuneeksi omasta syyllisyydestään. Silloin hän pysyy vaiti, eivätkä hänen silmänsä kohoa kohtaamaan uhraajien katsetta.

Tappava katarsis
Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[8] Ylipappi Kaifas

Iskender – tselebin tavattoman kohun herättänyt teloitus puhdisti kuitenkin ilman Bagdadissa…

Mika Waltari. Mikael Hakim,[9]

Syntipukin uhraaminen on aikojen alussa ollut spontaania, Kulttuurien kehittyessä se muuttui rituaaliseksi. Uhrikulttuurin purkauduttua syntipukkimekanismi on taas siirtynyt spontaanille ja vaikeammin hallittavalle tasolle. Emme enää kivitä, syökse alas jyrkänteeltä, heitä tuleen, hukuta veteen tai hirtä puuhun – ainakaan konkreettisessa mielessä. Uhraamiselle löytyy vähemmän fyysisiä mutta yhtä julmia muotoja. Ulos nauraminen, yhteydestä erottaminen, kollektiivinen selän kääntäminen, julkinen nöyryyttäminen, läpi katsominen jne, ovat sivistyneempiä versioita alkumurhasta, yhden uhraamisesta kaikkien puolesta.

Koko prosessin kuvaamista kömpelöittää se, ettei meillä ole syntipukista verbimuotoa.[10] Scapegoating ei valitettavasti käänny syntipukkaamiseksi, vaikka se olisi mainio sana kuvaamaan arjen alkukantaisinta väkivaltaa. Yhteisön synnit pukataan yhden kannettavaksi ja sen jälkeen syntien kantaja pukataan ulos yhteisöstä. Jäljelle jääneiden yhteishenki on taas hetken aikaa hyvä. Sitä on syntipukkaaminen. Sana taitaa kuitenkin kuulostaa liian huvittavalta niin julman todellisuuden kuvaamiseksi. Siksi minun täytyy jatkaa ilman sitä.

Muinaisessa Kreikassa Ateena ja muut suuret kaupungit elättivät kodittomia sivullisia, koska heitä tarvittiin uhreina villeissä Dionysialaisissa juhlissa, joissa heidät rituaalisesti kidutettiin ja hakattiin kuoliaiksi. Tätä uhrivarantoa tarvittiin myös kaupunkia kohtaavan sisäisen kriisin tai ulkoisen vaaran uhatessa. He olivat osa kaupunkien lääkevarastoa. Heihin kohdistettu hallittu annos väkivaltaa toimi yhteisön kannalta parantavana lääkkeenä pharmakoi.[11]

Kreikan kielen sana catharma, tarkoitti alun perin pahalaatuista objektia, joka rituaalisesti ajettiin ulos. Sen jälkeen sillä alettiin tarkoittaa rituaalisesti surmattua ihmisuhria. Kun yhteisöllinen kriisi huipentui, ja kriisin kuviteltu aiheuttaja katharma tai pharmakos uhrattiin, siitä seurasi jotain käsittämättömän hyvää. Tätä väkivaltaisen uhraamisen hyvää seurausta kuvattiin sanalla katharsis.[12] Uhri oli ulostettu kollektiivisen mahavaivan aiheuttajana ja hänen poistumisensa systeemistä koettiin suurena helpotuksena.

Aristoteles käytti samaa sanaa kuvatessaan kreikkalaisen draaman loppukohtauksen yleisössä aiheuttamaa tunteiden purkausta. Psykologiassa katarsiksella tarkoitetaan helpottavaa ja puhdistavaa tunteenpurkausta. Psykodraamassa raivoa voi purkaa maksimaalisella voimalla elottomaan sijaiskohteeseen, jota ainakin minun koulutukseni aikana kutsuttiin syntipukiksi. Siitä seuraa puhdistunut ja helpottunut olo.[13]

Kollektiivinen päätöksentekoprosessi voi myös olla hyvin kataraktinen. Mitä kiivaammin yhtiöiden ja yhteisöjen hallitukset pyrkivät yksimielisiin ratkaisuihin, sitä enemmän pöytä, jonka ympärille he kokoontuvat alkaa muistuttaa alttaria. Päätös on vahva sana. Jokin saatetaan loppuun. Latinaksi decidere tarkoittaa myös pois heittämistä tai veitsellä leikkaamista (alkuperäisen uhrin tappamista).[14] Useimmiten yhtenäinen päätös saadaan aikaan vain suurin uhrauksin. Kun kaikki vihdoin suostuvat kipeisiin leikkauksiin, välttämättömiin lopettamisiin ja väistämättömiin erottamisiin, päättäjien olo yleensä helpottuu. Uhraukset on tehty ja yhtenäisyys on saavutettu taas vähäksi aikaa eteenpäin. Samat päätökset voi tietenkin tehdä avoimesti erimielisinä ja sisäisesti ristiriitaisina, niukalla äänten enemmistöllä. Sellaiset päätösten ovat yleensä paljon vastuullisempia ja realistisempia.

