Toimija-Agentit

[Toope]

...Naomi Klein kuvaa tätä tarkkanäköisesti teoksessaan Tuhokapitalismi, jossa hän osoittaa, kuinka kriisejä hyödynnetään tarkoituksellisesti taloudellisten etujen ajamiseen. Tätä logiikkaa Trumpin hallinto on soveltanut käytäntöön valjastamalla turvallisuus- ja kauppapolitiikan osaksi taloudellista valtapeliä. Surullista kyllä, EU on toistaiseksi lähinnä seurannut tilannetta sivusta – välillä jopa kohteliaisuudella, joka on lähennellyt nöyristelyä.

Kritiikkiä sosialistit kiitettävästi osaavat esittää, vaihtoehtoja eivät. Naomi Kleininkin kritiikissä ehkä asiaa on, mutta se heidän ongelmansa on siinä, että eivät kykene ratkaisuja luomaan. Sosialistiset vaihtoehdot tunnetusti eivät toimi ratkaisuina!

[Purdue]

...Naomi Klein kuvaa tätä tarkkanäköisesti teoksessaan Tuhokapitalismi, jossa hän osoittaa, kuinka kriisejä hyödynnetään tarkoituksellisesti taloudellisten etujen ajamiseen. Tätä logiikkaa Trumpin hallinto on soveltanut käytäntöön valjastamalla turvallisuus- ja kauppapolitiikan osaksi taloudellista valtapeliä. Surullista kyllä, EU on toistaiseksi lähinnä seurannut tilannetta sivusta – välillä jopa kohteliaisuudella, joka on lähennellyt nöyristelyä.

Kritiikkiä sosialistit kiitettävästi osaavat esittää, vaihtoehtoja eivät. Naomi Kleininkin kritiikissä ehkä asiaa on, mutta se heidän ongelmansa on siinä, että eivät kykene ratkaisuja luomaan. Sosialistiset vaihtoehdot tunnetusti eivät toimi ratkaisuina!

En ole koskaan lukenut Naomi Kleinia, mutta tuttu nimi hän on ja esittää varmaankin tarkkanäköistä kritiikkiä.

Mutta kuten totesitkin, niin pelkkä kritiikki ei riitä, vaan tarvitaan "realistisia" vaihtoehtoja. Maailma on hemmetin vaikea paikka muuttaa paremmaksi, ja kun on saatu otettua kaksi askelta eteenpäin, niin vähintäänkin joutuu heti ottamaan yhdestä kolmeen askelta taaksepäin.

Kehitys parempaan ei kulje lineaarisesti asteittain eteenpäin vaan ennemminkin syklisesti siten, että historia toistaa aina välillä itseään!

[Naturalisti]

Yksi keskeinen virhepäätelmä on ajatus, että taloudellista ja turvallisuuspoliittista ajattelua voisi tarkastella toisistaan erillisinä. Ne ovat kytkeytyneet toisiinsa historiallisesti ja käytännöllisesti – sota on talouden jatke, aivan kuten politiikkakin. Naomi Klein kuvaa tätä tarkkanäköisesti teoksessaan Tuhokapitalismi, jossa hän osoittaa, kuinka kriisejä hyödynnetään tarkoituksellisesti taloudellisten etujen ajamiseen. Tätä logiikkaa Trumpin hallinto on soveltanut käytäntöön valjastamalla turvallisuus- ja kauppapolitiikan osaksi taloudellista valtapeliä. Surullista kyllä, EU on toistaiseksi lähinnä seurannut tilannetta sivusta – välillä jopa kohteliaisuudella, joka on lähennellyt nöyristelyä.

Mearsheimerin teesi kansainvälisen järjestelmän anarkiasta ei ole väärä, mutta se ei ole myöskään väistämätön kohtalo. Se on seurausta siitä, millaista valtapolitiikkaa haluamme ylläpitää – ja ennen kaikkea siitä, mitä arvomaailmaa haluamme järjestelmän heijastavan. Tämä ei tarkoita naiivia optimismia tai maailman hallintorakenteiden äkillistä mullistamista. Sen sijaan se tarkoittaa, että pelkkä olotilan analysointi ei riitä. Meidän on etsittävä aktiivisesti keinoja muutokseen.

Tällä hetkellä demokratian nimissä ajetaan usein markkinafundamentalismin asialla, ja Suomen ulkopolitiikassakin korostettu "arvopohjainen realismi" on taipumassa arvottomaksi realismiksi, joka hyväksyy status quon, vaikka tietää sen kestämättömäksi.

Ympäristökriisi, kasvava eriarvoisuus ja autoritaaristen talousmallien nousu osoittavat, ettei meillä ole enää varaa pitää taloudellista hyötyä tai turvallisuuspolitiikkaa pyhinä lehmänä. Tarvitaan uskallusta nähdä, että turvallisuus ilman oikeudenmukaisuutta on vain toisenlainen kontrollin muoto.

Pari tarkennusta. Teesi kansainvälisen järjestelmän "anarkiasta" ei ole pelkästään Mearsheimerin keksintöä, vaan sen allekirjoittavat kaikki realistit sekä suuri osa liberaaleista ja konstruktivisteista.

Tuo anarkia on järjestelmän ominaisuus, joka nousee esiin siitä yksinkertaisesta lähtökohdasta, että valtiot ovat itsenäisiä ja suvereeneja toimijoita. Anarkia ei siis tarkoita tässä epäjärjestystä, vaan hierarkian vastakohtaa. Hierarkkiset poliittiset järjestelmät ovat ominaisia kansallisella tasolla, mutta kansainvälinen järjestelmä on anarkkinen.

Tuo anarkia ei myöskään tarkoita jatkuvaa kaikkien sotaa kaikkia vastaan.

Alexander Wendt on esimerkiksi jaotellut anarkkiset järjestelmät Hobbesilaiseen (viholliset, vastustajat), Lockelaiseen (kilpailijat) ja Kantilaiseen (ystävät) anarkian kulttuuriin.

Ja vastoin sinun väitettäsi turvallisuuspolitiikan ja taloudellisen vaihdannan logiikat ovat erilaisia. Anarkia ja nuo Mearsheimerin muut teesit ajavat suurvallat turvallisuuspolitiikassa Hobbesilaiseen maailmaan, jossa ne ovat käytännössä toistensa vastustajia, ja puolustautuvat toisiaan vastaan. Taloudellista vaihdantaa on taas mahdollista käydä Lockelaisessa kulttuurissa, jossa win-win tilanteet ovat mahdollisia. Ja tietty valtiot ovat (esim. EU) myös ystäviä Kantilaisittain.

Turvallisuuspolitiikka on siis Hobbesilainen maailma jota itsekkyys hallitsee, eli se on nollasummapeliä. Kun valtio A varustautuu sotilaallisesti puolustaakseen itseään, niin samalla valtion B turvallisuus siinä naapurissa heikkenee ellei se itsekin varustaudu vastaavasti sotilaallisesti.

Taloudellinen kaupankäynti, niin siitä on mahdollista sopia valtioiden kesken win-win hengessä, jossa kumpikin osapuoli hyötyy siitä kaupankäynnistä. Silti, kauppaa käyvät maat ovat toistensa kilpailijoita Lockelaisittain.


Maailmassa ei siis tarvita lisää utopistisia tavoitteita, joiden saavuttaminen on käytännössä mahdotonta. Sen sijaan tulee oppia elämään sen maailman kanssa, jossa me oikeasti elämme, ja pyrkiä tekemään siitä piirun verran parempi askel askeleelta.

On totta, että kansainvälisen järjestelmän "anarkia" on ollut vallitseva lähtökohta kansainvälisen politiikan teoriassa, mutta siitä huolimatta ei ole mitään väistämätöntä luonnonlakia, joka pakottaisi meidät hyväksymään sen pysyvänä olotilana. Se ei ole metafyysinen totuus vaan historiallisen kehityksen tulos – ja sellaisena sitä on myös mahdollista kehittää.

Kuten OECD:n Beyond Growth -raportti muistuttaa, elämme aikakautta, jossa globaalit ongelmat – ilmastonmuutos, eriarvoisuus, luonnonvarojen ehtyminen – eivät tunne kansallisvaltioiden rajoja. Silti 1900-luvun talousopit ja valtapoliittiset rakenteet ovat jääneet jumiin maailmaan, jossa valtioiden välinen kilpailu nähdään pelkästään nollasummapelinä. Tässä tilanteessa realistinen teoria ei enää ole ratkaisu, vaan osa ongelmaa.

Juuri siksi tarvitsemme sääntöpohjaista maailmanjärjestystä – ei siksi, että se olisi utopistinen unelma, vaan siksi, että se on ainoa realistinen keino estää järjestelmän sortuminen. Näkemys, jonka mukaan järjestystä ei voi muuttaa, toimii usein säilyttävän vallankäytön peitteenä: se suojaa niitä, jotka hyötyvät nykyisen järjestelmän epätasa-arvosta ja ekologisesta kestämättömyydestä.

