Ego, Id ja Superego

[Jalo Arkkivalo]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljardeja ellei satoja miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego ja kaikki muut härvelit, jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa työkaluiksemme.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen; harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa. Notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää omaa ajattelua ja ymmärtää itseään. Ei sieltä oman kästykseni mukaan löydy vastausta kaikkeen. Ainoastaan ymmärrystä ja ehkä vapautumista turhasta mielen tauhkasta. Elämä kuitenkin vain "on", ja jonkun valtaisan lopullisen totuuden hakeminen saattaa olla ajanhukkaa, pahimmillaan suurin kärsimyksen lähde.

[Purdue]

Pitääkö olla ego ja tarkastelija joka mulkoilee egoa?

Ego on pelkkä perspektiivi, persoonallisena luojana sitä ei ole. Ja mulkoilija on, kuten tietoisuuskin on. Mutta ei ole mitään tai ketään joka mulkoilee egoa. Vaan ainoastaan havaitsemme egon perspektiivistä elämisen ja kokemisen tuottaman kärsimyksen tai hedonistisen nautinnon.

Havaitsemme vain mielemme toimintaa, ja luomme sen päälle perspektiivejä työkaluiksi.

Siksi olis hyvä harjoitella pelkkää egon ja mielen kokemista, pyrkimyksenä neutraali mahdollisimman määreetön tulokulma.

Tuossa sulla on yllä paljon hyviä ajatuksia, jotka poimin sun kommentistasi. Mutta mikä Ego on loppupeleissä?

Olen samaa mieltä sun kanssa siitä, että ei ole mitään sellaista joka tarkastelisi Egoa, koska Ego jo itsessään on se havaitsemisen prosessi. Ego on "I" eli se minä joka havainnoi ja tulkitsee maailmaa, ja joka on mielen toimija (Agent). Egolla on myös kyky tarkastella itseään eli Minää "Me" (Self). Minä ei kuitenkaan ole prosessi, vaan Egon oma käsitys itsestään ja persoonastaan, joka muokkautuu henkilön kasvuprosessissa.

Eli meillä on siis ego ja minä jonka olemassaolo on riippuvainen siitä miten ja milloin tuo ego käsittää itsensä? Minä ei siis ole prosessi vaan jotain muuta? Ja entä ego? Onko se prosessi. Mitä egosta jää jäljelle jos siitä riisutaan tuo käsitys itsestään ja persoonastaan vai onko ego noiden käsitysten summa?

Voisi oikeastaan sanoa, että elämä on sitä, että oppii tuntemaan itsensä eli Minänsä. Mistä tykkään, missä olen hyvä, millainen olen sosiaalisesti, jne.?

Tätä en täysin ymmärrä. Tuo kuulostaa hengästyttävältä. Itsensä tunteakseen minän täytyy siis rampata ympäri ämpäri maailma uusien nautintojen perässä oppiakseen mitkä kokemukset herättävät hänessä namnamin kokemuksia. Tuohonko se itsen tunteminen tiivistyy? Eikö itsen tunteakseen pitäisi tietää miksi ja miten nuo toimintaamme ohjaavat tykkäämiset syntyvät ja miksi ne saavat meidät tarrautumaan itseensä kuin hukkuva oljenkorteen?
Entä sitten kun tuo minä on oppinut mistä tykkää ja missä on hyvä ja millainen on sosiaalisesti? Nyt tuo minä on käsittein projisoinut itseensä nämä todelliset ominaisuudet ja tarrautuu niihin koska muutenhan hän eksyisi eikä enää tunnistaisi itseään?

Pointti tuossa minässä (Self) tosiaan on se, että se muovautuu yksilön kasvuprosessin aikana, ja lopulta kuolemaan astikka. Pienillä vauvoilla ei ole minää. Se minän muodostumisprosessikin osittain liittyy siis siihen, että yksilö luo itselleen identiteetin, joka koostuu oman itsensä attribuuteista.

Toisaalta minä muotoutuu läpi elämän. Ihmisen kasvaessa ja liikkuessa eri elämänvaiheiden läpi myös minäkäsitys muuttuu, koska yksilön suhde itseensä ja muihin ihmisiin muuttuu eri elämänvaiheiden myötä. Itsestään voi löytää uusia piirteitä läpi elämän.