Kun Girard valittiin ranskan akatemiaan, yli 40 kirjaa kirjoittanut filosofi, Michel Serres, piti juhlapuheen, jossa hän tunnisti tämänkin rituaalin sukulaisuuden alkumurhaan. Ehdokkaiden nimi kirjoitetaan savipalasiin. Ne muistuttivat alkuperäisestä kivittämisestä.

”Samoista kivistä olemme rakentaneet kaupunkimme, talomme ja monumenttimme… Sinun ansioistasi näen ensimmäistä kertaa elämässäni tämä seremonian arkaaisen ja primitiivisen ulottuvuuden ”[15] Sen jälkeen hän siirtyy kuvaamaan akatemian valintaprosessin muita yksityiskohtia, jotka sekä toistavat että salaavat alkuperäistä syntipukkiuhraamista.

Ei syntipukkidynamiikkaa kukaan ole keksinyt, eikä lynkkausjoukkoa yleensä kukaan johda. Temppeleihin siistityt väkivaltarituaalit syntyivät kuin itsestään, tai jumalilta saatujen ohjeiden mukaan. Tämä kaikkien kulttuurien pohjalla oleva väkivallan kontrollimenetelmä on kuitenkin aina toiminut yhtä ennustettavasti. Uhri voi olla satunnaisesti valittu, mutta uhriuteen ja sitä seuraavaan järjestykseen johtava mekanismi on aina sama. Uskonnot ja myytit ovat näyttäneet erilaisilta, mutta niiden ytimessä on ollut sama pahuus, väkivaltainen pyhä. Vaikka evankeliumit ovat valaisseet meitä jo pari tuhatta vuotta, mekanismi toimii edelleen myös kristikunnan sisällä. Väkivaltaisella pyhällä on aina yhtä hypnoottinen ja sokaiseva valta siihen osallistuviin. Maailmassa on edelleen paljon militaristista hyvyyttä. Sillä on voi olla fanaattisen uskonnollisuuden muodot, mutta yhtä lailla kaupalliset ja poliittiset hahmot.

Syntipukkimekanismista voi herätä, mutta siitä voi olla vaikea perääntyä. Herääminen haastaa meidät aina väkivallan keskiöön, uhrin vierelle, uhrin puolelle, itse mahdollisiksi uhreiksi. Aikojen alusta voimassa ollut pyhän ja väkivallan liitto purkautuu vasta kun uhrista tulee lähimmäinen.

Pelastava uhri
Alkumurhan seuraukset olivat mykistäviä. Sellaista yhteisö ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Yhteisen vihan kohteeksi joutuneen uhrin ympärillä toteutui aivan uudenlainen rauha. Suorastaan euforisen ihmetyksen vallassa kaikki tuijottivat ruumista ja toisiaan vuoron perään. Kukaan ei enää uhannut ketään. Kenenkään ei tarvinnut edes nostaa ääntään toista vastaan. Tappava paniikki oli muuttunut melkein kauhistuttavaksi hiljaisuudeksi, eikä kukaan ymmärtänyt mistä se johtui.

Imitoitu halu oli lyhyessä ajassa vaihtanut kolmesti osoitetta. Ensin kilpailtiin samasta saaliista. Sitten kilpailijat imeytyivät haluamaan toistensa tuhoa. Lopuksi kaikkien intohimot kanavoituivat haluamaan sijaisuhrin kuolemaa.

Sijaisuhrin tappaminen osoittautuikin seurauksista päätellen hyväksi väkivallaksi, koska se voitti pahan väkivallan, joskin tällaiset käsitteelliset johtopäätökset tehtiin vasta tuhansien vuosien päästä. Joka tapauksessa tässä uhrissa oli jotain ihmeellistä. Tämä ei ollut mikä tahansa tappo. Tämä uhri pelasti yhteisön heiltä itseltään.

Kaksinkertainen transferenssi

Alun perin kaikki olivat yksimielisesti syyttäneet häntä väkivaltaan johtaneesta kriisistä. Nyt häntä kiitettiin samanlaisella yksimielisyydellä. Olihan hän kuolemallaan tuottanut rauhan. Näinhän sen täytyi olla, koska uhrin eläessä oli ollut epäjärjestystä ja uhrin kuoltua järjestys palasi. Uhri oli hämmentävästi sekä paha, että hyvä.

