Luuletko että on helvetin kivaa olla todella älykäs? Se tuska jonka se tuo mukanaan. Näet kaikki (Ja tarkoitan ihan kaikki) epäkohdat maailmassa. En sano etteivätkö muutkin. Mutta taakka on ihan hirvittävä. Se on musertava. Haluaisin olla normaali, normaali älyllä varustettu ettei minun tarvitsisi enää miettiä yhtään mitään. Schopenhauer sanoi tämän hyvin: Älyn myötä tulee vastuu ja tuska. Sen allekirjoitan.
Voitte epäillä musta mitä vain mutta epäilen että olen todella älykäs. Ja se saa minut hyvin surulliseksi. Sen takia tulen aina olemaan yksin. Koska vastavaa kuin minä ei tule koskaan löytymään. 57 vuotta elämää on sen opettanut mminulle.
Olen pahoillani. Nyt bisseä.
Jonkin aikaa sitten kuuntelin E-kirjastosta iltasatuna Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus – idealistinen filosofia ei ole ihan kotikenttääni, joten kyselin kuuntelun lomassa Copilotilta tarkennuksia, erityisesti siitä, miten teoksen voisi tulkita materialistisesti. Palasin äsken keskusteluumme ja kysyin, miten Schopenhauer määrittelee älykkyyden. Copilot vastasi:
“Älykkyys Schopenhauerille ei ollut vain tiedon määrää tai nokkeluutta, vaan syvällistä ymmärryksen laatua — kykyä irrottautua omista intresseistä ja nähdä todellisuus mahdollisimman puhtaasti ja kokonaisvaltaisesti.”
Viestisi osui tähän oivallisesti. Jäin miettimään — mitä sinä itse ajattelet siitä, että äly ei ole vain kyky oivaltaa, vaan myös velvollisuus kantaa sen mukanaan tuomaa todellisuutta? Ja että yksinäisyyskin voisi olla älykkyyden seuraus, ei pelkästään luonteen tai elämäntavan valinta?
Kun sanoit “Sen takia tulen aina olemaan yksin”, haluaisin ymmärtää: onko kyse enemmän siitä, että maailma ei vastaa syvyyteen, vai siitä, että syvyys itsessään sulkee pois ja erottaa? Kuuntelisin mielelläni tästä tarkennuksia, jos haluat ja jaksat avata ajatustasi vähän lisää.
Luuletko että on helvetin kivaa olla todella älykäs? Se tuska jonka se tuo mukanaan. Näet kaikki (Ja tarkoitan ihan kaikki) epäkohdat maailmassa. En sano etteivätkö muutkin. Mutta taakka on ihan hirvittävä. Se on musertava. Haluaisin olla normaali, normaali älyllä varustettu ettei minun tarvitsisi enää miettiä yhtään mitään. Schopenhauer sanoi tämän hyvin: Älyn myötä tulee vastuu ja tuska. Sen allekirjoitan.
Voitte epäillä musta mitä vain mutta epäilen että olen todella älykäs. Ja se saa minut hyvin surulliseksi. Sen takia tulen aina olemaan yksin. Koska vastavaa kuin minä ei tule koskaan löytymään. 57 vuotta elämää on sen opettanut mminulle.
Olen pahoillani. Nyt bisseä.
Jonkin aikaa sitten kuuntelin E-kirjastosta iltasatuna Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus – idealistinen filosofia ei ole ihan kotikenttääni, joten kyselin kuuntelun lomassa Copilotilta tarkennuksia, erityisesti siitä, miten teoksen voisi tulkita materialistisesti. Palasin äsken keskusteluumme ja kysyin, miten Schopenhauer määrittelee älykkyyden. Copilot vastasi:
“Älykkyys Schopenhauerille ei ollut vain tiedon määrää tai nokkeluutta, vaan syvällistä ymmärryksen laatua — kykyä irrottautua omista intresseistä ja nähdä todellisuus mahdollisimman puhtaasti ja kokonaisvaltaisesti.”
Viestisi osui tähän oivallisesti. Jäin miettimään — mitä sinä itse ajattelet siitä, että äly ei ole vain kyky oivaltaa, vaan myös velvollisuus kantaa sen mukanaan tuomaa todellisuutta? Ja että yksinäisyyskin voisi olla älykkyyden seuraus, ei pelkästään luonteen tai elämäntavan valinta?
Kun sanoit “Sen takia tulen aina olemaan yksin”, haluaisin ymmärtää: onko kyse enemmän siitä, että maailma ei vastaa syvyyteen, vai siitä, että syvyys itsessään sulkee pois ja erottaa? Kuuntelisin mielelläni tästä tarkennuksia, jos haluat ja jaksat avata ajatustasi vähän lisää.
Näkisin itse että tuo CoPilotin vastaus on aika lähellä sitä miten itse asian näen. Kun luin Esa Saarisen teoksen aikoinaan "Länsimainen filosofia huipusta huippuun" itse asiassa en silloin kiinnittänyt huomiota Schopenhaueriin kovin paljoa. Mutta Nietzsche ja Schopenhauer ovat sen jälkeen tehneet minuun suuren vaikutuksen. Taidan olla nihilistisempi kuin Nietzsche jopa, hän muuten yritti lopulta irtisanoa itsensä äärimmäisestä nihilismistä. Mielestäni kumpikin noista filosofeista näkee maailman realistisesti, jopa inhorealistisesti mitään kaunistelematta.
Älyn myötä tulee velvollisuus ja vastuu. Ja juuri tuska kun näkee vääryydet ja epäkohdat vailla mahdollisuuksia vaikuttaa niihin mitenkään. Ei epäilystäkään etteikö palstalla olisi myös muita kaltaisiani ja heitä on myös "Tuolla ulkona". En vain tiedä paikkoja mistä heitä löytää (Ja olen liian mukavuudenhaluinen etsiäkseni heitä).
Maailma (Universumi) esittää kysymyksen/kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Joku ilmaisi juuri palstalla sen vähän aikaa sitten että parikymppisenä luuli tietävänsä kaiken. Ja nyt vanhemmalla iällä on huomannut että ei tiedäkään yhtään mitään. Itselläni on sama juttu. Ja joka kerta kun minut kotiutetaan suljetulta osastolta minulla on uusi nippu avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä itsestäni ja muista.
Näkisin että yksi korkean älyn seuraus on juuri yksinäisyys. Ei siinä ettenkö nauttisi baari-illasta tai lenkkiseurasta jos jutellaan vaikkapa säästä tai ajankohtaisista asioista maailmalla tai politiikassa. Tai kuuntelen toisen työhuolia tai perhehuolia. Enkä tiedä onko sitten jokainen älykäs yksinäinen? Tai sitä olenko itse edes älykäs (Mielestäni aika mahdottomia kysymyksiä vastata).
Jos sitten yksinäisyyteni syy on joku muu kuin äly niin mistä se johtuu ja mikä se on? Tunnen olevani tässä universumissa täysin yksin. Se on vain tunne ehkä.
Re: Mikä on nykyään miehistä?