Mutta elämä on pitkältikin tosiaan sitä, että oppii tuntemaan itsensä. Toki, jos käytetään Freudilaista viitekehystä Egosta, Idistä ja Superegosta, niin monesti ihmisten kasvaessa epämiellyttävät asiat pyritään lakaisemaan maton alle niin sanotusti. Kun tällaista repressiota tapahtuu, niin yksilö on kykenemätön tunnistamaan oman minänsä kaikkia piirteitä.

Mä luulen, että asiaa auttaisi se, että oppii antamaan anteeksi myös itselleen. Kun näin tapahtuu, niin on helpompi tunnustaa ne itselleen epämieluisat asiat ilman ylenpalttista syyllisyyden tunnetta. Tällöin oman minän kaikki aspektit on mahdollista tuoda tietoiseen mieleen, ja yksilö pystyy kehittymään ihmisenä.


Tosta egosta sen verran että se on yksi aivojen prosesseista. Muita prosesseja ovat muun muassa muistaminen, kuvittelu, ennakointi, ongelmanratkaisu, uskomusten muodostaminen, asioiden arvottaminen, ja ylipäätään aistein tapahtuva havaitseminen ja siihen liittyvä tietoisuus.

Ego ei siis ole mielestä erillinen havainnoitsija, vaan mielen se prosessi johon liittyy toimijuus (agency) eli päätöksenteko ja valinnat. Egoa ei siis tietyllä tapaa ole olemassa muuta kuin yhtenä tietoisen kokemisen muotona muiden joukossa. Ego, kuten aivojen tietoiseen mieleen asti ulottuvat prosessit yleisemminkin, on siis vain mentaalinen representaatio.


Näin nämä konseptit ja asiat itse näen. Varmaan on muitakin tapoja käsitteellistää mielen päätöksentekoon, toimijuuteen ja identiteettiin liittyvät prosessit.

[Purdue]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljoonia ellei miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego, ja kaikki muut härvelit jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa, ja notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää ajattelua ja ymmärtää itseään.

Tuo sun sanonta että "hän kokee ettei mitään minää ole" jotenkin heijastelee tuota tiibetiläistä ja buddhalaista katsantokantaa jos oikein ymmärsin? Toki buddhalaiset puhuu ei-minästä ja me puhutaan täällä egosta, ja tietyssä mielessä ne liittyvät samaan ilmiöön ja kuitenkin nää konseptit ei ole täysin vertailukelpoisia.

Jos puhutaan tossa viitekehyksessä että on olemassa Ego, joka on tietoisen mielen päätöksentekoprosessi, ja toisaalta minä joka on tuon prosessin käsitys itsestään, niin mitään minää taikka egoa ei tietyssä mielessä ole olemassa muuta kuin mentaalisina representaatioina.

Mutta tässä käsityksessä tuo minä yhdistää egon nykyhetken oman kokemisensa historiaan eli menneeseen, koskapa egon minäkäsitys eli identiteetti heijastelee sitä millaisia käsityksiä se on muodostanut itsestään matkan varrella. Ja ilman tätä käsitystä omasta historiastaan, esimerkiksi dementian takia, yksilöltä puuttuu minä eli identiteetti.

Tuo minäkäsitys auttaa egoa siis päätöksenteossa, koska nyt nykyhetken päätöksenteossa mennyt auttaa muotoilemaan tulevaisuutta. Päätän siis ostaa seuraavan kerran kauppaan mennessäni mansikkajäätelön, koska olen siitä pitänyt aikaisemminkin.

[Jalo Arkkivalo]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljoonia ellei miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego, ja kaikki muut härvelit jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa, ja notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää ajattelua ja ymmärtää itseään.

Tuo sun sanonta että "hän kokee ettei mitään minää ole" jotenkin heijastelee tuota tiibetiläistä ja buddhalaista katsantokantaa jos oikein ymmärsin? Toki buddhalaiset puhuu ei-minästä ja me puhutaan täällä egosta, ja tietyssä mielessä ne liittyvät samaan ilmiöön ja kuitenkin nää konseptit ei ole täysin vertailukelpoisia.

Sitähän se on, ja sitähän tässä yritetään harrastaa. Tosin alimmalla divari- ja puulaakitasolla.