"Realistiset" vaatimukset, jotka vaativat sopeutumista vallitsevaan tilaan, eivät ole neutraaleja. Ne normalisoivat eriarvoisuutta, hierarkiaa ja kriisejä. Oikea realismi 2020-luvulla ei ole sen toteamista, että "näin nyt vain on", vaan uskallusta hahmottaa uusi suunta – jossa valta ei perustu pelkoon vaan yhteistyöhön, ja jossa globaaleja sääntöjä ei sorvata suurvaltaetujen mukaan vaan yhteisen selviytymisen ehdoilla.

[Naturalisti]

...Naomi Klein kuvaa tätä tarkkanäköisesti teoksessaan Tuhokapitalismi, jossa hän osoittaa, kuinka kriisejä hyödynnetään tarkoituksellisesti taloudellisten etujen ajamiseen. Tätä logiikkaa Trumpin hallinto on soveltanut käytäntöön valjastamalla turvallisuus- ja kauppapolitiikan osaksi taloudellista valtapeliä. Surullista kyllä, EU on toistaiseksi lähinnä seurannut tilannetta sivusta – välillä jopa kohteliaisuudella, joka on lähennellyt nöyristelyä.

Kritiikkiä sosialistit kiitettävästi osaavat esittää, vaihtoehtoja eivät. Naomi Kleininkin kritiikissä ehkä asiaa on, mutta se heidän ongelmansa on siinä, että eivät kykene ratkaisuja luomaan. Sosialistiset vaihtoehdot tunnetusti eivät toimi ratkaisuina!

Sun ongelmana on, että leimaat kaikki omasta taloususkostasi poikkeavat teoriat sosialistisiksi ja katsot ne sillä rarkaistuiksi, mutta et kykene käymään niistä rationaalista keskustelua. Esitä nyt esimerkiksi perusteltu näkemyksesi Stephanie Keltonoin kirjasaan "Alijäämä-myytti – Modernin rahateorian mahdollisuudet" esittämästä työtakuuideasta.

[Purdue]

On totta, että kansainvälisen järjestelmän "anarkia" on ollut vallitseva lähtökohta kansainvälisen politiikan teoriassa, mutta siitä huolimatta ei ole mitään väistämätöntä luonnonlakia, joka pakottaisi meidät hyväksymään sen pysyvänä olotilana. Se ei ole metafyysinen totuus vaan historiallisen kehityksen tulos – ja sellaisena sitä on myös mahdollista kehittää.

Et näemmä ymmärrä mitä "anarkialla" tarkoitetaan. Sillä tarkoitetaan ettei valtioiden yläpuolella ole niitä käskemään kykenevää auktoriteettia. Anarkia siis loppuu jos perustetaan maailmanhallitus tai valtiot instituutioina lakkautetaan.

Ei anarkiaa voi "kehittää" kuten sanoit. Ja anarkia ei myöskään estä sääntöpohjaisen järjestelmän luomista. Anarkia käsitteenä ei sitä paitsi ole vain realistien käyttämä, vaan myös liberaalit institutionalistit ja konstruktivisteista Alexander Wendt sitä käyttävät.

Kuten OECD:n Beyond Growth -raportti muistuttaa, elämme aikakautta, jossa globaalit ongelmat – ilmastonmuutos, eriarvoisuus, luonnonvarojen ehtyminen – eivät tunne kansallisvaltioiden rajoja. Silti 1900-luvun talousopit ja valtapoliittiset rakenteet ovat jääneet jumiin maailmaan, jossa valtioiden välinen kilpailu nähdään pelkästään nollasummapelinä. Tässä tilanteessa realistinen teoria ei enää ole ratkaisu, vaan osa ongelmaa.

Valtioiden välinen kilpailu ei edellytä nollasummapeliä. Tässä olet ihan väärässä. Kansainväliset kauppasopimukset ovat sellaisia, että valtiot katsovat ne win-win tilanteiksi.

Mutta realistit ovat oikeassa siinä, että turvallisuuspolitiikka useimmiten on nollasummapeliä. Kun Nato-Suomi varustautuu, niin Venäjä kokee itsensä uhatuksi, ja rupeaa rakentamaan lisää sotilastukikohtia rajan taakse. Yhden osapuolen sotilaallinen varustautuminen ja turvallisuuden lisäys on toiselta osapuolelta pois.

Juuri siksi tarvitsemme sääntöpohjaista maailmanjärjestystä – ei siksi, että se olisi utopistinen unelma, vaan siksi, että se on ainoa realistinen keino estää järjestelmän sortuminen. Näkemys, jonka mukaan järjestystä ei voi muuttaa, toimii usein säilyttävän vallankäytön peitteenä: se suojaa niitä, jotka hyötyvät nykyisen järjestelmän epätasa-arvosta ja ekologisesta kestämättömyydestä.

Toki, maailma tarvitsee sääntöjä. Ja maailma on jo nykyään sääntöpohjainen pitkältikin. Ongelma nykyisessä sääntöpohjaisessa järjestelmässä kumpuaa anarkiasta.

Kun valtioiden yläpuolella ei ole mitään auktoriteettia joka voisi rangaista sääntöjen rikkojia, niin sääntöjen rikkominen oman edun tavoittelussa on enemmän sääntö kuin poikkeus.

"Realistiset" vaatimukset, jotka vaativat sopeutumista vallitsevaan tilaan, eivät ole neutraaleja. Ne normalisoivat eriarvoisuutta, hierarkiaa ja kriisejä. Oikea realismi 2020-luvulla ei ole sen toteamista, että "näin nyt vain on", vaan uskallusta hahmottaa uusi suunta – jossa valta ei perustu pelkoon vaan yhteistyöhön, ja jossa globaaleja sääntöjä ei sorvata suurvaltaetujen mukaan vaan yhteisen selviytymisen ehdoilla.

Ei kukaan kiellä etteikö tämä olisi hyvä päämäärä. Mutta mene kertomaan tuo vaikkapa Venäjän, Kiinan taikka Iranin johtajille.

Ja maailmassahan on sotilaallisen vastakkaisasettelun lisäksi myös paljon taloudellista yhteistyötä. Maat käyvät kansainvälistä kauppaa, ja hyötyvät siitä monin tavoin.


Pointti tässä siis se että realismia tarvitaan nykymaailmassa ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Mutta se ei ole ainoa "ismi", jota tulee noudattaa. Silti, realismin hylkääminen vain siksi että se tuntuu epämiellyttävältä taikka sotii omia arvoja vastaan on älyllistä köyhyyttä.

[Purdue]

Otetaanpa kantaa siihen kuinka sotia on yritetty estää maailman historiassa, ja erityisesti viimeisten 200 vuoden aikana. Tarjolla on kaksi pääasiallista mallia eli realismi ja liberalismi:


Ensimmäinen on "realistinen" malli, joka perustuu voimatasapainoon, eli siihen että kun joku suurvalta kasvaa liian voimakkaaksi, niin muut suurvallat liittoutuvat tätä yhtä vastaan luoden vastavoiman. Tätä sovellettiin 1800-luvulla, mutta eipä se estänyt ensimmäistä maailmasotaa.

Toinen on "liberaali" malli, jossa keskiöön nousevat kansainväliset instituutiot, taloudellinen keskinäisriippuvuus kaupankäynnin kautta, ja se että demokratiat eivät juuri sodi toisiaan vastaan. Lisätään tähän "kollektiivisen turvallisuuden" käsite.

Kollektiivista turvallisuutta yritettiin soveltaa Kansainliiton kautta maailmansotien välisenä aikana, mutta se epäonnistui, ja kaatui utopistisena viritelmänä. Silti, YK:ssa on joitakin piirteitä tästä, mutta käytännössä se YK:n kollektiivisen turvallisuuden aspekti on jäänyt aika laihaksi.

Liberaalia mallia on yritetty myös suhteessa Venäjään Kylmän sodan päättymisen jälkeen, mutta eipä kaupalliset seikat taikka kansainväliset säännöt ja instituutiot juurikaan estäneet Venäjää hyökkäämästä Ukrainaan.

Lisätään tähän kolmas malli eli konstruktivistinen malli sellaisena kuin Alexander Wendt sen näkee. Eli tämä kolmas malli on sitten "konstruktivistinen" eli siinä kiinnitetään huomiota valtioiden identiteettiin ja arvoihin. Alexander Wendt on esimerkiksi erotellut anarkian kulttuureista hobbesilaisen, lockelaisen ja kantilaisen anarkian, joita leimaavat vihollisuus, kilpailu ja ystävyys.

Olisi hienoa, jos valtiot voisivat nähdä toisensa ystävinä tai edes kilpailijoina, mutta eivät vihollisina.


Johtopäätös on se ettei mikään näistä malleista ole oikeastaan pystynyt estämään sotia ja sotimista maailmassa viimeisten 200 vuoden aikana.