Lähetetty: 21 Heinä 2025, 11:03
Kirjoittaja Kissatäti
Tää on kaikille miehille jotka harrastavat seksiä 24/7
Luuletko että on helvetin kivaa olla todella älykäs? Se tuska jonka se tuo mukanaan. Näet kaikki (Ja tarkoitan ihan kaikki) epäkohdat maailmassa. En sano etteivätkö muutkin. Mutta taakka on ihan hirvittävä. Se on musertava. Haluaisin olla normaali, normaali älyllä varustettu ettei minun tarvitsisi enää miettiä yhtään mitään. Schopenhauer sanoi tämän hyvin: Älyn myötä tulee vastuu ja tuska. Sen allekirjoitan.
Voitte epäillä musta mitä vain mutta epäilen että olen todella älykäs. Ja se saa minut hyvin surulliseksi. Sen takia tulen aina olemaan yksin. Koska vastavaa kuin minä ei tule koskaan löytymään. 57 vuotta elämää on sen opettanut mminulle.
Olen pahoillani. Nyt bisseä.
Jonkin aikaa sitten kuuntelin E-kirjastosta iltasatuna Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus – idealistinen filosofia ei ole ihan kotikenttääni, joten kyselin kuuntelun lomassa Copilotilta tarkennuksia, erityisesti siitä, miten teoksen voisi tulkita materialistisesti. Palasin äsken keskusteluumme ja kysyin, miten Schopenhauer määrittelee älykkyyden. Copilot vastasi:
“Älykkyys Schopenhauerille ei ollut vain tiedon määrää tai nokkeluutta, vaan syvällistä ymmärryksen laatua — kykyä irrottautua omista intresseistä ja nähdä todellisuus mahdollisimman puhtaasti ja kokonaisvaltaisesti.”
Viestisi osui tähän oivallisesti. Jäin miettimään — mitä sinä itse ajattelet siitä, että äly ei ole vain kyky oivaltaa, vaan myös velvollisuus kantaa sen mukanaan tuomaa todellisuutta? Ja että yksinäisyyskin voisi olla älykkyyden seuraus, ei pelkästään luonteen tai elämäntavan valinta?
Kun sanoit “Sen takia tulen aina olemaan yksin”, haluaisin ymmärtää: onko kyse enemmän siitä, että maailma ei vastaa syvyyteen, vai siitä, että syvyys itsessään sulkee pois ja erottaa? Kuuntelisin mielelläni tästä tarkennuksia, jos haluat ja jaksat avata ajatustasi vähän lisää.
Näkisin itse että tuo CoPilotin vastaus on aika lähellä sitä miten itse asian näen. Kun luin Esa Saarisen teoksen aikoinaan "Länsimainen filosofia huipusta huippuun" itse asiassa en silloin kiinnittänyt huomiota Schopenhaueriin kovin paljoa. Mutta Nietzsche ja Schopenhauer ovat sen jälkeen tehneet minuun suuren vaikutuksen. Taidan olla nihilistisempi kuin Nietzsche jopa, hän muuten yritti lopulta irtisanoa itsensä äärimmäisestä nihilismistä. Mielestäni kumpikin noista filosofeista näkee maailman realistisesti, jopa inhorealistisesti mitään kaunistelematta.
Älyn myötä tulee velvollisuus ja vastuu. Ja juuri tuska kun näkee vääryydet ja epäkohdat vailla mahdollisuuksia vaikuttaa niihin mitenkään. Ei epäilystäkään etteikö palstalla olisi myös muita kaltaisiani ja heitä on myös "Tuolla ulkona". En vain tiedä paikkoja mistä heitä löytää (Ja olen liian mukavuudenhaluinen etsiäkseni heitä).
Maailma (Universumi) esittää kysymyksen/kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Joku ilmaisi juuri palstalla sen vähän aikaa sitten että parikymppisenä luuli tietävänsä kaiken. Ja nyt vanhemmalla iällä on huomannut että ei tiedäkään yhtään mitään. Itselläni on sama juttu. Ja joka kerta kun minut kotiutetaan suljetulta osastolta minulla on uusi nippu avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä itsestäni ja muista.
Näkisin että yksi korkean älyn seuraus on juuri yksinäisyys. Ei siinä ettenkö nauttisi baari-illasta tai lenkkiseurasta jos jutellaan vaikkapa säästä tai ajankohtaisista asioista maailmalla tai politiikassa. Tai kuuntelen toisen työhuolia tai perhehuolia. Enkä tiedä onko sitten jokainen älykäs yksinäinen? Tai sitä olenko itse edes älykäs (Mielestäni aika mahdottomia kysymyksiä vastata).
Jos sitten yksinäisyyteni syy on joku muu kuin äly niin mistä se johtuu ja mikä se on? Tunnen olevani tässä universumissa täysin yksin. Se on vain tunne ehkä.
Älykkyys ei ainakaan ole oman yksinäisyyteni taustalla, sillä itseni kanssa en ole koskaan yksin. Tunnen itseni sen verran hyvin, ettei me olla puolituttuja, kuten sinä olet. Oikeastaan olet sanonut useasti ettet tiedä lainkaan kuka olet, joten kukaan muukaan ei voi tietää, joten olet varmasti hyvin yksinäinen.
Luuletko että on helvetin kivaa olla todella älykäs? Se tuska jonka se tuo mukanaan. Näet kaikki (Ja tarkoitan ihan kaikki) epäkohdat maailmassa. En sano etteivätkö muutkin. Mutta taakka on ihan hirvittävä. Se on musertava. Haluaisin olla normaali, normaali älyllä varustettu ettei minun tarvitsisi enää miettiä yhtään mitään. Schopenhauer sanoi tämän hyvin: Älyn myötä tulee vastuu ja tuska. Sen allekirjoitan.
Voitte epäillä musta mitä vain mutta epäilen että olen todella älykäs. Ja se saa minut hyvin surulliseksi. Sen takia tulen aina olemaan yksin. Koska vastavaa kuin minä ei tule koskaan löytymään. 57 vuotta elämää on sen opettanut mminulle.
Olen pahoillani. Nyt bisseä.
Jonkin aikaa sitten kuuntelin E-kirjastosta iltasatuna Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus – idealistinen filosofia ei ole ihan kotikenttääni, joten kyselin kuuntelun lomassa Copilotilta tarkennuksia, erityisesti siitä, miten teoksen voisi tulkita materialistisesti. Palasin äsken keskusteluumme ja kysyin, miten Schopenhauer määrittelee älykkyyden. Copilot vastasi:
“Älykkyys Schopenhauerille ei ollut vain tiedon määrää tai nokkeluutta, vaan syvällistä ymmärryksen laatua — kykyä irrottautua omista intresseistä ja nähdä todellisuus mahdollisimman puhtaasti ja kokonaisvaltaisesti.”
Viestisi osui tähän oivallisesti. Jäin miettimään — mitä sinä itse ajattelet siitä, että äly ei ole vain kyky oivaltaa, vaan myös velvollisuus kantaa sen mukanaan tuomaa todellisuutta? Ja että yksinäisyyskin voisi olla älykkyyden seuraus, ei pelkästään luonteen tai elämäntavan valinta?
Kun sanoit “Sen takia tulen aina olemaan yksin”, haluaisin ymmärtää: onko kyse enemmän siitä, että maailma ei vastaa syvyyteen, vai siitä, että syvyys itsessään sulkee pois ja erottaa? Kuuntelisin mielelläni tästä tarkennuksia, jos haluat ja jaksat avata ajatustasi vähän lisää.