Nyt menee niin hienosyiseksi, että koen tarpeelliseksi mainita, että länsimaisesta kielestä ei löydy edes sanastoa joka kuvaa buddhalaisen perinteen opetusta tyhjentävästi niin, kuin se on alkujaan tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Esimerkiksi kokemusluontosille ilmiölle löytyy omat merkkinsä, joita ei voi länsimaisella sanastolla purkaa tyydyttävällä tavalla. Siksikin harjoittelu, tekeminen, kokeminen ja eläminen ylipäätään, olisi tärkeää. Sen sijaan että lukee vain kirjoja ja ahmii tietoa.

Ilmiö- ja kokemusmaailman luonteesta voi saada länsimainen helpoiten ehkä tuntumaa, koan-perinteeseen tutustumalla. Tai sitten ei. En ole varma.

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%8Dan

[Jalo Arkkivalo]

Totesit: "Mitä jos sanoisin, että tästä tarkastelijasta jota voidaan nimetä egoksi, ei ole koskaan tarkoitus päästä eroon. (...) Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus 'on' ".

Tästä herää kysymys: Mikä on se, joka kokee tuon olemisen? Eikö tuo passiivinen oleminen pitäisi korvata dynaamisen kokevan prosessin käynnissä olemisena? Tämä sama prosessi, joka tuottaa todellisuuden representaation myös kokee sen. Tästä tullaankin sitten siihen mielen (dialektiseen) tilakonehypoteesiin, johon ehkä päädymme joskus myöhemmin.

Siis tiivistetysti: voiko tuon staattisen (mielen) olemisen korvata dynaamisen mielen prosessin käynnissä olemisena? Tästä tietysti seuraa se ikävä asia, että mielen olemassaolo päättyy prosessin pysähtyessä.

Nimenomaan näin.
Hyvä että nostit tuon staattisen ja dynaamisen käsitteen esiin.
Koska meillä on tapana ajatella dynaamisista ilmiöistä, että ne jotenkin materialistisessa mielessä "eivät ole".

Tulee mieleen buddhalainen opetus siitä, mikä on joki.
Jokihan on uoma jossa virtaa vettä. Täysin materialistinen ilmiö siis. Mutta dynaaminen. Siinä mielessä että joessa ei koskaan virtaa sama vesi. Se on tavallaan joka hetki eri joki. Kun taas "kivi" on ilmiönä staatinen, se on ja pysyy. Ainakin ihmisen aikaikkunan näkökulmasta. Toki sekin tuhoutuu universumin prosessissa lopulta,.kuten jokikin. Kaikki oleva on tietenkin muutoksen tilassa. Mitään staattista ei ole.

Kuitenkin olisi hulluutta sanoa että näitä ilmiöitä ei materialistisessa mielessä ole, tai että ne olisivat pelkkä illuusio. Ainoa asia mikä on illuusio, on sana "joki" ja siihen yhdistetty mielikuva.
Ja ne mielikuvatkin ovat illuusioita vain jos ego alkaa arvottamaan omat ajatuksensa illuusioksi. Todellisudessa nekin ovat materilistisia ilmiöitä. Ja kun ego tarkastelee omia illuusioitaan, se huomaa että itse asiassa itse illuusion tarkastelukin on epätarkkaa. Eli illuusio itsessään.
Ego tarkastelee mieikuvaansa joesta, ja keksii myöhemmin mielensä havaitsemalle epätarkalle representaatiolle käsitteen illuusio. Sitten mieli tarkastelee mielikuvastaan luomaansa käsitettä illuusio, ja huomaa että tosiaan illuusio ei ole täydellinen kuvaus joesta jonka näin. Mutta huomaa samalla että itse illuusiokäsitteen luonteen tarkastelu on myös illuusio. Epätarkka kuvaus siitä miten tarkka illuusio on suhteessa jokeen. Onko illuusion käsite hyvä alkuunkaan? Vai onko minulla siitäkin illuusio?
Syntyy taas kehä, on illuusio, illuusion illuusio, illuusion illuusion illuusio...
Tämä omasta mielestäni virheellinen käsitys syntyy siitä, että kuvitellaan että mieli ja tietoisuus on kokonaisuudessaan "minä", joka voi tarkastella asioita. Mutta unohdetaan, että mielikuvien tarkkaileminen on perusluonteeltaan sama asia, kuin joen katseleminen.