[Naturalisti]

On totta, että kansainvälisen järjestelmän "anarkia" on ollut vallitseva lähtökohta kansainvälisen politiikan teoriassa, mutta siitä huolimatta ei ole mitään väistämätöntä luonnonlakia, joka pakottaisi meidät hyväksymään sen pysyvänä olotilana. Se ei ole metafyysinen totuus vaan historiallisen kehityksen tulos – ja sellaisena sitä on myös mahdollista kehittää.

Et näemmä ymmärrä mitä "anarkialla" tarkoitetaan. Sillä tarkoitetaan ettei valtioiden yläpuolella ole niitä käskemään kykenevää auktoriteettia. Anarkia siis loppuu jos perustetaan maailmanhallitus tai valtiot instituutioina lakkautetaan.

Ei anarkiaa voi "kehittää" kuten sanoit. Ja anarkia ei myöskään estä sääntöpohjaisen järjestelmän luomista. Anarkia käsitteenä ei sitä paitsi ole vain realistien käyttämä, vaan myös liberaalit institutionalistit ja konstruktivisteista Alexander Wendt sitä käyttävät.

Kapitalismin anarkian luonne ja muutettavuus

Et näemmä itse ymmärrä, ettei kapitalismin "anarkia" ole mikään luonnonlaki, vaan poliittisesti tuotettu ja ylläpidetty olotila. Se ei ole väistämätön, vaan muutettavissa – aivan kuten muutkin sosiaaliset järjestelmät, jotka ovat seurausta kollektiivisista toimintatavoista ja ajatusmalleista.

Ihmisiä on vuosikymmeniä opetettu uskomaan, että tämä globaali markkina-anarkia on muuttumaton kehys. Mutta aivan kuten kansallisvaltiossa voidaan laajentaa demokratiaa koskemaan myös talouselämää, voidaan globaalilla tasolla rakentaa oikeudenmukaisempi ja sääntöpohjaisempi järjestys.

Muutos ei synny luonnonvoimana vaan kulttuurisena ja institutionaalisena siirtymänä. Se alkaa siitä, että kyseenalaistamme ne ajattelutottumukset, joita nykyinen järjestelmä meille opettaa.

Kuten OECD:n Beyond Growth -raportti muistuttaa, elämme aikakautta, jossa globaalit ongelmat – ilmastonmuutos, eriarvoisuus, luonnonvarojen ehtyminen – eivät tunne kansallisvaltioiden rajoja. Silti 1900-luvun talousopit ja valtapoliittiset rakenteet ovat jääneet jumiin maailmaan, jossa valtioiden välinen kilpailu nähdään pelkästään nollasummapelinä. Tässä tilanteessa realistinen teoria ei enää ole ratkaisu, vaan osa ongelmaa.

Valtioiden välinen kilpailu ei edellytä nollasummapeliä. Tässä olet ihan väärässä. Kansainväliset kauppasopimukset ovat sellaisia, että valtiot katsovat ne win-win tilanteiksi.

Mutta realistit ovat oikeassa siinä, että turvallisuuspolitiikka useimmiten on nollasummapeliä. Kun Nato-Suomi varustautuu, niin Venäjä kokee itsensä uhatuksi, ja rupeaa rakentamaan lisää sotilastukikohtia rajan taakse. Yhden osapuolen sotilaallinen varustautuminen ja turvallisuuden lisäys on toiselta osapuolelta pois.

Taloudellinen kilpailu ja kapitalistisen anarkian muodot

On totta, että taloudellisessa vaihdannassa voidaan saavuttaa win-win -ratkaisuja. Mutta jos tarkastelemme maailmaa kokonaisuutena, näemme, että kuumat, kylmät ja kauppasodat ovat saman kapitalistisen anarkian eri ilmenemismuotoja.

Kuten OECD:n Beyond Growth -raportti toteaa, elämme kriisiaikaa, jossa globaalit ongelmat eivät kunnioita kansallisia rajoja. Emme voi enää vastata näihin haasteisiin 1900-luvun valtakilpailun tai kasvufetismin kehyksistä käsin.

Kapitalismin anarkian hallitsemiseksi tarvitaan juuri sitä, mitä realismi pitää mahdottomana: globaalia sääntöpohjaisuutta ja poliittista yhteisvastuuta, joka ulottuu valtioiden rajojen tuolle puolen.

Juuri siksi tarvitsemme sääntöpohjaista maailmanjärjestystä – ei siksi, että se olisi utopistinen unelma, vaan siksi, että se on ainoa realistinen keino estää järjestelmän sortuminen. Näkemys, jonka mukaan järjestystä ei voi muuttaa, toimii usein säilyttävän vallankäytön peitteenä: se suojaa niitä, jotka hyötyvät nykyisen järjestelmän epätasa-arvosta ja ekologisesta kestämättömyydestä.

Toki, maailma tarvitsee sääntöjä. Ja maailma on jo nykyään sääntöpohjainen pitkältikin. Ongelma nykyisessä sääntöpohjaisessa järjestelmässä kumpuaa anarkiasta.

Kun valtioiden yläpuolella ei ole mitään auktoriteettia joka voisi rangaista sääntöjen rikkojia, niin sääntöjen rikkominen oman edun tavoittelussa on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Sääntöpohjainen järjestys vs. vallan peittely

Toistan: "Näkemys, jonka mukaan järjestystä ei voi muuttaa, toimii usein säilyttävän vallankäytön peitteenä: se suojaa niitä, jotka hyötyvät nykyisen järjestelmän epätasa-arvosta ja ekologisesta kestämättömyydestä."

Nykyinen sääntöpohjainen järjestys ei ole riittävä – ei siksi, että se olisi epäonnistunut periaatetasolla, vaan koska sen toimeenpano on alistettu voimatasapainon logiikalle. Kun sääntöjen rikkomisesta ei seuraa seuraamuksia, ne menettävät poliittisen arvonsa.

Nyt, kun maailma on jälleen uhkaamassa jakautua geopoliittisiin blokkeihin ja voimapolitiikkaan, EU:lla on historiallinen mahdollisuus ottaa johtajuus. Vahvistamalla yhteistyötä globaalin etelän kanssa se voi rakentaa vaihtoehtoa, joka perustuu demokratiaan, vastavuoroisuuteen ja kestävään kehykseen – aivan kuten Draghi ja Lagarde ovat ehdottaneet.

"Realistiset" vaatimukset, jotka vaativat sopeutumista vallitsevaan tilaan, eivät ole neutraaleja. Ne normalisoivat eriarvoisuutta, hierarkiaa ja kriisejä. Oikea realismi 2020-luvulla ei ole sen toteamista, että "näin nyt vain on", vaan uskallusta hahmottaa uusi suunta – jossa valta ei perustu pelkoon vaan yhteistyöhön, ja jossa globaaleja sääntöjä ei sorvata suurvaltaetujen mukaan vaan yhteisen selviytymisen ehdoilla.

Ei kukaan kiellä etteikö tämä olisi hyvä päämäärä. Mutta mene kertomaan tuo vaikkapa Venäjän, Kiinan taikka Iranin johtajille.

Ja maailmassahan on sotilaallisen vastakkaisasettelun lisäksi myös paljon taloudellista yhteistyötä. Maat käyvät kansainvälistä kauppaa, ja hyötyvät siitä monin tavoin.


Pointti tässä siis se että realismia tarvitaan nykymaailmassa ihan yhtä paljon kuin ennenkin. Mutta se ei ole ainoa "ismi", jota tulee noudattaa. Silti, realismin hylkääminen vain siksi että se tuntuu epämiellyttävältä taikka sotii omia arvoja vastaan on älyllistä köyhyyttä.

Realismi vastaan muutoksen mahdollisuus

On helppo todeta, että uudet suuntaviivat ovat "hyviä tavoitteita, mutta epärealistisia". Se on kuitenkin vain reaktiivista politiikkaa. Kuten Janne Riiheläinen osuvasti Demokraattin kolumnissa kirjoittaa: "Muuten jäämme vain reagoimaan muiden tekemisiin."

https://demokraatti.fi/janne-riihelaine ... njarjestys

Realismin nimissä ylläpidetään usein juuri niitä rakenteita, jotka estävät kehittymisen parempaan. Todellinen realismi ei ole maailmantilan hyväksymistä sellaisenaan, vaan kykyä nähdä, miten sitä voidaan muuttaa kestävämmäksi – yhdessä, vaiheittain ja tavoitteellisesti. Muutos lähtee suunnan valinnasta. Ilman sitä realismi muuttuu välinpitämättömyydeksi.

[Purdue]

Et näemmä itse ymmärrä, ettei kapitalismin "anarkia" ole mikään luonnonlaki, vaan poliittisesti tuotettu ja ylläpidetty olotila. Se ei ole väistämätön, vaan muutettavissa – aivan kuten muutkin sosiaaliset järjestelmät, jotka ovat seurausta kollektiivisista toimintatavoista ja ajatusmalleista.

