Maailmankuva ja -katsomus

[Stadin öljylanne]

Tämä piteni jonkinlaiseksi esseeksi asti kun ryhdyin hiomaan argumenttia maailmankuvien paremmuushierarkialle.

Olen siis taas hiukan pohtinut asiaa eteenpäin ja edelleen pyrin kannattamaan taiteellista maailmankuvaa. Tai oikeammin: ajattelen että maailmankuvia on kolmea eri tyyppiä — tieteellinen, metaforinen ja taiteellinen — ja nämä voidaan hahmottaa ikään kuin numeroavaruuksina eri kardinaliteeteilla.

Tieteellinen maailmankuva vastaa rationaalilukujen joukkoa: numeroitavissa, järjestetty, mutta lopulta täynnä aukkoja. Metaforinen maailmankuva on kuin reaaliluvut - se täyttää välit ja tavoittaa todellisuuden jatkuvuuden. Taiteellinen maailmankuva on kuin kompleksiluvut, joissa mukana on imaginaarinen dimensio. Koska kompleksiluvut sisältävät reaaliluvut, jotka sisältävät rationaaliluvut, taiteellinen maailmankuva on rakenteellisesti kattavin. Se ei ole karkeistus laajemmasta vaan päinvastoin: tieteellinen on karkeistus taiteellisesta.

Toki numeroavaruudetkin ovat vain vertauskuva ja kärsivät Gödelin osoittamasta epätäydellisyydestä - mikään riittävän rikas formaalinen järjestelmä ei voi todistaa omaa johdonmukaisuuttaan. Mutta juuri tässä taide osoittaa ylemmyytensä: paroni Münchhausen nostaessaan itsensä hiuksista suosta demonstroi, että taide ei ole sidottu samoihin rajoitteisiin. Taide voi tehdä sen minkä matematiikka todistaa mahdottomaksi - se voi perustella itsensä sisältäpäin. Tämä ei ole heikkous vaan vahvuus todellisuuden kuvaamisessa. Aivan kuten meistä itse kukin tiedepalstalaisistakin tiedämme — emme ole itse jäävejä arvioimaan omaa onnistumistamme todellisuuden ymmärtämisessä. Eri mieltä olevat toki ovat, mutta itse ja samaa mieltä olevat eivät ole.

Vaikka minulla ei ole mitään tieteellisiäkään kuvia vastaan, taiteilijat ovat käytännössä parempia visualisoijia kuin tieteilijät. Jos repisi pystymetsästä yhden kummastakin ammattikunnasta ja pyytäisi visualisoimaan saman ilmiön, taiteilijoiden tuottamat kuvat olisivat todennäköisesti esteettisesti miellyttävämpiä. Tämä on relevantti epistemologinen havainto, sillä visuaalinen selkeys ja miellyttävyys kertovat jotain siitä, kuinka hyvin kuvaus tavoittaa todellisuuden.

Myönnettäköön, että jotkut tieteelliset visualisoinnit - painovoiman ja virtausdynamiikan simulaatiot - ovat taidetta par exelance. Mutta nämä tuntuvat poikkeuksilta, ikään kuin luonto pääsisi tieteen kautta näkyviin huolimatta tieteestä. Tiede on lähtökohtaisesti funktionaalista occamilaisessa hengessä, ja arkkitehtuurissa tämä on johtanut tunnettuihin tuloksiin: 60-luvun betonimuodostelmiin. Siinä on tuleville arkeologeille ihmettelemistä, saattoiko ihmiskunnan todellisuus koskaan olla noin ankeaa, vai ovatko sedimentistä paljastuvat muodot vain eroosion pahasti runtelemia — pelkät kantavat elementit jäljellä.

Taiteellinen lähestymistapa tarjoaa enemmän. Kun puhutaan elämästä metaforana - "olemassaolo on kuin auringonlasku meren yllä, hetken kultaista, sitten värit himmenevät" - versus tieteellinen kuvaus valon taittumisesta ja aallonpituuksista 600-700 nanometriä, jälkimmäinen on täsmällisempi mutta edellinen tavoittaa kokemuksen. Tieteellinen täsmällisyys saavutetaan tietysti rajaamalla ilmiö kapeaksi koeasetelmaksi - olkiukoksi todellisuudesta - ja sitten julistetaan olkiukko faktaksi, kun ei kyetä polttamaan sitä. Alkuperäinen ilmiö, auringonlasku mm. koettuna, jää kuvaamatta. Vertauskuvat eivät ole vain koristeita - ne ovat usein todempia kuin pelkkä data, koska ne puhuvat suoraan sille osalle meistä, joka todella ymmärtää asioita, ei vain laskee niitä. Nanometrit eivät ole koskaan saaneet ketään itkemään.

Tässä numeroavaruusajattelu tulee uudelleen relevantiksi: tieteellinen kuvaus operoi rationaalilukujen tasolla (mittaukset, kvantifiointi), mutta taiteellinen sisältää myös imaginaarisen komponentin - tunteet, merkitykset, kokemuksen laadun. Koska todellisuus sisältää nämä elementit, niiden poisjättäminen kuvauksesta tekee siitä puutteellisen. Kompleksilukujen tarvitseminen fysiikassakin vihjaa, että todellisuus vaatii laajempaa eikä kapeampaa kieltä.

Kun filosofi puhuu mielestä "puutarhana" tai tietoisuudesta "sisäisenä valona", nämä metaforat antavat käsitteille sisällön, joka neurokemiallisista selityksistä puuttuu. Ei siksi että neurotiede olisi väärässä vaan siksi että se operoi eri tasolla - rationaalilukujen tasolla, josta puuttuu se ulottuvuus joka tekee kokemuksesta kokemuksen. Synapsirako ei ole koskaan tuntenut toivoa varsinkaan Kouvolan turistipostikortteja pällistellessään.

Tieteelliset totuudet ovat usein esteettisesti pettymys. Kun tähtien selitys muuttui taivaan aukoista kaasupalloiksi, jotain menetettiin. Spektrianalyysi ei ole koskaan herättänyt ihmetystä samalla tavalla kuin tähtitaivas. Tämä ei ole sattumaa - se kertoo siitä, että tieteellinen maailmankuva on edelleen 1960-luvun arkkitehtuurin vanki ja jättää ulkopuolelle ulottuvuuksia, jotka taiteellinen maailmankuva sisällyttää. Betoniseinä ilman Arhinmäkeä ja spraykannua ei ole koskaan lohduttanut surullista. Ehkä jonkin verran kauneutta kannattaa pitää mukana kuvauksessa, vaikka olkiukko osittain palaisikin.

Siksi taiteellinen maailmankuva on looginen ja rationaalinen valinta niille, jotka haluavat kattavamman kuvauksen todellisuudesta. Se operoi laajemmassa avaruudessa ja sisällyttää enemmän dimensioita kuin pelkkä tieteellinen lähestymistapa mahdollistaa. Täsmällisyys ei ole koskaan lämmittänyt kaminaa.