Jos tiivistäisin, niin omasta ajatuksestaan ja mielikuvastaan ei myöskään voi luoda täydellistä reprsentaatiota. Vaan sekin on vain illuusion illuusio. Kaikki tarkastelu vaatii epätarkan mielikuvan luomista.
Ainoa mitä jää jäljelle on todellisuuden suora kokeminen, ilman käsitteellistämistä. Se on mielestäni tietoisuuden pohjalla ja sen peruslähtökohta. Ja suora kokeminen on olemista. Elämää. Myös omien ajatusten kokemista.

Suora kokeminen ei tässä yhteydessä tarkoita samaa kuin analyytinen arvottaminen, tarkastelu tai käsitteellistäminen.

[Purdue]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljoonia ellei miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego, ja kaikki muut härvelit jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa, ja notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää ajattelua ja ymmärtää itseään.

Tuo sun sanonta että "hän kokee ettei mitään minää ole" jotenkin heijastelee tuota tiibetiläistä ja buddhalaista katsantokantaa jos oikein ymmärsin? Toki buddhalaiset puhuu ei-minästä ja me puhutaan täällä egosta, ja tietyssä mielessä ne liittyvät samaan ilmiöön ja kuitenkin nää konseptit ei ole täysin vertailukelpoisia.

Sitähän se on, ja sitähän tässä yritetään harrastaa. Tosin alimmalla divari- ja puulaakitasolla.

Nyt menee niin hienosyiseksi, että koen tarpeelliseksi mainita, että länsimaisesta kielestä ei löydy edes sanastoa joka kuvaa buddhalaisen perinteen opetusta tyhjentävästi niin, kuin se on alkujaan tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Esimerkiksi kokemusluontosille ilmiölle löytyy omat merkkinsä, joita ei voi länsimaisella sanastolla purkaa tyydyttävällä tavalla. Siksikin harjoittelu, tekeminen, kokeminen ja eläminen ylipäätään, olisi tärkeää. Sen sijaan että lukee vain kirjoja ja ahmii tietoa.

Ilmiö- ja kokemusmaailman luonteesta voi saada länsimainen helpoiten ehkä tuntumaa, koan-perinteeseen tutustumalla. Tai sitten ei. En ole varma.

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%8Dan

Joo, kokeminen ja kokemus on arvokasta, mutta niin on oikeastaan kirjatietokin. Mä näkisin, että suuret kulttuuris-filosofiset traditiot voisi luokitella jokseenkin näin:

- Totuuden etsijät: Länsimainen filosofia ja tiede; luonnon kontrolli.
- Tien etsijät: Kiina ja sosiaalisen vuorovaikutuksen harmonia.
- Itsensä löytäjät: Intia ja oman mielen kontrolli. Yhteys universaaliin minään.
- Käytännön toimijat: Japani ja puhdas kokeminen toiminnassa.

Luen juuri Julian Bagginin vuonna 2018 julkaistua kirjaa "How the World Thinks: A Global History of Philosophy", joka on kyllä täynnä mielenkiintoista pohdintaa myös minän olemuksesta. Hän esittää siinä jaon totuuden ja tien etsijöihin, ja tuo loppu jaottelusta on omaa pohdintaa.

Pointti oikeastaan siinä, että maailmaa ja todellisuutta voi lähestyä ja käsitteellistää monella tapaa. Mä näkisin, että kaikilla näillä traditioilla on jotakin annettavaa, ja viisaus syntyy sekä tiedosta että kokemuksesta, mutta ennen kaikkea niiden yhteen sovittamisesta mietiskelyn avulla.

Mä vähän luulen, että tuo intialainen pyrkimys ylittää meditaation avulla oma minä ja saada yhteys universaaliin minään on tuhoon tuomittu. Sen sijaan nämä gurut ovat saaneet yhteyden omaan alitajuntaansa ja siihen tiedostamattomaan, ja ovat saaneet monia tiedostamattomia prosesseja tietoisen hallinnan alle. Hieno saavutus sekin!

[Jalo Arkkivalo]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljoonia ellei miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego, ja kaikki muut härvelit jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa, ja notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää ajattelua ja ymmärtää itseään.

Tuo sun sanonta että "hän kokee ettei mitään minää ole" jotenkin heijastelee tuota tiibetiläistä ja buddhalaista katsantokantaa jos oikein ymmärsin? Toki buddhalaiset puhuu ei-minästä ja me puhutaan täällä egosta, ja tietyssä mielessä ne liittyvät samaan ilmiöön ja kuitenkin nää konseptit ei ole täysin vertailukelpoisia.