Näkisin itse että tuo CoPilotin vastaus on aika lähellä sitä miten itse asian näen. Kun luin Esa Saarisen teoksen aikoinaan "Länsimainen filosofia huipusta huippuun" itse asiassa en silloin kiinnittänyt huomiota Schopenhaueriin kovin paljoa. Mutta Nietzsche ja Schopenhauer ovat sen jälkeen tehneet minuun suuren vaikutuksen. Taidan olla nihilistisempi kuin Nietzsche jopa, hän muuten yritti lopulta irtisanoa itsensä äärimmäisestä nihilismistä. Mielestäni kumpikin noista filosofeista näkee maailman realistisesti, jopa inhorealistisesti mitään kaunistelematta.
Älyn myötä tulee velvollisuus ja vastuu. Ja juuri tuska kun näkee vääryydet ja epäkohdat vailla mahdollisuuksia vaikuttaa niihin mitenkään. Ei epäilystäkään etteikö palstalla olisi myös muita kaltaisiani ja heitä on myös "Tuolla ulkona". En vain tiedä paikkoja mistä heitä löytää (Ja olen liian mukavuudenhaluinen etsiäkseni heitä).
Maailma (Universumi) esittää kysymyksen/kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Joku ilmaisi juuri palstalla sen vähän aikaa sitten että parikymppisenä luuli tietävänsä kaiken. Ja nyt vanhemmalla iällä on huomannut että ei tiedäkään yhtään mitään. Itselläni on sama juttu. Ja joka kerta kun minut kotiutetaan suljetulta osastolta minulla on uusi nippu avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä itsestäni ja muista.
Näkisin että yksi korkean älyn seuraus on juuri yksinäisyys. Ei siinä ettenkö nauttisi baari-illasta tai lenkkiseurasta jos jutellaan vaikkapa säästä tai ajankohtaisista asioista maailmalla tai politiikassa. Tai kuuntelen toisen työhuolia tai perhehuolia. Enkä tiedä onko sitten jokainen älykäs yksinäinen? Tai sitä olenko itse edes älykäs (Mielestäni aika mahdottomia kysymyksiä vastata).
Jos sitten yksinäisyyteni syy on joku muu kuin äly niin mistä se johtuu ja mikä se on? Tunnen olevani tässä universumissa täysin yksin. Se on vain tunne ehkä.
Älykkyys ei ainakaan ole oman yksinäisyyteni taustalla, sillä itseni kanssa en ole koskaan yksin. Tunnen itseni sen verran hyvin, ettei me olla puolituttuja, kuten sinä olet. Oikeastaan olet sanonut useasti ettet tiedä lainkaan kuka olet, joten kukaan muukaan ei voi tietää, joten olet varmasti hyvin yksinäinen.
Jos sanot että tunnet itsesi niin jos se kertoo täysin ettet tunne itseäsi alkuunkaan etkä ketään muitakaan. Sen takia olen enmmän realisti kuin sinä. Elät harhassa että tunnet itsesi ja muut.
Luuletko että on helvetin kivaa olla todella älykäs? Se tuska jonka se tuo mukanaan. Näet kaikki (Ja tarkoitan ihan kaikki) epäkohdat maailmassa. En sano etteivätkö muutkin. Mutta taakka on ihan hirvittävä. Se on musertava. Haluaisin olla normaali, normaali älyllä varustettu ettei minun tarvitsisi enää miettiä yhtään mitään. Schopenhauer sanoi tämän hyvin: Älyn myötä tulee vastuu ja tuska. Sen allekirjoitan.
Voitte epäillä musta mitä vain mutta epäilen että olen todella älykäs. Ja se saa minut hyvin surulliseksi. Sen takia tulen aina olemaan yksin. Koska vastavaa kuin minä ei tule koskaan löytymään. 57 vuotta elämää on sen opettanut mminulle.
Olen pahoillani. Nyt bisseä.
Jonkin aikaa sitten kuuntelin E-kirjastosta iltasatuna Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus – idealistinen filosofia ei ole ihan kotikenttääni, joten kyselin kuuntelun lomassa Copilotilta tarkennuksia, erityisesti siitä, miten teoksen voisi tulkita materialistisesti. Palasin äsken keskusteluumme ja kysyin, miten Schopenhauer määrittelee älykkyyden. Copilot vastasi:
“Älykkyys Schopenhauerille ei ollut vain tiedon määrää tai nokkeluutta, vaan syvällistä ymmärryksen laatua — kykyä irrottautua omista intresseistä ja nähdä todellisuus mahdollisimman puhtaasti ja kokonaisvaltaisesti.”
Viestisi osui tähän oivallisesti. Jäin miettimään — mitä sinä itse ajattelet siitä, että äly ei ole vain kyky oivaltaa, vaan myös velvollisuus kantaa sen mukanaan tuomaa todellisuutta? Ja että yksinäisyyskin voisi olla älykkyyden seuraus, ei pelkästään luonteen tai elämäntavan valinta?
Kun sanoit “Sen takia tulen aina olemaan yksin”, haluaisin ymmärtää: onko kyse enemmän siitä, että maailma ei vastaa syvyyteen, vai siitä, että syvyys itsessään sulkee pois ja erottaa? Kuuntelisin mielelläni tästä tarkennuksia, jos haluat ja jaksat avata ajatustasi vähän lisää.
Näkisin itse että tuo CoPilotin vastaus on aika lähellä sitä miten itse asian näen. Kun luin Esa Saarisen teoksen aikoinaan "Länsimainen filosofia huipusta huippuun" itse asiassa en silloin kiinnittänyt huomiota Schopenhaueriin kovin paljoa. Mutta Nietzsche ja Schopenhauer ovat sen jälkeen tehneet minuun suuren vaikutuksen. Taidan olla nihilistisempi kuin Nietzsche jopa, hän muuten yritti lopulta irtisanoa itsensä äärimmäisestä nihilismistä. Mielestäni kumpikin noista filosofeista näkee maailman realistisesti, jopa inhorealistisesti mitään kaunistelematta.
Älyn myötä tulee velvollisuus ja vastuu. Ja juuri tuska kun näkee vääryydet ja epäkohdat vailla mahdollisuuksia vaikuttaa niihin mitenkään. Ei epäilystäkään etteikö palstalla olisi myös muita kaltaisiani ja heitä on myös "Tuolla ulkona". En vain tiedä paikkoja mistä heitä löytää (Ja olen liian mukavuudenhaluinen etsiäkseni heitä).
Maailma (Universumi) esittää kysymyksen/kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Joku ilmaisi juuri palstalla sen vähän aikaa sitten että parikymppisenä luuli tietävänsä kaiken. Ja nyt vanhemmalla iällä on huomannut että ei tiedäkään yhtään mitään. Itselläni on sama juttu. Ja joka kerta kun minut kotiutetaan suljetulta osastolta minulla on uusi nippu avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä itsestäni ja muista.