Psykologista termistöä käyttäen tätä voi kutsua kaksinkertaiseksi transferenssiksi, eli tunteensiirroksi. Ensin uhriin siirretään koko yhteisölle kuuluva aggressio ja väkivalta. Sen jälkeen häneen siirretään kaikille kuuluva kiitollisuus siitä, että väkivalta on loppunut. Tämä kaksinkertainen näköharha vei alkuihmisen syvemmälle maagisten syy-seuraussuhteiden maailmaan. Väkivallan ja sovinnon todelliset lähteet jäivät näkemättä. Uhria syytettiin ja kiitettiin, vaikka hän ei ollut sen kummemmin sodan kuin sovinnonkaan aiheuttaja.[16]

Ei turhaan puhuta raivon sokeudesta. Se tarttuu helposti ja moninkertaistuu hetkessä. Sitä on melkein mahdoton sammuttaa, mutta sokeana sitä on liiankin helppo ohjata sijaiskohteeseen.

Vähitellen murhaa edeltävää kaaos opittiin tulkitsemaan Jumalien vihaksi ja murhaa seurannut rauha oli merkki Jumalien leppymisestä. Veri nähtävästi lepytti Jumalat. Siksi uhreja piti oppia antamaan ajoissa, ennen kuin Jumalat suuttuisivat ja kansa ajautuisi kriisiin.

Ilman uhrin tuomaa ihmettä, ihmiskunta olisi tuhonnut itsensä jo tuhansia vuosia sitten. Sijaisuhri hillitsi alkulaumojen mimeettistä väkivaltaa ja mahdollisti kulttuurin, jossa väkivaltaa osattiin säännöstellä yhteen uhriin kerralla.

Tuhansia vuosia myöhemmin piskuinen kansa pohjolassa saa kokea jotain samantyyppisestä ihmeestä. Se koki ihmeitä tekevän sodan.

Talvisodan ihmeellä tarkoitetaan sitä kansallista yhtenäisyyttä, jonka yhteinen vihollinen sai aikaa syvästi kahtia jakautuneessa kansassa. Uhreja sekä tehtiin, että annettiin. Uhreja tapettiin ja annettiin tapettaviksi. Harva epäili kummankaan uhraamisen muodon oikeutusta, mutta kaikki ihmettelivät sitä yhteishenkeä, jonka uhrit saivat aikaiseksi. Uhrit tuottivat suuren siunauksen Suomen kansalle. Niin silloin uskottiin, eikä sitä sovi tänäänkään epäillä. Maallistunutkin kansa kutsuu sitä edelleenkin talvisodan ihmeeksi, ikään kuin tuhansien miesten rintamalla vuodattama veri olisi tuottanut melkein yliluonnollisen ihmeen.

Yhteisen uhrin yhdistämät viholliset eivät kuitenkaan oikeasti pääse sovintoon. He eivät oikeasti käsittele keskinäistä vertailevaa ja kateellista kilpailuaan, eivätkä myöskään ota vastuuta sen kiihkossa tehdyistä vääryyksistä. He eivät oikeasti tunnista eivätkä tunnusta yhtään mitään. He vain unohtavat kaunansa hetkeksi. Yhdistävän taistelun laannuttua, keskinäiset vihollisuudet hiipivät takaisin. Vasta silloin nähdään onko meistä sovinnon tekijöiksi ilman uutta uhrin tuottamaa ihmettä.

Työpaikoilla syntipukin erottaminen helpottaa ja yhdistää. Kuinka oikeassa kaikki olivatkaan olleet. Entistä parempi työilmapiiri on vain lisätodiste siitä, että ulostettu oli syyllinen kaikkeen. Siksi hänen erottamisensa eheytti työskentelyilmapiiriä.

Uuden kriisin välttämiseksi kaikki ovat poikkeuksellisen yhteistyöhalukkaita. He tekevät kaikkensa, vältelläkseen uusia ristiriitoja. Suorastaan sydämellinen yhteishenki vakuuttaa jokaisen siitä, että kaikki olivat tehneet ihan oikein osallistuessaan syntipukin savustamiseen.

Hänen vakanssinsa on vielä auki, mutta kilpailu sen ntäyttämisestä yritetään kaikin keinoin pitää pöydän alla. Kun hänen paikkansa on täytetty, joidenkin mielestä aivan väärällä ihmisellä, toinenkin vakanssi vapautuu: Seuraavalle syntipukille alkaa olla uusi tilaus.

Rakkaus yhdistää. Niinhän meidän tulee toivoa. Mutta hauraita ovat rakkauden työt ihmisten maailmassa.

https://teoblogi.fi/2010/01/3-7-1-uhrin-merkki/
Make Keke Great Again
Paikalla
ID10T
Reactions:
Viestit: 11874
Liittynyt: 07 Joulu 2022, 19:41

Re: Kansan yhdistäminen yhteisen vihollisen taakse

Viesti Kirjoittaja ID10T »

Mitähän siitä Ukrainan puolustussodastakin tulisi, jos kansa ei olisi yhtenäisenä Venäjää vastaan? Demokratian hetkellinen heikkeneminen on pieni hinta maksettavaksi toimivasta maanpuolustuksesta.
Vastaa Viestiin