Sitähän se on, ja sitähän tässä yritetään harrastaa. Tosin alimmalla divari- ja puulaakitasolla.

Nyt menee niin hienosyiseksi, että koen tarpeelliseksi mainita, että länsimaisesta kielestä ei löydy edes sanastoa joka kuvaa buddhalaisen perinteen opetusta tyhjentävästi niin, kuin se on alkujaan tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Esimerkiksi kokemusluontosille ilmiölle löytyy omat merkkinsä, joita ei voi länsimaisella sanastolla purkaa tyydyttävällä tavalla. Siksikin harjoittelu, tekeminen, kokeminen ja eläminen ylipäätään, olisi tärkeää. Sen sijaan että lukee vain kirjoja ja ahmii tietoa.

Ilmiö- ja kokemusmaailman luonteesta voi saada länsimainen helpoiten ehkä tuntumaa, koan-perinteeseen tutustumalla. Tai sitten ei. En ole varma.

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%8Dan

Joo, kokeminen ja kokemus on arvokasta, mutta niin on oikeastaan kirjatietokin.

Haluan korostaa, että en missään nimessä halveksu kirjatietoa. Enkä mitään tietoa. Suullista perimää, luettua tai muuten sisäistettyä.

Kiritisoin ajatusta että todellisuuden tai tietoisuuden luonteen voisi sisäistää pelkästään lukemalla kirjoja ja ajattelemalla. Ja myönnän samalla että ainakin itselläni on taipumusta tähän.
Pitää myös tehdä kokeita käytännössä. Se tarkoittaa elämän elämistä ja kokemista. Ja joskus myös kokemisen harjoittelua. Enkä suosittele myöskään kokemisen ja elämisen harjoittelua ilman tietoa, tai kunnollista täysjärkistä opettajaa.

[Purdue]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljoonia ellei miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego, ja kaikki muut härvelit jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa, ja notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää ajattelua ja ymmärtää itseään.

Tuo sun sanonta että "hän kokee ettei mitään minää ole" jotenkin heijastelee tuota tiibetiläistä ja buddhalaista katsantokantaa jos oikein ymmärsin? Toki buddhalaiset puhuu ei-minästä ja me puhutaan täällä egosta, ja tietyssä mielessä ne liittyvät samaan ilmiöön ja kuitenkin nää konseptit ei ole täysin vertailukelpoisia.

Sitähän se on, ja sitähän tässä yritetään harrastaa. Tosin alimmalla divari- ja puulaakitasolla.

Nyt menee niin hienosyiseksi, että koen tarpeelliseksi mainita, että länsimaisesta kielestä ei löydy edes sanastoa joka kuvaa buddhalaisen perinteen opetusta tyhjentävästi niin, kuin se on alkujaan tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Esimerkiksi kokemusluontosille ilmiölle löytyy omat merkkinsä, joita ei voi länsimaisella sanastolla purkaa tyydyttävällä tavalla. Siksikin harjoittelu, tekeminen, kokeminen ja eläminen ylipäätään, olisi tärkeää. Sen sijaan että lukee vain kirjoja ja ahmii tietoa.

Ilmiö- ja kokemusmaailman luonteesta voi saada länsimainen helpoiten ehkä tuntumaa, koan-perinteeseen tutustumalla. Tai sitten ei. En ole varma.

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%8Dan

Joo, kokeminen ja kokemus on arvokasta, mutta niin on oikeastaan kirjatietokin.

Haluan korostaa, että en missään nimessä halveksu kirjatietoa. Enkä mitään tietoa. Suullista perimää, luettua tai muuten sisäistettyä.

Kiritisoin ajatusta että todellisuuden tai tietoisuuden luonteen voisi sisäistää pelkästään lukemalla kirjoja ja ajattelemalla. Ja myönnän samalla että ainakin itselläni on taipumusta tähän.
Pitää myös tehdä kokeita käytännössä. Se tarkoittaa elämän elämistä ja kokemista. Ja joskus myös kokemisen harjoittelua. Enkä suosittele myöskään kokemisen ja elämisen harjoittelua ilman tietoa, tai kunnollista täysjärkistä opettajaa.

Musta jotenkin tuntuu, että tuo kokemusten hankkiminen on arvokasta varsinkin nuorena. Sitten vanhemmiten kun sitä kokemusta jo on eletystä elämästä paljonkin, niin on hyvä pohdiskella kokemaansa kirjatiedonkin valossa.