Näkisin että yksi korkean älyn seuraus on juuri yksinäisyys. Ei siinä ettenkö nauttisi baari-illasta tai lenkkiseurasta jos jutellaan vaikkapa säästä tai ajankohtaisista asioista maailmalla tai politiikassa. Tai kuuntelen toisen työhuolia tai perhehuolia. Enkä tiedä onko sitten jokainen älykäs yksinäinen? Tai sitä olenko itse edes älykäs (Mielestäni aika mahdottomia kysymyksiä vastata).
Jos sitten yksinäisyyteni syy on joku muu kuin äly niin mistä se johtuu ja mikä se on? Tunnen olevani tässä universumissa täysin yksin. Se on vain tunne ehkä.
Älykkyys ei ainakaan ole oman yksinäisyyteni taustalla, sillä itseni kanssa en ole koskaan yksin. Tunnen itseni sen verran hyvin, ettei me olla puolituttuja, kuten sinä olet. Oikeastaan olet sanonut useasti ettet tiedä lainkaan kuka olet, joten kukaan muukaan ei voi tietää, joten olet varmasti hyvin yksinäinen.
Jos sanot että tunnet itsesi niin jos se kertoo täysin ettet tunne itseäsi alkuunkaan etkä ketään muitakaan. Sen takia olen enmmän realisti kuin sinä. Elät harhassa että tunnet itsesi ja muut.
Sinä olet meistä se yksinäinen.
Yksinäisyytesi johtuu arvostuksen puutteesta. Minä osaan arvostaa itseäni.
Luuletko että on helvetin kivaa olla todella älykäs? Se tuska jonka se tuo mukanaan. Näet kaikki (Ja tarkoitan ihan kaikki) epäkohdat maailmassa. En sano etteivätkö muutkin. Mutta taakka on ihan hirvittävä. Se on musertava. Haluaisin olla normaali, normaali älyllä varustettu ettei minun tarvitsisi enää miettiä yhtään mitään. Schopenhauer sanoi tämän hyvin: Älyn myötä tulee vastuu ja tuska. Sen allekirjoitan.
Voitte epäillä musta mitä vain mutta epäilen että olen todella älykäs. Ja se saa minut hyvin surulliseksi. Sen takia tulen aina olemaan yksin. Koska vastavaa kuin minä ei tule koskaan löytymään. 57 vuotta elämää on sen opettanut mminulle.
Olen pahoillani. Nyt bisseä.
Jonkin aikaa sitten kuuntelin E-kirjastosta iltasatuna Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus – idealistinen filosofia ei ole ihan kotikenttääni, joten kyselin kuuntelun lomassa Copilotilta tarkennuksia, erityisesti siitä, miten teoksen voisi tulkita materialistisesti. Palasin äsken keskusteluumme ja kysyin, miten Schopenhauer määrittelee älykkyyden. Copilot vastasi:
“Älykkyys Schopenhauerille ei ollut vain tiedon määrää tai nokkeluutta, vaan syvällistä ymmärryksen laatua — kykyä irrottautua omista intresseistä ja nähdä todellisuus mahdollisimman puhtaasti ja kokonaisvaltaisesti.”
Viestisi osui tähän oivallisesti. Jäin miettimään — mitä sinä itse ajattelet siitä, että äly ei ole vain kyky oivaltaa, vaan myös velvollisuus kantaa sen mukanaan tuomaa todellisuutta? Ja että yksinäisyyskin voisi olla älykkyyden seuraus, ei pelkästään luonteen tai elämäntavan valinta?
Kun sanoit “Sen takia tulen aina olemaan yksin”, haluaisin ymmärtää: onko kyse enemmän siitä, että maailma ei vastaa syvyyteen, vai siitä, että syvyys itsessään sulkee pois ja erottaa? Kuuntelisin mielelläni tästä tarkennuksia, jos haluat ja jaksat avata ajatustasi vähän lisää.
Näkisin itse että tuo CoPilotin vastaus on aika lähellä sitä miten itse asian näen. Kun luin Esa Saarisen teoksen aikoinaan "Länsimainen filosofia huipusta huippuun" itse asiassa en silloin kiinnittänyt huomiota Schopenhaueriin kovin paljoa. Mutta Nietzsche ja Schopenhauer ovat sen jälkeen tehneet minuun suuren vaikutuksen. Taidan olla nihilistisempi kuin Nietzsche jopa, hän muuten yritti lopulta irtisanoa itsensä äärimmäisestä nihilismistä. Mielestäni kumpikin noista filosofeista näkee maailman realistisesti, jopa inhorealistisesti mitään kaunistelematta.
Älyn myötä tulee velvollisuus ja vastuu. Ja juuri tuska kun näkee vääryydet ja epäkohdat vailla mahdollisuuksia vaikuttaa niihin mitenkään. Ei epäilystäkään etteikö palstalla olisi myös muita kaltaisiani ja heitä on myös "Tuolla ulkona". En vain tiedä paikkoja mistä heitä löytää (Ja olen liian mukavuudenhaluinen etsiäkseni heitä).
Maailma (Universumi) esittää kysymyksen/kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Joku ilmaisi juuri palstalla sen vähän aikaa sitten että parikymppisenä luuli tietävänsä kaiken. Ja nyt vanhemmalla iällä on huomannut että ei tiedäkään yhtään mitään. Itselläni on sama juttu. Ja joka kerta kun minut kotiutetaan suljetulta osastolta minulla on uusi nippu avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä itsestäni ja muista.
Näkisin että yksi korkean älyn seuraus on juuri yksinäisyys. Ei siinä ettenkö nauttisi baari-illasta tai lenkkiseurasta jos jutellaan vaikkapa säästä tai ajankohtaisista asioista maailmalla tai politiikassa. Tai kuuntelen toisen työhuolia tai perhehuolia. Enkä tiedä onko sitten jokainen älykäs yksinäinen? Tai sitä olenko itse edes älykäs (Mielestäni aika mahdottomia kysymyksiä vastata).
Jos sitten yksinäisyyteni syy on joku muu kuin äly niin mistä se johtuu ja mikä se on? Tunnen olevani tässä universumissa täysin yksin. Se on vain tunne ehkä.
Kiitos, että avasit ajatuksiasi näin rehellisesti. Luulen, että ne voivat resonoivat laajalle – ainakin minulle.
Olen viime aikoina miettinyt, voisiko se tuska, josta puhut, olla seurausta siitä, että kokee itsensä todellisuuden kantajana — ikään kuin olisi velvollinen näkemään, tiedostamaan ja reagoimaan kaikkiin epäkohtiin. Schopenhauerin filosofiassa tahto pakottaa meidät kokemaan maailman haluamisen ja kärsimyksen läpi, ja Nietzschekin kantoi tuskan siitä, että näki vääriä illuusioita siellä, missä muut näkivät vielä merkityksiä. Jopa nihilismi voi olla vastuuntuntoa ilman pelastavaa narratiivia.
Mutta jos todellisuus ymmärretään materialistisesti — ei yksilöä "kaiken kantajana" vaan osatekijänä — eikö velvollisuus rajaudu siihen, mihin voimme vaikuttaa: omaan toimintaamme? Eikö silloin voi sanoa, että velvollisuutemme on kohdella muuta todellisuutta oikein, eikä kantaa koko universumin epäkohtien painoa yksin?