Sä et edes puhu samasta asiasta kuin minä. Ja muutenkin sun asenne ei ole ollenkaan rakentava.

Mitähän jos tarkistaisit hieman asennettasi?! Muuten tätä keskustelua on ihan turha jatkaa.


Mun kiinnostuksen keskiössä ei ole kapitalistisen järjestelmän radikaali muuttaminen, jota sä tunget joka ketjussa kommentteinesi esiin. Sen sijaan mua kiinnostaa sodan ja rauhan kysymykset, joista sinä nähtävästi olet kykenemätön keskustelemaan. Ja ylipäätään olen kiinnostunut valtioiden välisen vuorovaikutuksen kiihkottomasta analyysistä.

Sä olet jo vuoden päivät toitottanut joka välissä OECD:n raporttia, Lagardea ja Draghia. Onko jäänyt levy päälle? Ja missä on sun omat mielipiteet?

[Naturalisti]

Et näemmä itse ymmärrä, ettei kapitalismin "anarkia" ole mikään luonnonlaki, vaan poliittisesti tuotettu ja ylläpidetty olotila. Se ei ole väistämätön, vaan muutettavissa – aivan kuten muutkin sosiaaliset järjestelmät, jotka ovat seurausta kollektiivisista toimintatavoista ja ajatusmalleista.

Sä et edes puhu samasta asiasta kuin minä. Ja muutenkin sun asenne ei ole ollenkaan rakentava.

Mitähän jos tarkistaisit hieman asennettasi?! Muuten tätä keskustelua on ihan turha jatkaa.


Mun kiinnostuksen keskiössä ei ole kapitalistisen järjestelmän radikaali muuttaminen, jota sä tunget joka ketjussa kommentteinesi esiin. Sen sijaan mua kiinnostaa sodan ja rauhan kysymykset, joista sinä nähtävästi olet kykenemätön keskustelemaan. Ja ylipäätään olen kiinnostunut valtioiden välisen vuorovaikutuksen kiihkottomasta analyysistä.

Sä olet jo vuoden päivät toitottanut joka välissä OECD:n raporttia, Lagardea ja Draghia. Onko jäänyt levy päälle? Ja missä on sun omat mielipiteet?

Kapitalistisen anarkian kritiikki ja oman näkemyksen puolustaminen

Ymmärsin, että olet kiinnostunut saamaan kriittistä palautetta näkemyksistäsi – mutta nyt torjut sen viittaamalla epärakentavaan asenteeseeni. Jos kritiikki kapitalistista anarkiaa kohtaan on sinulle liikaa, mitä tarkoittaa "kiihkoton analyysi"?

Jos sanojesi mukaan kapitalistisen järjestelmän "radikaali muuttaminen" ei ole sinua kiinnostava kysymys, se tarkoittaa samalla sen ongelmien normalisointia: eriarvoisuutta, ympäristön ylikulutusta ja demokratiavajetta.

Myönnän kyllä, että toistan usein OECD:n Beyond Growth -raporttia tai Lagarden ja Draghin ehdotuksia. Mutta syy siihen on yksinkertainen: ne eivät ole vain muiden ajatuksia, vaan ne resonoivat myös omien havaintojeni ja arvojeni kanssa. Ne ovat harvinaisen selkeitä yrityksiä hahmottaa vaihtoehtoa järjestelmälle, joka tuottaa toistuvasti kriisejä.

Sodan ja rauhan kysymyksiä ei voi erottaa taloudellisen järjestyksen rakenteesta. Eivät ne synny tyhjiössä, vaan juuri niistä valtarakenteista ja taloudellisista intresseistä, joita myös olisi syytä pystyä analysoimaan – myös silloin, kun se haastaa omia lähtökohtia.

Otetaanpa kantaa siihen kuinka sotia on yritetty estää maailman historiassa, ja erityisesti viimeisten 200 vuoden aikana. Tarjolla on kaksi pääasiallista mallia eli realismi ja liberalismi:

Ensimmäinen on "realistinen" malli, joka perustuu voimatasapainoon, eli siihen että kun joku suurvalta kasvaa liian voimakkaaksi, niin muut suurvallat liittoutuvat tätä yhtä vastaan luoden vastavoiman. Tätä sovellettiin 1800-luvulla, mutta eipä se estänyt ensimmäistä maailmasotaa.

Toinen on "liberaali" malli, jossa keskiöön nousevat kansainväliset instituutiot, taloudellinen keskinäisriippuvuus kaupankäynnin kautta, ja se että demokratiat eivät juuri sodi toisiaan vastaan. Lisätään tähän "kollektiivisen turvallisuuden" käsite.

Kollektiivista turvallisuutta yritettiin soveltaa Kansainliiton kautta maailmansotien välisenä aikana, mutta se epäonnistui, ja kaatui utopistisena viritelmänä. Silti, YK:ssa on joitakin piirteitä tästä, mutta käytännössä se YK:n kollektiivisen turvallisuuden aspekti on jäänyt aika laihaksi.

Liberaalia mallia on yritetty myös suhteessa Venäjään Kylmän sodan päättymisen jälkeen, mutta eipä kaupalliset seikat taikka kansainväliset säännöt ja instituutiot juurikaan estäneet Venäjää hyökkäämästä Ukrainaan.

Lisätään tähän kolmas malli eli konstruktivistinen malli sellaisena kuin Alexander Wendt sen näkee. Eli tämä kolmas malli on sitten "konstruktivistinen" eli siinä kiinnitetään huomiota valtioiden identiteettiin ja arvoihin. Alexander Wendt on esimerkiksi erotellut anarkian kulttuureista hobbesilaisen, lockelaisen ja kantilaisen anarkian, joita leimaavat vihollisuus, kilpailu ja ystävyys.

Olisi hienoa, jos valtiot voisivat nähdä toisensa ystävinä tai edes kilpailijoina, mutta eivät vihollisina.


Johtopäätös on se ettei mikään näistä malleista ole oikeastaan pystynyt estämään sotia ja sotimista maailmassa viimeisten 200 vuoden aikana.

Kansainvälisten mallien arviointi ja muutoshakuisen näkemyksen esille tuonti

On aivan totta, ettei mikään kolmesta vakiintuneesta mallista – realismi, liberalismi, konstruktivismi – ole onnistunut estämään sotia viimeisten 200 vuoden aikana. Mutta eikö juuri se pitäisi herättää kysymään, mikä puuttuu?

Kaikki mainitsemasi mallit ovat rakentuneet valtiokeskeisen järjestyksen varaan, jossa valta ja edut on keskitetty harvojen käsiin. Oli kyseessä voiman tasapaino (realismi), keskinäisriippuvuus (liberalismi) tai identiteettien rakentuminen (konstruktivismi), ne kaikki on tähän asti toteutettu maailmassa, jossa demokratia on ollut rajoitettua ja taloudellinen valta on keskittynyt pienelle eliitille.

Siksi ongelma ei ole vain teorioissa, vaan siinä, ettei niitä ole koskaan sovellettu täysipainoisesti demokraattisessa ja tasa-arvoon tähtäävässä kontekstissa.

Mikään malli ei toimi, jos se jää pelkäksi kuoreksi, jonka sisällä talousintressit sanelevat todellisen toiminnan logiikan. Tässä mielessä ei ole yllättävää, että sotia ei ole vältetty – mutta siitä ei seuraa, että olisi syytä luopua toivosta. Päinvastoin: nyt on aika kehittää niitä institutionaalisia malleja ja ajattelutapoja, jotka eivät jää reaktiivisiksi vaan uskaltavat uudistaa globaalin järjestyksen perusteita.

[Purdue]

Et näemmä itse ymmärrä, ettei kapitalismin "anarkia" ole mikään luonnonlaki, vaan poliittisesti tuotettu ja ylläpidetty olotila. Se ei ole väistämätön, vaan muutettavissa – aivan kuten muutkin sosiaaliset järjestelmät, jotka ovat seurausta kollektiivisista toimintatavoista ja ajatusmalleista.

Sä et edes puhu samasta asiasta kuin minä. Ja muutenkin sun asenne ei ole ollenkaan rakentava.

Mitähän jos tarkistaisit hieman asennettasi?! Muuten tätä keskustelua on ihan turha jatkaa.


Mun kiinnostuksen keskiössä ei ole kapitalistisen järjestelmän radikaali muuttaminen, jota sä tunget joka ketjussa kommentteinesi esiin. Sen sijaan mua kiinnostaa sodan ja rauhan kysymykset, joista sinä nähtävästi olet kykenemätön keskustelemaan. Ja ylipäätään olen kiinnostunut valtioiden välisen vuorovaikutuksen kiihkottomasta analyysistä.

Sä olet jo vuoden päivät toitottanut joka välissä OECD:n raporttia, Lagardea ja Draghia. Onko jäänyt levy päälle? Ja missä on sun omat mielipiteet?