Mutta ylipäätään tietoisuus on kuin vappupallo. Jos se on sellainen pitkulainen, joka kasvaa ilmaa puhaltaessa vain pituutta eli yhteen suuntaan, niin tieto ja kokemus jää yksipuoliseksi. Jos taas se vappupallo on sellainen, että se kasvaa joka suuntaan kun siihen puhaltaa ilmaa, niin silloin tieto ja kokemus ovat monipuolisia.

Eli tavoite olisi kokea ja lukeakin monipuolisesti eri tiedon ja elämän alueilta. Parasta tietoa ja tietoisuutta on ehkäpä se kun saa ahaa elämyksiä, jotka yhdistävät asioita monilta tiedon ja kokemisen aloilta yhtä aikaa. Tällöin se vappupallokin kasvaa joka suuntaan!

[Stadin öljylanne]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljoonia ellei miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego, ja kaikki muut härvelit jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa, ja notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää ajattelua ja ymmärtää itseään.

Tuo sun sanonta että "hän kokee ettei mitään minää ole" jotenkin heijastelee tuota tiibetiläistä ja buddhalaista katsantokantaa jos oikein ymmärsin? Toki buddhalaiset puhuu ei-minästä ja me puhutaan täällä egosta, ja tietyssä mielessä ne liittyvät samaan ilmiöön ja kuitenkin nää konseptit ei ole täysin vertailukelpoisia.

Sitähän se on, ja sitähän tässä yritetään harrastaa. Tosin alimmalla divari- ja puulaakitasolla.

Nyt menee niin hienosyiseksi, että koen tarpeelliseksi mainita, että länsimaisesta kielestä ei löydy edes sanastoa joka kuvaa buddhalaisen perinteen opetusta tyhjentävästi niin, kuin se on alkujaan tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Esimerkiksi kokemusluontosille ilmiölle löytyy omat merkkinsä, joita ei voi länsimaisella sanastolla purkaa tyydyttävällä tavalla. Siksikin harjoittelu, tekeminen, kokeminen ja eläminen ylipäätään, olisi tärkeää. Sen sijaan että lukee vain kirjoja ja ahmii tietoa.

Ilmiö- ja kokemusmaailman luonteesta voi saada länsimainen helpoiten ehkä tuntumaa, koan-perinteeseen tutustumalla. Tai sitten ei. En ole varma.

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%8Dan

Joo, kokeminen ja kokemus on arvokasta, mutta niin on oikeastaan kirjatietokin.

Haluan korostaa, että en missään nimessä halveksu kirjatietoa. Enkä mitään tietoa. Suullista perimää, luettua tai muuten sisäistettyä.

Kiritisoin ajatusta että todellisuuden tai tietoisuuden luonteen voisi sisäistää pelkästään lukemalla kirjoja ja ajattelemalla. Ja myönnän samalla että ainakin itselläni on taipumusta tähän.
Pitää myös tehdä kokeita käytännössä. Se tarkoittaa elämän elämistä ja kokemista. Ja joskus myös kokemisen harjoittelua. Enkä suosittele myöskään kokemisen ja elämisen harjoittelua ilman tietoa, tai kunnollista täysjärkistä opettajaa.

Musta jotenkin tuntuu, että tuo kokemusten hankkiminen on arvokasta varsinkin nuorena. Sitten vanhemmiten kun sitä kokemusta jo on eletystä elämästä paljonkin, niin on hyvä pohdiskella kokemaansa kirjatiedonkin valossa.

Mutta ylipäätään tietoisuus on kuin vappupallo. Jos se on sellainen pitkulainen, joka kasvaa ilmaa puhaltaessa vain pituutta eli yhteen suuntaan, niin tieto ja kokemus jää yksipuoliseksi. Jos taas se vappupallo on sellainen, että se kasvaa joka suuntaan kun siihen puhaltaa ilmaa, niin silloin tieto ja kokemus ovat monipuolisia.

Eli tavoite olisi kokea ja lukeakin monipuolisesti eri tiedon ja elämän alueilta. Parasta tietoa ja tietoisuutta on ehkäpä se kun saa ahaa elämyksiä, jotka yhdistävät asioita monilta tiedon ja kokemisen aloilta yhtä aikaa. Tällöin se vappupallokin kasvaa joka suuntaan!