Ajattelutapamme, tottumuksemme ja kulttuuriset rakenteemme — nekin ovat ihmisten luomia tarinoita. Meemit, kuten talousjärjestelmät, normit ja uskomukset, vaikuttavat toimintaamme, mutta koska ne eivät perustu luonnonlakeihin, niitä voi myös muuttaa. Kapitalismi toimii vain niin kauan kuin siihen uskotaan, ja sen tarinan voi keksiä uudelleen. Ehkä todellisen vaikutusmahdollisuuden ydin ei ole koko todellisuuden kantaminen, vaan oman osan hoitaminen tavalla, joka resonoi parempaan.
Mutta miltäpä nämä ajatukset sinusta kuulostaa? Onko se "yksinäisyyden tuska" enemmän maailmasta erkaantumista vai siitä, ettei maailma näe sinua samoin kuin sinä näet sen? Jäin miettimään, että ehkä näkijä ei ole yksin siksi, ettei muita olisi — vaan siksi, että hänen tapansa nähdä on vielä liian harvinainen.
Jatkan mielelläni tätä keskustelua vielä syvemmälle, mutta todennäköisesti tarkastelen asioita jatkossakin lähinnä materialistisesta näkökulmasta.
Luuletko että on helvetin kivaa olla todella älykäs? Se tuska jonka se tuo mukanaan. Näet kaikki (Ja tarkoitan ihan kaikki) epäkohdat maailmassa. En sano etteivätkö muutkin. Mutta taakka on ihan hirvittävä. Se on musertava. Haluaisin olla normaali, normaali älyllä varustettu ettei minun tarvitsisi enää miettiä yhtään mitään. Schopenhauer sanoi tämän hyvin: Älyn myötä tulee vastuu ja tuska. Sen allekirjoitan.
Voitte epäillä musta mitä vain mutta epäilen että olen todella älykäs. Ja se saa minut hyvin surulliseksi. Sen takia tulen aina olemaan yksin. Koska vastavaa kuin minä ei tule koskaan löytymään. 57 vuotta elämää on sen opettanut mminulle.
Olen pahoillani. Nyt bisseä.
Jonkin aikaa sitten kuuntelin E-kirjastosta iltasatuna Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus – idealistinen filosofia ei ole ihan kotikenttääni, joten kyselin kuuntelun lomassa Copilotilta tarkennuksia, erityisesti siitä, miten teoksen voisi tulkita materialistisesti. Palasin äsken keskusteluumme ja kysyin, miten Schopenhauer määrittelee älykkyyden. Copilot vastasi:
“Älykkyys Schopenhauerille ei ollut vain tiedon määrää tai nokkeluutta, vaan syvällistä ymmärryksen laatua — kykyä irrottautua omista intresseistä ja nähdä todellisuus mahdollisimman puhtaasti ja kokonaisvaltaisesti.”
Viestisi osui tähän oivallisesti. Jäin miettimään — mitä sinä itse ajattelet siitä, että äly ei ole vain kyky oivaltaa, vaan myös velvollisuus kantaa sen mukanaan tuomaa todellisuutta? Ja että yksinäisyyskin voisi olla älykkyyden seuraus, ei pelkästään luonteen tai elämäntavan valinta?
Kun sanoit “Sen takia tulen aina olemaan yksin”, haluaisin ymmärtää: onko kyse enemmän siitä, että maailma ei vastaa syvyyteen, vai siitä, että syvyys itsessään sulkee pois ja erottaa? Kuuntelisin mielelläni tästä tarkennuksia, jos haluat ja jaksat avata ajatustasi vähän lisää.
Näkisin itse että tuo CoPilotin vastaus on aika lähellä sitä miten itse asian näen. Kun luin Esa Saarisen teoksen aikoinaan "Länsimainen filosofia huipusta huippuun" itse asiassa en silloin kiinnittänyt huomiota Schopenhaueriin kovin paljoa. Mutta Nietzsche ja Schopenhauer ovat sen jälkeen tehneet minuun suuren vaikutuksen. Taidan olla nihilistisempi kuin Nietzsche jopa, hän muuten yritti lopulta irtisanoa itsensä äärimmäisestä nihilismistä. Mielestäni kumpikin noista filosofeista näkee maailman realistisesti, jopa inhorealistisesti mitään kaunistelematta.
Älyn myötä tulee velvollisuus ja vastuu. Ja juuri tuska kun näkee vääryydet ja epäkohdat vailla mahdollisuuksia vaikuttaa niihin mitenkään. Ei epäilystäkään etteikö palstalla olisi myös muita kaltaisiani ja heitä on myös "Tuolla ulkona". En vain tiedä paikkoja mistä heitä löytää (Ja olen liian mukavuudenhaluinen etsiäkseni heitä).
Maailma (Universumi) esittää kysymyksen/kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Joku ilmaisi juuri palstalla sen vähän aikaa sitten että parikymppisenä luuli tietävänsä kaiken. Ja nyt vanhemmalla iällä on huomannut että ei tiedäkään yhtään mitään. Itselläni on sama juttu. Ja joka kerta kun minut kotiutetaan suljetulta osastolta minulla on uusi nippu avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä itsestäni ja muista.
Näkisin että yksi korkean älyn seuraus on juuri yksinäisyys. Ei siinä ettenkö nauttisi baari-illasta tai lenkkiseurasta jos jutellaan vaikkapa säästä tai ajankohtaisista asioista maailmalla tai politiikassa. Tai kuuntelen toisen työhuolia tai perhehuolia. Enkä tiedä onko sitten jokainen älykäs yksinäinen? Tai sitä olenko itse edes älykäs (Mielestäni aika mahdottomia kysymyksiä vastata).
Jos sitten yksinäisyyteni syy on joku muu kuin äly niin mistä se johtuu ja mikä se on? Tunnen olevani tässä universumissa täysin yksin. Se on vain tunne ehkä.
Kiitos, että avasit ajatuksiasi näin rehellisesti. Luulen, että ne voivat resonoivat laajalle – ainakin minulle.
Olen viime aikoina miettinyt, voisiko se tuska, josta puhut, olla seurausta siitä, että kokee itsensä todellisuuden kantajana — ikään kuin olisi velvollinen näkemään, tiedostamaan ja reagoimaan kaikkiin epäkohtiin. Schopenhauerin filosofiassa tahto pakottaa meidät kokemaan maailman haluamisen ja kärsimyksen läpi, ja Nietzschekin kantoi tuskan siitä, että näki vääriä illuusioita siellä, missä muut näkivät vielä merkityksiä. Jopa nihilismi voi olla vastuuntuntoa ilman pelastavaa narratiivia.
Mutta jos todellisuus ymmärretään materialistisesti — ei yksilöä "kaiken kantajana" vaan osatekijänä — eikö velvollisuus rajaudu siihen, mihin voimme vaikuttaa: omaan toimintaamme? Eikö silloin voi sanoa, että velvollisuutemme on kohdella muuta todellisuutta oikein, eikä kantaa koko universumin epäkohtien painoa yksin?