Kapitalistisen anarkian kritiikki ja oman näkemyksen puolustaminen

Ymmärsin, että olet kiinnostunut saamaan kriittistä palautetta näkemyksistäsi – mutta nyt torjut sen viittaamalla epärakentavaan asenteeseeni. Jos kritiikki kapitalistista anarkiaa kohtaan on sinulle liikaa, mitä tarkoittaa "kiihkoton analyysi"?

Jos sanojesi mukaan kapitalistisen järjestelmän "radikaali muuttaminen" ei ole sinua kiinnostava kysymys, se tarkoittaa samalla sen ongelmien normalisointia: eriarvoisuutta, ympäristön ylikulutusta ja demokratiavajetta.

Myönnän kyllä, että toistan usein OECD:n Beyond Growth -raporttia tai Lagarden ja Draghin ehdotuksia. Mutta syy siihen on yksinkertainen: ne eivät ole vain muiden ajatuksia, vaan ne resonoivat myös omien havaintojeni ja arvojeni kanssa. Ne ovat harvinaisen selkeitä yrityksiä hahmottaa vaihtoehtoa järjestelmälle, joka tuottaa toistuvasti kriisejä.

Sodan ja rauhan kysymyksiä ei voi erottaa taloudellisen järjestyksen rakenteesta. Eivät ne synny tyhjiössä, vaan juuri niistä valtarakenteista ja taloudellisista intresseistä, joita myös olisi syytä pystyä analysoimaan – myös silloin, kun se haastaa omia lähtökohtia.

Otetaanpa kantaa siihen kuinka sotia on yritetty estää maailman historiassa, ja erityisesti viimeisten 200 vuoden aikana. Tarjolla on kaksi pääasiallista mallia eli realismi ja liberalismi:

Ensimmäinen on "realistinen" malli, joka perustuu voimatasapainoon, eli siihen että kun joku suurvalta kasvaa liian voimakkaaksi, niin muut suurvallat liittoutuvat tätä yhtä vastaan luoden vastavoiman. Tätä sovellettiin 1800-luvulla, mutta eipä se estänyt ensimmäistä maailmasotaa.

Toinen on "liberaali" malli, jossa keskiöön nousevat kansainväliset instituutiot, taloudellinen keskinäisriippuvuus kaupankäynnin kautta, ja se että demokratiat eivät juuri sodi toisiaan vastaan. Lisätään tähän "kollektiivisen turvallisuuden" käsite.

Kollektiivista turvallisuutta yritettiin soveltaa Kansainliiton kautta maailmansotien välisenä aikana, mutta se epäonnistui, ja kaatui utopistisena viritelmänä. Silti, YK:ssa on joitakin piirteitä tästä, mutta käytännössä se YK:n kollektiivisen turvallisuuden aspekti on jäänyt aika laihaksi.

Liberaalia mallia on yritetty myös suhteessa Venäjään Kylmän sodan päättymisen jälkeen, mutta eipä kaupalliset seikat taikka kansainväliset säännöt ja instituutiot juurikaan estäneet Venäjää hyökkäämästä Ukrainaan.

Lisätään tähän kolmas malli eli konstruktivistinen malli sellaisena kuin Alexander Wendt sen näkee. Eli tämä kolmas malli on sitten "konstruktivistinen" eli siinä kiinnitetään huomiota valtioiden identiteettiin ja arvoihin. Alexander Wendt on esimerkiksi erotellut anarkian kulttuureista hobbesilaisen, lockelaisen ja kantilaisen anarkian, joita leimaavat vihollisuus, kilpailu ja ystävyys.

Olisi hienoa, jos valtiot voisivat nähdä toisensa ystävinä tai edes kilpailijoina, mutta eivät vihollisina.


Johtopäätös on se ettei mikään näistä malleista ole oikeastaan pystynyt estämään sotia ja sotimista maailmassa viimeisten 200 vuoden aikana.

Kansainvälisten mallien arviointi ja muutoshakuisen näkemyksen esille tuonti

On aivan totta, ettei mikään kolmesta vakiintuneesta mallista – realismi, liberalismi, konstruktivismi – ole onnistunut estämään sotia viimeisten 200 vuoden aikana. Mutta eikö juuri se pitäisi herättää kysymään, mikä puuttuu?

Kaikki mainitsemasi mallit ovat rakentuneet valtiokeskeisen järjestyksen varaan, jossa valta ja edut on keskitetty harvojen käsiin. Oli kyseessä voiman tasapaino (realismi), keskinäisriippuvuus (liberalismi) tai identiteettien rakentuminen (konstruktivismi), ne kaikki on tähän asti toteutettu maailmassa, jossa demokratia on ollut rajoitettua ja taloudellinen valta on keskittynyt pienelle eliitille.

Siksi ongelma ei ole vain teorioissa, vaan siinä, ettei niitä ole koskaan sovellettu täysipainoisesti demokraattisessa ja tasa-arvoon tähtäävässä kontekstissa.

Mikään malli ei toimi, jos se jää pelkäksi kuoreksi, jonka sisällä talousintressit sanelevat todellisen toiminnan logiikan. Tässä mielessä ei ole yllättävää, että sotia ei ole vältetty – mutta siitä ei seuraa, että olisi syytä luopua toivosta. Päinvastoin: nyt on aika kehittää niitä institutionaalisia malleja ja ajattelutapoja, jotka eivät jää reaktiivisiksi vaan uskaltavat uudistaa globaalin järjestyksen perusteita.

Kirjoitit: "Jos kritiikki kapitalistista anarkiaa kohtaan on sinulle liikaa, mitä tarkoittaa "kiihkoton analyysi"?"

Ei se mulle liikaa ole, mutta kun mä kirjoitin "anarkiasta" sellaisena kuin se kansainvälisen politiikan tutkimuksessa määritellään, niin sä rupesitkin puhumaan kapitalismin anarkiasta. Ja vänkäämään, että kyllä anarkia on muutettavissa.

Keskustelun jatkon kannalta olisi suotavaa, että vastaisit siihen mitä toinen keskustelija on kirjoittanut ja tarkoittanut, eikä niin kuten nyt tässä langassa on käynyt, että lähes riippumatta siitä mitä mä kirjoitan, niin sun lähes joka kommentti on koostunut tuosta OECD:n, Lagarden ja Draghin raporttien ja sanomisten esille tuonnista.

¤¤¤
Mitä tulee kritiikkiisi realismia, liberalismia ja konstruktivismia kohtaan, niin toki on totta että elämme valtiokeskeisessä maailmassa. Ja niin tulee olemaan jatkossakin, ellei sitten ihmeitä tapahdu.

Ja tuosta liberaalista teoriasta, niin "Liberaali institutionalismi" nimenomaan on keskittynyt analysoimaan tuota institutionaalista puolta kansainvälisesti, jonka varaan sä tunnut rakentavan paljonkin. Mutta kuten historia on osoittanut, niin kansainväliset instituutiot ovat heikkoja eikä nekään ole onnistuneet lopettamaan sotia.

On totta, että instituutiot edistävät valtioiden välistä yhteistyötä, mutta sitten kun valtioiden päämäärät eroavat merkittävästi toisistaan, kuten nyt vaikkapa Ukrainassa, niin aseellisen konfliktin mahdollisuus kasvaa aina.

Elämme siis maailmassa, jossa aseiden käytön mahdollisuus on aina läsnä, ja sen maailman muuttaminen ei onnistu kapitalismin rakenteita muuttamalla.

¤¤¤
Kirjoitit myös: "Sodan ja rauhan kysymyksiä ei voi erottaa taloudellisen järjestyksen rakenteesta. Eivät ne synny tyhjiössä, vaan juuri niistä valtarakenteista ja taloudellisista intresseistä, joita myös olisi syytä pystyä analysoimaan."

Jälleen kerran, niin kaikkea ei voi analysoida yhdellä kertaa. Jos ajatellaan suurvaltapolitiikkaa, niin niiden konfliktien mahdollisuus lähtee pääasiassa liikkeelle ihan siitä suurvaltadynamiikasta. Toki siellä taustalla vaikuttavan demografiset, taloudelliset ja teknologisetkin seikat, mutta jos ajatellaan vaikkapa näitä konflikteja:

- Israel vs Iran
- Venäjä vs Ukraina

... niin voidaan hyvin todeta, että näiden konfliktien pääasiallisena syynä on muut tekijät kuin taloudellisen järjestyksen rakenteet.