Ajattelutapamme, tottumuksemme ja kulttuuriset rakenteemme — nekin ovat ihmisten luomia tarinoita. Meemit, kuten talousjärjestelmät, normit ja uskomukset, vaikuttavat toimintaamme, mutta koska ne eivät perustu luonnonlakeihin, niitä voi myös muuttaa. Kapitalismi toimii vain niin kauan kuin siihen uskotaan, ja sen tarinan voi keksiä uudelleen. Ehkä todellisen vaikutusmahdollisuuden ydin ei ole koko todellisuuden kantaminen, vaan oman osan hoitaminen tavalla, joka resonoi parempaan.
Mutta miltäpä nämä ajatukset sinusta kuulostaa? Onko se "yksinäisyyden tuska" enemmän maailmasta erkaantumista vai siitä, ettei maailma näe sinua samoin kuin sinä näet sen? Jäin miettimään, että ehkä näkijä ei ole yksin siksi, ettei muita olisi — vaan siksi, että hänen tapansa nähdä on vielä liian harvinainen.
Jatkan mielelläni tätä keskustelua vielä syvemmälle, mutta todennäköisesti tarkastelen asioita jatkossakin lähinnä materialistisesta näkökulmasta.
Kyllä se minulle sopii. Nyt puhelimella ukkosvaaran takia (En halua käräyttää tuhansien eurojen arvoisia laitteita).
Varsinkin kun selkeästi näyttää siltä että yrität lähestyä aihetta objektiivisesti. Monet ottavat omat tunteensa mukaan kun keskustellaan aiheesta äly. Ja hyvin vaikea aihe se on jo senkin takia että mahdollinen tutkija ja tutkimuksen kohde ovat yksi ja sama. Miten ulkoista itsesi täysin loogiseksi ja objektiiviseksi tästä aiheesta?
Tavallaan älykkyystesteillä on merkitystä ja tavallaan ei ole yhtään mitään merkitystä. Mutta jos etsitään esimerkiksi työhön soveliasta työntekijää kai jonkunlainen testi on paikallaan? Koko kouluaikamme on yhtä jatkuvaa testaamista, siis kokeita. Tosin kertovatko nekään yhtään mitään jos vaikka oppilas on huonosti motivoitunut ja kokee opiskelun hidastempoiseksi ja tylsäksi? Vaikka olisikin todella älykäs.
En ala muita nimimerkkejä analysoimaan koska en heitä tunne. Neil deGrasse Tyson on viisaasti sanonut että aivot ovat tämän Aurinkokunnan monimutkaisin rakenne (Huom. ei universumin (Voi ollakin ettemme ole ainoita älykkäitä organismeja universumissa)). Itse näen psyykkeen ja aivot todella monimutkaisena rakenteena. Niin monimutkaisena että asiasta on turha heittää yksinkertaistettuja latteuksia.
Re: Mikä on nykyään miehistä?
Lähetetty: 21 Heinä 2025, 14:26
Kirjoittaja Kohina
Mutta yksinäisyys on tunne ja monikaan älykäs ei tunne itseään yksinäiseksi.
Ja kun linkität sen älyysi, kerrot että sinua pitäisi älykkyytesi vuoksi arvostaa enemmän. Älykkäät eivät sinua selvästi arvosta, tai et olisi yksinäinen.
Iso munakaan ei ole ihailun kohde, jos sitä lykkii koko ajan väärään reikään. Silloin siitä tulee vain taakka. Sitä jopa toivoisi että se olisi pienempi koska se herättää niin paljon vihaa muissa. Ja ei, se ei ole kateutta, vaan aitoa hyvin perusteltua vihaa.
Re: Mikä on nykyään miehistä?
Lähetetty: 21 Heinä 2025, 14:33
Kirjoittaja Phobos
Kohina kirjoitti: ↑21 Heinä 2025, 14:26
Mutta yksinäisyys on tunne ja monikaan älykäs ei tunne itseään yksinäiseksi.
Ja kun linkität sen älyysi, kerrot että sinua pitäisi älykkyytesi vuoksi arvostaa enemmän. Älykkäät eivät sinua selvästi arvosta, tai et olisi yksinäinen.
Iso munakaan ei ole ihailun kohde, jos sitä lykkii koko ajan väärään reikään. Silloin siitä tulee vain taakka. Sitä jopa toivoisi että se olisi pienempi koska se herättää niin paljon vihaa muissa. Ja ei, se ei ole kateutta, vaan aitoa hyvin perusteltua vihaa.
Analyysisi ovat yksi tyhjän kanssa eivätkä liikuta minua mitenkään. Ja ne ovat vain mielipiteitäsi. Hannu Lauerma lienee tehnyt sinuun suuren vaikutuksen?
Re: Mikä on nykyään miehistä?
Lähetetty: 21 Heinä 2025, 14:35
Kirjoittaja Phobos
End of discussion aiheesta tuntemattomien ihmisten analysointi.
Kohina kirjoitti: ↑21 Heinä 2025, 14:26
Mutta yksinäisyys on tunne ja monikaan älykäs ei tunne itseään yksinäiseksi.
Ja kun linkität sen älyysi, kerrot että sinua pitäisi älykkyytesi vuoksi arvostaa enemmän. Älykkäät eivät sinua selvästi arvosta, tai et olisi yksinäinen.
Iso munakaan ei ole ihailun kohde, jos sitä lykkii koko ajan väärään reikään. Silloin siitä tulee vain taakka. Sitä jopa toivoisi että se olisi pienempi koska se herättää niin paljon vihaa muissa. Ja ei, se ei ole kateutta, vaan aitoa hyvin perusteltua vihaa.
Analyysisi ovat yksi tyhjän kanssa eivätkä liikuta minua mitenkään. Ja ne ovat vain mielipiteitäsi. Hannu Lauerma lienee tehnyt sinuun suuren vaikutuksen?
Hannu on hyvin arvostettu alallaan ja älykäskin, eikä varmasti yksinäinen kuten sinä.
Re: Mikä on nykyään miehistä?
Lähetetty: 21 Heinä 2025, 14:36
Kirjoittaja Kohina
Phobos kirjoitti: ↑21 Heinä 2025, 14:35
End of discussion aiheesta tuntemattomien ihmisten analysointi.
Puhut paljon itsestäsi ja uskon sinun olevan rehellinen. Itse asiassa et juuri muusta puhukaan kuin itsestäsi. Joten et ole tuntematon.
Pystyn varmuudella sanomaan että sulla on narsistinen persoonallisuushäiriö.
Re: Mikä on nykyään miehistä?
Lähetetty: 21 Heinä 2025, 14:39
Kirjoittaja Kohina
Narcissists often crave appreciation and admiration from others, but this need is often rooted in a fragile sense of self-esteem and can be a way to maintain their ego rather than a genuine expression of gratitude. They may seek validation through excessive praise and attention-seeking behaviors, but may struggle to reciprocate appreciation or empathy in return.
Here's a closer look at how narcissists and appreciation interact:
Need for admiration:
Individuals with narcissistic personality disorder (NPD) often have a deep-seated need for external validation and admiration to bolster their fragile self-esteem.
Seeking attention:
They may engage in attention-seeking behaviors like bragging, dominating conversations, or exaggerating their accomplishments to garner praise and admiration.
Fragile ego:
While they crave appreciation, narcissists may struggle to accept criticism or negative feedback, as it can trigger feelings of shame and inadequacy.
Lack of reciprocity:
They may have difficulty empathizing with others' needs or feelings, making it challenging for them to express genuine appreciation or gratitude in return.