¤¤¤
Ja jos ajatellaan tuota taulukkoa, jonka tuolla edellä esittelin sulle, jossa on pääsääntöiseen hedonismiin liittyen kaikki 9 mahdollista vuorovaikutuksen muotoa valtioiden välillä, niin mun pointti tuossa taulukossa on:

- Ihmisen luonto ei ole paha ja itsekäs (realismi) muttei yksinomaan hyvä ja yhteistyökykyinenkään (liberalismi), vaan se riippuu tilanteesta. Ihmisellä on kyky sekä hyvään että pahaan. Mä siis puhun pluralismin puolesta.
- Tuolla taulukolla saadaan kompaktissa muodossa esitettyä valtioiden välisten suhteiden logiikan perusmuodot: itsekkyys, win-win yhteistyö ja altruismi.
- Itsekkyys dominoi turvallisuuspolitiikassa suurvaltojen välillä, win-win mahdollisuus nousee esiin taloudellisesta kaupankäynnistä, mutta valtiot voivat myös toimia "altruistisesti" kehitysyhteistyön taikka sotilaallisten liittoutumien muodossa.
- Pointti siis se, ettei maailma ole joko Hobbesilainen, Lockelainen tai Kantilainen, vaan nämä vuorovaikutuksen muodot esiintyvät maailmassa yhtä aikaa.
- Tarkoitus on avata tilaa vertailulle realismin, liberaalien lähestymistapojen, sekä konstruktivismin välillä, koska niistä jokainen on vajavainen selitysmalli eikä kuvaa koko maailmaa.


¤¤¤
Eli ehkäpä vaihdat raidetta ja kritisoit mun kirjoituksia siltä pohjalta kuin mitä olen esittänyt, sen sijaan että vaihdat keskustelun aihetta globaalin kapitalismin ongelmiin. Toki jos löydät yhteisen lenkin globaalin kapitalismin ongelmien ja toisaalta valtioiden välisen vuorovaikutuksen analyysin kannalta (ilman OECD:tä, Lagardea ja Draghia) niin mikä ettei.

[Toope]

Mitä on kapitalistinen anarkia? Markkinatalous juuri pyrkii pelaamaan säännöillä! Onko tuo "kapitalistisen anarkian" näkemys taas joku sosialistien säännöllisesti keksimä idioottimainen iskulause, jolla "nujerretaan kapitalismia"? Kyse on taas jotain sosialismiroskan tuomisesta hieman eri muodossa. Woke ei toimi enää, nyt keksitään taas jotain uutta uusvihervasuri-ideologiaa, niinkö?

[Kohina]

Mitä on kapitalistinen anarkia? Markkinatalous juuri pyrkii pelaamaan säännöillä! Onko tuo "kapitalistisen anarkian" näkemys taas joku sosialistien säännöllisesti keksimä idioottimainen iskulause, jolla "nujerretaan kapitalismia"? Kyse on taas jotain sosialismiroskan tuomisesta hieman eri muodossa. Woke ei toimi enää, nyt keksitään taas jotain uutta uusvihervasuri-ideologiaa, niinkö?

Ai anarkokapitalismi ei ole tuttu käsite? Paini pelle vittuun noiden typerien juttujesi kanssa ja anna ihmiset keskustelevat.

[Purdue]

Otetaanpa tällainen näkökulma tähän "valtioiden väliset suhteet vs kapitalismi" keskusteluun. Eli pohjustan tän kommentin tuolla taulukolla:

Kv_Suhteet_280625aa.png

Ja nämä vaihtoehdot ovat:

1) Hallitusten väliset suhteet (mä olen puhunut pääasiassa näistä)

4) Poikkikansalliset suhteet (kapitalistinen maailmankauppa mahtuu tän alle ja tää on Naturalistin heiniä)

2 & 3) Valtio-yhteiskunta suhteet (näitäkin on, mutta niitä ei olla vielä juurikaan käsitelty)


¤¤¤
Noita "valtio-yhteiskunta" suhteitahan on monenlaisia, joissa vieraat valtiot pyrkivät vaikuttamaan muiden maiden yhteiskuntiin. Venäjä on rahoittanut oikeistopuolueita Euroopassa. Venäjä on myös kieltänyt aika tehokkaasti vieraiden valtioiden vaikuttamispyrkimykset erilaisten organisaatioiden kautta alueellaan. Ja onhan nää eri maiden kulttuuriset instituutit kuten Goethe instituutti tai Kiinan Confucius instituutit myös välineitä, joilla vaikutetaan vieraiden maiden alueella luoden positiivista kuvaa omasta maasta.

Ja sitten mun teesi Naturalistille tähän taulukkoon liittyen:

Globalisaatiohuumassa varsinkin pari vuosikymmentä takaperin oli suosittua esittää, että valtiot (Ruutu 1) ovat menettämässä merkitystään poikkikansallisille suhteille (Ruutu 4).

Mä näkisin ettei näin ole. Se on tyystin valtioiden vallassa sallia poikkikansalliset suhteet, niiden laajuus ja sisältö. On totta että poikkikansalliset suhteet ovat valtioiden politiikan ansiosta kasvaneet merkittävästi varsinkin talouden alueella, mutta valtioiden väliset suhteet ovat kuitenkin poliittisesti niitä merkittävimpiä edelleen maailmassa. Valtiot pitkältikin sopivat keskenään sen millä periaatteella poikkikansalliset suhteet loppupeleissä toimivat.

[Naturalisti]

Et näemmä itse ymmärrä, ettei kapitalismin "anarkia" ole mikään luonnonlaki, vaan poliittisesti tuotettu ja ylläpidetty olotila. Se ei ole väistämätön, vaan muutettavissa – aivan kuten muutkin sosiaaliset järjestelmät, jotka ovat seurausta kollektiivisista toimintatavoista ja ajatusmalleista.

Sä et edes puhu samasta asiasta kuin minä. Ja muutenkin sun asenne ei ole ollenkaan rakentava.

Mitähän jos tarkistaisit hieman asennettasi?! Muuten tätä keskustelua on ihan turha jatkaa.


Mun kiinnostuksen keskiössä ei ole kapitalistisen järjestelmän radikaali muuttaminen, jota sä tunget joka ketjussa kommentteinesi esiin. Sen sijaan mua kiinnostaa sodan ja rauhan kysymykset, joista sinä nähtävästi olet kykenemätön keskustelemaan. Ja ylipäätään olen kiinnostunut valtioiden välisen vuorovaikutuksen kiihkottomasta analyysistä.

Sä olet jo vuoden päivät toitottanut joka välissä OECD:n raporttia, Lagardea ja Draghia. Onko jäänyt levy päälle? Ja missä on sun omat mielipiteet?

Kapitalistisen anarkian kritiikki ja oman näkemyksen puolustaminen

Ymmärsin, että olet kiinnostunut saamaan kriittistä palautetta näkemyksistäsi – mutta nyt torjut sen viittaamalla epärakentavaan asenteeseeni. Jos kritiikki kapitalistista anarkiaa kohtaan on sinulle liikaa, mitä tarkoittaa "kiihkoton analyysi"?

Jos sanojesi mukaan kapitalistisen järjestelmän "radikaali muuttaminen" ei ole sinua kiinnostava kysymys, se tarkoittaa samalla sen ongelmien normalisointia: eriarvoisuutta, ympäristön ylikulutusta ja demokratiavajetta.

Myönnän kyllä, että toistan usein OECD:n Beyond Growth -raporttia tai Lagarden ja Draghin ehdotuksia. Mutta syy siihen on yksinkertainen: ne eivät ole vain muiden ajatuksia, vaan ne resonoivat myös omien havaintojeni ja arvojeni kanssa. Ne ovat harvinaisen selkeitä yrityksiä hahmottaa vaihtoehtoa järjestelmälle, joka tuottaa toistuvasti kriisejä.

Sodan ja rauhan kysymyksiä ei voi erottaa taloudellisen järjestyksen rakenteesta. Eivät ne synny tyhjiössä, vaan juuri niistä valtarakenteista ja taloudellisista intresseistä, joita myös olisi syytä pystyä analysoimaan – myös silloin, kun se haastaa omia lähtökohtia.

Otetaanpa kantaa siihen kuinka sotia on yritetty estää maailman historiassa, ja erityisesti viimeisten 200 vuoden aikana. Tarjolla on kaksi pääasiallista mallia eli realismi ja liberalismi:

Ensimmäinen on "realistinen" malli, joka perustuu voimatasapainoon, eli siihen että kun joku suurvalta kasvaa liian voimakkaaksi, niin muut suurvallat liittoutuvat tätä yhtä vastaan luoden vastavoiman. Tätä sovellettiin 1800-luvulla, mutta eipä se estänyt ensimmäistä maailmasotaa.

Toinen on "liberaali" malli, jossa keskiöön nousevat kansainväliset instituutiot, taloudellinen keskinäisriippuvuus kaupankäynnin kautta, ja se että demokratiat eivät juuri sodi toisiaan vastaan. Lisätään tähän "kollektiivisen turvallisuuden" käsite.

Kollektiivista turvallisuutta yritettiin soveltaa Kansainliiton kautta maailmansotien välisenä aikana, mutta se epäonnistui, ja kaatui utopistisena viritelmänä. Silti, YK:ssa on joitakin piirteitä tästä, mutta käytännössä se YK:n kollektiivisen turvallisuuden aspekti on jäänyt aika laihaksi.

Liberaalia mallia on yritetty myös suhteessa Venäjään Kylmän sodan päättymisen jälkeen, mutta eipä kaupalliset seikat taikka kansainväliset säännöt ja instituutiot juurikaan estäneet Venäjää hyökkäämästä Ukrainaan.

Lisätään tähän kolmas malli eli konstruktivistinen malli sellaisena kuin Alexander Wendt sen näkee. Eli tämä kolmas malli on sitten "konstruktivistinen" eli siinä kiinnitetään huomiota valtioiden identiteettiin ja arvoihin. Alexander Wendt on esimerkiksi erotellut anarkian kulttuureista hobbesilaisen, lockelaisen ja kantilaisen anarkian, joita leimaavat vihollisuus, kilpailu ja ystävyys.

Olisi hienoa, jos valtiot voisivat nähdä toisensa ystävinä tai edes kilpailijoina, mutta eivät vihollisina.


Johtopäätös on se ettei mikään näistä malleista ole oikeastaan pystynyt estämään sotia ja sotimista maailmassa viimeisten 200 vuoden aikana.

Kansainvälisten mallien arviointi ja muutoshakuisen näkemyksen esille tuonti

On aivan totta, ettei mikään kolmesta vakiintuneesta mallista – realismi, liberalismi, konstruktivismi – ole onnistunut estämään sotia viimeisten 200 vuoden aikana. Mutta eikö juuri se pitäisi herättää kysymään, mikä puuttuu?

Kaikki mainitsemasi mallit ovat rakentuneet valtiokeskeisen järjestyksen varaan, jossa valta ja edut on keskitetty harvojen käsiin. Oli kyseessä voiman tasapaino (realismi), keskinäisriippuvuus (liberalismi) tai identiteettien rakentuminen (konstruktivismi), ne kaikki on tähän asti toteutettu maailmassa, jossa demokratia on ollut rajoitettua ja taloudellinen valta on keskittynyt pienelle eliitille.

Siksi ongelma ei ole vain teorioissa, vaan siinä, ettei niitä ole koskaan sovellettu täysipainoisesti demokraattisessa ja tasa-arvoon tähtäävässä kontekstissa.

Mikään malli ei toimi, jos se jää pelkäksi kuoreksi, jonka sisällä talousintressit sanelevat todellisen toiminnan logiikan. Tässä mielessä ei ole yllättävää, että sotia ei ole vältetty – mutta siitä ei seuraa, että olisi syytä luopua toivosta. Päinvastoin: nyt on aika kehittää niitä institutionaalisia malleja ja ajattelutapoja, jotka eivät jää reaktiivisiksi vaan uskaltavat uudistaa globaalin järjestyksen perusteita.

Kirjoitit: "Jos kritiikki kapitalistista anarkiaa kohtaan on sinulle liikaa, mitä tarkoittaa "kiihkoton analyysi"?"

Ei se mulle liikaa ole, mutta kun mä kirjoitin "anarkiasta" sellaisena kuin se kansainvälisen politiikan tutkimuksessa määritellään, niin sä rupesitkin puhumaan kapitalismin anarkiasta. Ja vänkäämään, että kyllä anarkia on muutettavissa.

Keskustelun jatkon kannalta olisi suotavaa, että vastaisit siihen mitä toinen keskustelija on kirjoittanut ja tarkoittanut, eikä niin kuten nyt tässä langassa on käynyt, että lähes riippumatta siitä mitä mä kirjoitan, niin sun lähes joka kommentti on koostunut tuosta OECD:n, Lagarden ja Draghin raporttien ja sanomisten esille tuonnista.

¤¤¤
Mitä tulee kritiikkiisi realismia, liberalismia ja konstruktivismia kohtaan, niin toki on totta että elämme valtiokeskeisessä maailmassa. Ja niin tulee olemaan jatkossakin, ellei sitten ihmeitä tapahdu.

Ja tuosta liberaalista teoriasta, niin "Liberaali institutionalismi" nimenomaan on keskittynyt analysoimaan tuota institutionaalista puolta kansainvälisesti, jonka varaan sä tunnut rakentavan paljonkin. Mutta kuten historia on osoittanut, niin kansainväliset instituutiot ovat heikkoja eikä nekään ole onnistuneet lopettamaan sotia.

On totta, että instituutiot edistävät valtioiden välistä yhteistyötä, mutta sitten kun valtioiden päämäärät eroavat merkittävästi toisistaan, kuten nyt vaikkapa Ukrainassa, niin aseellisen konfliktin mahdollisuus kasvaa aina.

Elämme siis maailmassa, jossa aseiden käytön mahdollisuus on aina läsnä, ja sen maailman muuttaminen ei onnistu kapitalismin rakenteita muuttamalla.

¤¤¤
Kirjoitit myös: "Sodan ja rauhan kysymyksiä ei voi erottaa taloudellisen järjestyksen rakenteesta. Eivät ne synny tyhjiössä, vaan juuri niistä valtarakenteista ja taloudellisista intresseistä, joita myös olisi syytä pystyä analysoimaan."

Jälleen kerran, niin kaikkea ei voi analysoida yhdellä kertaa. Jos ajatellaan suurvaltapolitiikkaa, niin niiden konfliktien mahdollisuus lähtee pääasiassa liikkeelle ihan siitä suurvaltadynamiikasta. Toki siellä taustalla vaikuttavan demografiset, taloudelliset ja teknologisetkin seikat, mutta jos ajatellaan vaikkapa näitä konflikteja:

- Israel vs Iran
- Venäjä vs Ukraina

... niin voidaan hyvin todeta, että näiden konfliktien pääasiallisena syynä on muut tekijät kuin taloudellisen järjestyksen rakenteet.

¤¤¤
Ja jos ajatellaan tuota taulukkoa, jonka tuolla edellä esittelin sulle, jossa on pääsääntöiseen hedonismiin liittyen kaikki 9 mahdollista vuorovaikutuksen muotoa valtioiden välillä, niin mun pointti tuossa taulukossa on:

- Ihmisen luonto ei ole paha ja itsekäs (realismi) muttei yksinomaan hyvä ja yhteistyökykyinenkään (liberalismi), vaan se riippuu tilanteesta. Ihmisellä on kyky sekä hyvään että pahaan. Mä siis puhun pluralismin puolesta.
- Tuolla taulukolla saadaan kompaktissa muodossa esitettyä valtioiden välisten suhteiden logiikan perusmuodot: itsekkyys, win-win yhteistyö ja altruismi.
- Itsekkyys dominoi turvallisuuspolitiikassa suurvaltojen välillä, win-win mahdollisuus nousee esiin taloudellisesta kaupankäynnistä, mutta valtiot voivat myös toimia "altruistisesti" kehitysyhteistyön taikka sotilaallisten liittoutumien muodossa.
- Pointti siis se, ettei maailma ole joko Hobbesilainen, Lockelainen tai Kantilainen, vaan nämä vuorovaikutuksen muodot esiintyvät maailmassa yhtä aikaa.
- Tarkoitus on avata tilaa vertailulle realismin, liberaalien lähestymistapojen, sekä konstruktivismin välillä, koska niistä jokainen on vajavainen selitysmalli eikä kuvaa koko maailmaa.


¤¤¤
Eli ehkäpä vaihdat raidetta ja kritisoit mun kirjoituksia siltä pohjalta kuin mitä olen esittänyt, sen sijaan että vaihdat keskustelun aihetta globaalin kapitalismin ongelmiin. Toki jos löydät yhteisen lenkin globaalin kapitalismin ongelmien ja toisaalta valtioiden välisen vuorovaikutuksen analyysin kannalta (ilman OECD:tä, Lagardea ja Draghia) niin mikä ettei.

Kiitos selvennyksistä. Mutta toisin kuin väitit, en suinkaan yrittänyt puhua "eri asiasta". Pyrin käsitteellistämään sitä, että anarkia ei ole pelkästään kansainvälisen politiikan institutionaalinen tai sotilaallinen rakenne, vaan myös taloudellisesti ilmentyvä ilmiö: tilanne, jossa globaalista järjestelmästä puuttuu demokraattinen legitimiteetti ja valvontakyky – markkinatoimijat, suuret kansainväliset yritykset ja jopa jotkut valtiot ohittavat säännöt, koska voivat.

Tältä osin näen siis säännöstelemättömän kapitalismin tuottaman anarkian kiinteäksi osaksi sitä laajempaa ongelmakenttää, joka synnyttää epävakautta myös valtioiden välille. En vastustanut anarkian käsitettä, vaan pyrin laajentamaan sen soveltamisalaa tilanteeseen, jossa myös taloudellinen vallankäyttö vaikuttaa konfliktidynamiikkaan. Siksi mainintani OECD:stä tai Lagardesta eivät ole irrallisia iskulauseita, vaan viittauksia siihen, että myös osa virallisista instituutioista on alkanut kyseenalaistaa vanhojen oppien riittävyyden – ja se on minusta huomionarvoista.