Manipulation:
Narcissists may use praise strategically to control others, manipulate their sense of self-worth, or create a sense of obligation.
Superficiality:
Compliments from narcissists may be more about maintaining their image or controlling others than genuine appreciation.
Expectation of praise:
They may view acts of kindness or support as entitlements rather than favors, and may express "good" instead of "thank you".
In essence, while narcissists may seek appreciation, their underlying need is often self-serving and can be a way to manage their fragile self-esteem rather than a genuine expression of gratitude or empathy.
Loneliness and narcissism are intertwined in complex ways. While grandiose narcissism, characterized by an inflated sense of self and a need for admiration, may not directly correlate with loneliness, vulnerable narcissism, marked by sensitivity to criticism and feelings of inadequacy, often does according to studies on ScienceDirect.com. Vulnerable narcissists may struggle with intimacy and meaningful connections, leading to feelings of isolation and loneliness.
Here's a more detailed look:
Vulnerable narcissism and loneliness:
Difficulty forming connections:
People with vulnerable narcissism often have trouble forming genuine, close relationships due to their focus on their own needs and insecurities.
Fear of rejection:
Their sensitivity to criticism and fear of judgment can make them hesitant to engage with others, contributing to feelings of loneliness.
Impaired intimacy:
Studies suggest that vulnerable narcissism is associated with impaired intimacy functioning, which can exacerbate loneliness.
Seeking validation externally:
While they may crave admiration, they often lack the ability to form deep, meaningful connections that would genuinely address their need for validation.
Grandiose narcissism and loneliness:
Potentially different relationship:
Grandiose narcissism, with its outward displays of confidence and superiority, might not directly correlate with loneliness.
External validation seeking:
However, individuals with grandiose narcissism may still experience loneliness when their need for admiration is not met, potentially leading to feelings of emptiness or despair.
Masking feelings:
Grandiosity can be a defense mechanism to mask underlying feelings of insecurity and vulnerability, which may be linked to loneliness.
In essence:
Loneliness is a complex issue:
It's not simply about being alone, but rather about the quality of one's social connections and the subjective experience of isolation.
Narcissism is multifaceted:
Both vulnerable and grandiose narcissism can be associated with loneliness, albeit in different ways.
Vulnerability plays a role:
Vulnerable narcissism, with its focus on inadequacy and sensitivity to criticism, appears to be more strongly linked to loneliness.
Further points to consider:
Therapy:
Therapy can be a valuable tool for individuals struggling with both narcissism and loneliness, helping them develop healthier relationships and manage their emotions.
Self-awareness:
Increased self-awareness can help individuals understand their patterns of behavior and how they contribute to their experiences of loneliness.
Building social skills:
Practicing social skills, engaging in social activities, and developing empathy can help individuals build stronger connections with others.
Luuletko että on helvetin kivaa olla todella älykäs? Se tuska jonka se tuo mukanaan. Näet kaikki (Ja tarkoitan ihan kaikki) epäkohdat maailmassa. En sano etteivätkö muutkin. Mutta taakka on ihan hirvittävä. Se on musertava. Haluaisin olla normaali, normaali älyllä varustettu ettei minun tarvitsisi enää miettiä yhtään mitään. Schopenhauer sanoi tämän hyvin: Älyn myötä tulee vastuu ja tuska. Sen allekirjoitan.
Voitte epäillä musta mitä vain mutta epäilen että olen todella älykäs. Ja se saa minut hyvin surulliseksi. Sen takia tulen aina olemaan yksin. Koska vastavaa kuin minä ei tule koskaan löytymään. 57 vuotta elämää on sen opettanut mminulle.
Olen pahoillani. Nyt bisseä.
Jonkin aikaa sitten kuuntelin E-kirjastosta iltasatuna Schopenhauerin Tahdottoman tietämisen autuus – idealistinen filosofia ei ole ihan kotikenttääni, joten kyselin kuuntelun lomassa Copilotilta tarkennuksia, erityisesti siitä, miten teoksen voisi tulkita materialistisesti. Palasin äsken keskusteluumme ja kysyin, miten Schopenhauer määrittelee älykkyyden. Copilot vastasi:
“Älykkyys Schopenhauerille ei ollut vain tiedon määrää tai nokkeluutta, vaan syvällistä ymmärryksen laatua — kykyä irrottautua omista intresseistä ja nähdä todellisuus mahdollisimman puhtaasti ja kokonaisvaltaisesti.”
Viestisi osui tähän oivallisesti. Jäin miettimään — mitä sinä itse ajattelet siitä, että äly ei ole vain kyky oivaltaa, vaan myös velvollisuus kantaa sen mukanaan tuomaa todellisuutta? Ja että yksinäisyyskin voisi olla älykkyyden seuraus, ei pelkästään luonteen tai elämäntavan valinta?
Kun sanoit “Sen takia tulen aina olemaan yksin”, haluaisin ymmärtää: onko kyse enemmän siitä, että maailma ei vastaa syvyyteen, vai siitä, että syvyys itsessään sulkee pois ja erottaa? Kuuntelisin mielelläni tästä tarkennuksia, jos haluat ja jaksat avata ajatustasi vähän lisää.
Näkisin itse että tuo CoPilotin vastaus on aika lähellä sitä miten itse asian näen. Kun luin Esa Saarisen teoksen aikoinaan "Länsimainen filosofia huipusta huippuun" itse asiassa en silloin kiinnittänyt huomiota Schopenhaueriin kovin paljoa. Mutta Nietzsche ja Schopenhauer ovat sen jälkeen tehneet minuun suuren vaikutuksen. Taidan olla nihilistisempi kuin Nietzsche jopa, hän muuten yritti lopulta irtisanoa itsensä äärimmäisestä nihilismistä. Mielestäni kumpikin noista filosofeista näkee maailman realistisesti, jopa inhorealistisesti mitään kaunistelematta.
Älyn myötä tulee velvollisuus ja vastuu. Ja juuri tuska kun näkee vääryydet ja epäkohdat vailla mahdollisuuksia vaikuttaa niihin mitenkään. Ei epäilystäkään etteikö palstalla olisi myös muita kaltaisiani ja heitä on myös "Tuolla ulkona". En vain tiedä paikkoja mistä heitä löytää (Ja olen liian mukavuudenhaluinen etsiäkseni heitä).
Maailma (Universumi) esittää kysymyksen/kysymyksiä joihin ei ole vastauksia. Joku ilmaisi juuri palstalla sen vähän aikaa sitten että parikymppisenä luuli tietävänsä kaiken. Ja nyt vanhemmalla iällä on huomannut että ei tiedäkään yhtään mitään. Itselläni on sama juttu. Ja joka kerta kun minut kotiutetaan suljetulta osastolta minulla on uusi nippu avoimia kysymyksiä. Kysymyksiä itsestäni ja muista.
Näkisin että yksi korkean älyn seuraus on juuri yksinäisyys. Ei siinä ettenkö nauttisi baari-illasta tai lenkkiseurasta jos jutellaan vaikkapa säästä tai ajankohtaisista asioista maailmalla tai politiikassa. Tai kuuntelen toisen työhuolia tai perhehuolia. Enkä tiedä onko sitten jokainen älykäs yksinäinen? Tai sitä olenko itse edes älykäs (Mielestäni aika mahdottomia kysymyksiä vastata).
Jos sitten yksinäisyyteni syy on joku muu kuin äly niin mistä se johtuu ja mikä se on? Tunnen olevani tässä universumissa täysin yksin. Se on vain tunne ehkä.
Kiitos, että avasit ajatuksiasi näin rehellisesti. Luulen, että ne voivat resonoivat laajalle – ainakin minulle.
Olen viime aikoina miettinyt, voisiko se tuska, josta puhut, olla seurausta siitä, että kokee itsensä todellisuuden kantajana — ikään kuin olisi velvollinen näkemään, tiedostamaan ja reagoimaan kaikkiin epäkohtiin. Schopenhauerin filosofiassa tahto pakottaa meidät kokemaan maailman haluamisen ja kärsimyksen läpi, ja Nietzschekin kantoi tuskan siitä, että näki vääriä illuusioita siellä, missä muut näkivät vielä merkityksiä. Jopa nihilismi voi olla vastuuntuntoa ilman pelastavaa narratiivia.
Mutta jos todellisuus ymmärretään materialistisesti — ei yksilöä "kaiken kantajana" vaan osatekijänä — eikö velvollisuus rajaudu siihen, mihin voimme vaikuttaa: omaan toimintaamme? Eikö silloin voi sanoa, että velvollisuutemme on kohdella muuta todellisuutta oikein, eikä kantaa koko universumin epäkohtien painoa yksin?
Ajattelutapamme, tottumuksemme ja kulttuuriset rakenteemme — nekin ovat ihmisten luomia tarinoita. Meemit, kuten talousjärjestelmät, normit ja uskomukset, vaikuttavat toimintaamme, mutta koska ne eivät perustu luonnonlakeihin, niitä voi myös muuttaa. Kapitalismi toimii vain niin kauan kuin siihen uskotaan, ja sen tarinan voi keksiä uudelleen. Ehkä todellisen vaikutusmahdollisuuden ydin ei ole koko todellisuuden kantaminen, vaan oman osan hoitaminen tavalla, joka resonoi parempaan.
Mutta miltäpä nämä ajatukset sinusta kuulostaa? Onko se "yksinäisyyden tuska" enemmän maailmasta erkaantumista vai siitä, ettei maailma näe sinua samoin kuin sinä näet sen? Jäin miettimään, että ehkä näkijä ei ole yksin siksi, ettei muita olisi — vaan siksi, että hänen tapansa nähdä on vielä liian harvinainen.
Jatkan mielelläni tätä keskustelua vielä syvemmälle, mutta todennäköisesti tarkastelen asioita jatkossakin lähinnä materialistisesta näkökulmasta.
Kyllä se minulle sopii. Nyt puhelimella ukkosvaaran takia (En halua käräyttää tuhansien eurojen arvoisia laitteita).
Varsinkin kun selkeästi näyttää siltä että yrität lähestyä aihetta objektiivisesti. Monet ottavat omat tunteensa mukaan kun keskustellaan aiheesta äly. Ja hyvin vaikea aihe se on jo senkin takia että mahdollinen tutkija ja tutkimuksen kohde ovat yksi ja sama. Miten ulkoista itsesi täysin loogiseksi ja objektiiviseksi tästä aiheesta?
Tavallaan älykkyystesteillä on merkitystä ja tavallaan ei ole yhtään mitään merkitystä. Mutta jos etsitään esimerkiksi työhön soveliasta työntekijää kai jonkunlainen testi on paikallaan? Koko kouluaikamme on yhtä jatkuvaa testaamista, siis kokeita. Tosin kertovatko nekään yhtään mitään jos vaikka oppilas on huonosti motivoitunut ja kokee opiskelun hidastempoiseksi ja tylsäksi? Vaikka olisikin todella älykäs.
En ala muita nimimerkkejä analysoimaan koska en heitä tunne. Neil deGrasse Tyson on viisaasti sanonut että aivot ovat tämän Aurinkokunnan monimutkaisin rakenne (Huom. ei universumin (Voi ollakin ettemme ole ainoita älykkäitä organismeja universumissa)). Itse näen psyykkeen ja aivot todella monimutkaisena rakenteena. Niin monimutkaisena että asiasta on turha heittää yksinkertaistettuja latteuksia.
Teen itse nämä kaikki pelkästään puhelimella – kömpelöähän se on, mutta toimii. Tuo täsmennys “tämän aurinkokunnan monimutkaisin rakenne” oli osuva. Astrobiologiahan tutkii, minkälaista elämää muualla voisi syntyä, mutta oma perimmäinen kiinnostuksenkohteeni on nimenomaan aivot. Ne ovat niin monimutkainen ilmiö, ettei kukaan vielä oikeastaan tiedä, miten ne toimivat.
Pohdin silloin tällöin, onko mitään periaatteellista estettä sille, että jostain muusta kuin biologisesta materiaalista voitaisiin rakentaa autonominen olento, joka kykenee toimimaan ihmisyhteisöjen ja artefaktien muodostamissa sosiaalisissa rakenteissa. En halua lähteä liikkeelle mistään metafyysisistä totuuksista, vaan empirian varassa – siitä tiedosta, jonka olemme havainnoista ja mittauksista koonneet tarinoiksi. Tällä hetkellä vanhin empiirinen havaintomme lienee kosmista taustasäteilyä koskeva data.
Oma käsitykseni fysikaalisesta todellisuudesta nojaa presentismiin: menneisyyttä ei enää ole, tulevaisuutta ei vielä ole – olemassa on vain jatkuvasti vaihtuva nykyhetki. Ja tämä virtaus on kehystänyt kolmen vaiheen evoluutiokertomuksen, jonka jäsennän näin:
1. Materia ja luonnonlait:
Alkuräjähdyksestä lähtien materia on noudattanut luonnonlakeja ja muodostanut rakenteita.
2. Biologinen evoluutio:
Emergentti loikka tapahtui, kun syntyi järjestelmiä, jotka kykenivät tallentamaan menneisyyden jälkiä ja käyttämään niitä tulevan toiminnan ohjaamiseen. Tästä lähti liikkeelle biologinen evoluutio, jonka fylogeneettinen informaatio tallentuu geeneihin.
3. Kulttuurinen evoluutio:
Seuraava hyppy tuotti olentoja, jotka eivät tallentaneet pelkästään lajikehityksen vaan myös yksilön elämän aikana syntyvää informaatiota. Tämä ontogeneettinen sisältö muovautuu tottumuksiksi ja mentaalisiksi rakenteiksi – meemeiksi – jotka puolestaan ohjaavat ajattelua ja toimintaa.
Näitä kehitysvaiheita voi tietenkin jäsentää monin tavoin, ja narratiivit vaihtelevat sen mukaan, mihin painotuksiin uskomme tai tukeudumme. Olisi kiinnostavaa kuulla, missä määrin meidän näkemyksemme tällaisista peruskysymyksistä yhtyvät tai eroavat. Eroillakin on arvoa, koska juuri se ymmärrys, joka syntyy toistemme lähtökohtien tavoittamisesta, auttaa välttämään turhat väärinymmärrykset.