Mitä tulee Israelin ja Iranin tai Venäjän ja Ukrainan välisiin konflikteihin, olet oikeassa siinä, että taustatekijät eivät palaudu pelkkään talousjärjestykseen. Mutta en väittänytkään, että ne olisivat vain taloudellisia – ainoastaan sen, että konfliktien syyhistoriaan kuuluvat myös resurssikysymykset, energiariippuvuudet, infrastruktuuripolitiikat ja geotaloudelliset strategiat. Jos nämä sivuutetaan, analyysistä jää helposti teknis-strateginen kuori, josta puuttuvat syvemmän tason selitykset.

Tousinsanoen: en pyri väittämään, että maailma olisi yksioikoisesti "muutettavissa" talouden rakenteita uudistamalla – mutta jos hyväksymme, että ihmisellä on kyky niin itsekkyyteen kuin altruismiinkin, eikö ole loogista, että myös rakenteita voidaan suunnata enemmän jälkimmäistä tukeviksi?

---

Palaan vielä aiempaan kysymykseesi ja vastaukseni hedonismista.

Agency toimii kokemuksen rakentajana: se muokkaa liskoaivojen tuottamasta sisäisestä ja ulkoisesta aistimusvirrasta (ml. kvaliat) ymmärrettäviä ja rationaalisia representaatioita. Tämä tapahtuu yksilön oman elämän aikana muodostuneen meemipleksin avulla, joka samalla muokkautuu – kokemusten, epäonnistumisten ja oivallusten kautta.

Mitenkäs sä muuten suhtaudut hedonismiin? Mun yhtenä metateoreettisena oletuksena, joka päätyy tuolle Image tasolle, niin on pääsääntöinen hedonismi.

Tämä on monimutkainen juttu! ( https://www.duodecimlehti.fi/duo14029)

Tuon linkin lisäksi kirjoitin paljon muutakin, mitä et juuri kommentoinut, mutta palataan tähän kysymykseesi hedonismistä. Pohdin sitä vielä vähän enemmänkin ja löysin netistä tällaisen asiaan liittyvän äkkiseltään kummallisen jutun, joka pani miettimään.

Markus Hannila: Kapinallinen egoismi, hedonistinen politiikka ja anarkia ( https://netn.fi/wp-content/uploads/2015 ... 094-18.pdf)

Miten kommentoit tuota artikkelia pääsääntöisen hedonismin näkökulmasta?

[Purdue]

Tuon linkin lisäksi kirjoitin paljon muutakin, mitä et juuri kommentoinut, mutta palataan tähän kysymykseesi hedonismistä. Pohdin sitä vielä vähän enemmänkin ja löysin netistä tällaisen asiaan liittyvän äkkiseltään kummallisen jutun, joka pani miettimään.

Markus Hannila: Kapinallinen egoismi, hedonistinen politiikka ja anarkia ( https://netn.fi/wp-content/uploads/2015 ... 094-18.pdf)

Miten kommentoit tuota artikkelia pääsääntöisen hedonismin näkökulmasta?

En oikein saanut tuosta artikkelista mitään konkreettista irti, jolla olisi merkitystä pääsääntöisen hedonismin näkökulmasta.


Mutta pääsääntöisen hedonismin (Predominant hedonism) idea on siis sama kuin pääsääntöisen egoisminkin (Predominant egoism). Pääsääntöisen egoismin käsitteen on lanseerannut Gregory Kavka, ja se perustuu ajatukselle että ihmiset ovat pääsääntöisesti egoisteja, mutta joissakin tilanteissa myös altruisteja.

Tuossa Robert Shaverin käsitys ajatuksesta Stanford Encyclopedia of Philosophy sivustolla:

Even if evolutionary arguments can be met, however, psychological egoism faces the problems noted earlier. In response, the psychological egoist might move to what Gregory Kavka calls “predominant egoism:” we act unselfishly only rarely, and then typically where the sacrifice is small and the gain to others is large or where those benefiting are friends, family, or favorite causes. Predominant egoism is not troubled by the soldier counter-example, since it allows exceptions; it is not trivial; and it seems empirically plausible.

SEP - Shaver - Egoism


Gregory Kavkan Predominant Egoism siis pitää sisällään tavallisen egoismin (self-interest), mutta ottaa huomioon että ihmiset toimivat joskus myös epäitsekkäästi (unselfishly). Tämä näkökulma on siis yhteensopiva empiirisen reaalimaailman kanssa.

Pääsääntöinen hedonismi toimii hieman samaan tapaan, eli yksilöt pyrkivät joko:
1) Tavoittelemaan positiivisia kokemuksia
2) Välttelemään negatiivisia kokemuksia
3) Hyväksymään negatiiviset kokemukset


Tuosta voi tehdä pari pointtia:
a) Ensinnäkin niin kohdat 1 & 2 edustavat puhdasta hedonismia, joka ei ole empiirisesti pätevä ajattelumalli.
b) Tarvitaan siis kohta 3, joka mahdollistaa altruismin.
c) Tässä ei nyt puhuta siitä, että ihmiset suin päin tavoittelisivat nautintoa, vaan kyse on valenssista (+/-) eli siitä kuinka ihmiset arvottavat asioita ja ilmiöitä positiivinen-neutraali-negatiivinen akselilla.


Kun totuus kuitenkin on se, että kuten Peter Carrutherskin kirjassaan "Human Motives" toteaa, niin hedonismia pidetään lisääntyvästi "päätöksenteon valuuttana", mutta hänkin toteaa että ihmiset eivät ole aina hedonisteja, ja pyrkii etsimään pluralistista näkemystä asiaan.

Tuossa kanssa artikkeli joka liittyy läheisesti aiheeseen:

Decision making: rational or hedonic?

These results support that decisions are made predominantly in the hedonic dimension of consciousness.

The present results thus confirm the hypothesis that maximization of experienced pleasure (i.e., experience value) and its counterpart, minimization of displeasure, occur in the decision-making process.

The result would support the conclusion that the main concern of decision makers is to maximize pleasure rather than rationality in their decisions. Even when told to make a rational choice, participants' decisions were close to their hedonic choices.

The dual processes are rationality on the one hand and hedonicity on the other hand, with the later being the more fundamental one. When all of the necessary information is provided and enough time is available, rationality and hedonicity tend to coincide, as they often do. Actually, in many circumstances of life the hedonic choice is also the rational one.

Tuo yllä oleva tutkimus ei siis tyystin tyrmää rationaalista mallia, mutta toteaa että ihmiset tekevät pääsääntöisesti valintoja hedonistisesti rationaalisen valinnan sijaan.

Mutta kuten sanottu, niin ihmiset hyväksyvät joissakin tilanteissa myös negatiiviset kokemukset. Nämä tilanteet liittyvät useimmiten joko viivytettyyn tarpeen tyydytykseen, normien seurantaan taikka altruismiin.

Pääsääntöinen hedonismi (Predominant hedonism) on siis samalla lailla empiiriseen reaalimaailmaan tukeutuva kuin on Kavkankin pääsääntöinen egoismi, ja Shaver yllä linkatussa artikkelissaan toteaa että se on "empirically plausible".


Ja tuo rationaalinen ajattelu (expected utility maximization) ja pääsääntöinen hedonismi, jossa pääsääntöisesti maksimoidaan hyötyjä ja minimoidaan haittoja, niin eivät ole kovinkaan kaukana toisistaan.

Lisäksi Robin Markwica on esitellyt kansainvälisen politikan tutkimuksessa "Emotional Choice Theoryn":

Emotional Choices

The book introduces a new action model - the logic of affect or emotional choice theory - in addition to the traditional rationalist and constructivist logics of choice.

Toki Markwican kirja käsittelee emootioita ja mun pääsääntöinen hedonismi hedonista valenssia, mutta affektiivisesta evaluaatiosta on silti kummassakin kysymys.


Mun viitekehys lähtee siis siitä liikkeelle että valtioiden rationaalisuus oletus korvataan oletuksella pääsääntöisestä hedonismista.

Valtiot siis pyrkivät joko tavoittelemaan hyötyjä, minimoimaan haittoja, taikka hyväksymään haitat tietyissä tilanteissa. Englanniksi käytän termejä Gains/losses.

Tuo ajattelumalli on siis pluralistinen, jossa hedonismin rinnalle nousee mahdollisuus altruismiin.

Ja kuten sanottua, niin tuo kolmijako kattaa kaikki valtioiden pyrkimykset, ja kun sitä sovelletaan valtioiden väliseen vuorovaikutukseen, niin saadaan valtioiden välisten suhteiden typologia.

Tuo taas auttaa realismin, liberaalin ajattelun sekä konstruktivismin vertailussa ja analyysissä, koska tuo vertailu on nyt mahdollista tehdä yhden ja saman viitekehyksen alaisuudessa.