Esimerkiksi psykiatriassa käytetään joissain tapauksissa terapiamuotoja, joissa kognitiiviset aivotoiminnot hiljennetään kokonaan järkeviltä ajatuksilta, kuten esimerkiksi meditaatiossa, mindfulnessissa, traumaterapiassa, taiteellisessa toiminnassa, luovassa ilmaisussa ja hypnoterapiassa.

Otan erityisvapauden tulkita tämän niin, että riippumatta siitä, onko ihmisellä mielenterveydellisiä ongelmia, mahdollisesti iso osa kyvystämme rentoutua ja omaksua mieltämme oikealla tavalla stimuloivia asioita maailmasta, voi kulkea tavalla tai toisella tiedollisten kognitiivisten prosessien ulkopuolisia reittejä pitkin. Eli tällainen tiedostamaton kokeminen ei olisi siten yksin nuoruuden juttuja, vaan olisi mielenterveytemme edellytyksenä läpi elämämme, jota mahdollisesti stressaava ympäristö, kuten vaikkapa jatkuva kiire koulussa, harrastuksissa, ihmissuhteissa tai töissä, voivat jo sellaisinaan hankaloittaa merkittävästi, traumaattisista kokemuksista nyt puhumattakaan.

[Purdue]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljoonia ellei miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego, ja kaikki muut härvelit jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa, ja notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää ajattelua ja ymmärtää itseään.

Tuo sun sanonta että "hän kokee ettei mitään minää ole" jotenkin heijastelee tuota tiibetiläistä ja buddhalaista katsantokantaa jos oikein ymmärsin? Toki buddhalaiset puhuu ei-minästä ja me puhutaan täällä egosta, ja tietyssä mielessä ne liittyvät samaan ilmiöön ja kuitenkin nää konseptit ei ole täysin vertailukelpoisia.

Sitähän se on, ja sitähän tässä yritetään harrastaa. Tosin alimmalla divari- ja puulaakitasolla.

Nyt menee niin hienosyiseksi, että koen tarpeelliseksi mainita, että länsimaisesta kielestä ei löydy edes sanastoa joka kuvaa buddhalaisen perinteen opetusta tyhjentävästi niin, kuin se on alkujaan tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Esimerkiksi kokemusluontosille ilmiölle löytyy omat merkkinsä, joita ei voi länsimaisella sanastolla purkaa tyydyttävällä tavalla. Siksikin harjoittelu, tekeminen, kokeminen ja eläminen ylipäätään, olisi tärkeää. Sen sijaan että lukee vain kirjoja ja ahmii tietoa.

Ilmiö- ja kokemusmaailman luonteesta voi saada länsimainen helpoiten ehkä tuntumaa, koan-perinteeseen tutustumalla. Tai sitten ei. En ole varma.

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%8Dan

Joo, kokeminen ja kokemus on arvokasta, mutta niin on oikeastaan kirjatietokin.

Haluan korostaa, että en missään nimessä halveksu kirjatietoa. Enkä mitään tietoa. Suullista perimää, luettua tai muuten sisäistettyä.

Kiritisoin ajatusta että todellisuuden tai tietoisuuden luonteen voisi sisäistää pelkästään lukemalla kirjoja ja ajattelemalla. Ja myönnän samalla että ainakin itselläni on taipumusta tähän.
Pitää myös tehdä kokeita käytännössä. Se tarkoittaa elämän elämistä ja kokemista. Ja joskus myös kokemisen harjoittelua. Enkä suosittele myöskään kokemisen ja elämisen harjoittelua ilman tietoa, tai kunnollista täysjärkistä opettajaa.

Musta jotenkin tuntuu, että tuo kokemusten hankkiminen on arvokasta varsinkin nuorena. Sitten vanhemmiten kun sitä kokemusta jo on eletystä elämästä paljonkin, niin on hyvä pohdiskella kokemaansa kirjatiedonkin valossa.

Mutta ylipäätään tietoisuus on kuin vappupallo. Jos se on sellainen pitkulainen, joka kasvaa ilmaa puhaltaessa vain pituutta eli yhteen suuntaan, niin tieto ja kokemus jää yksipuoliseksi. Jos taas se vappupallo on sellainen, että se kasvaa joka suuntaan kun siihen puhaltaa ilmaa, niin silloin tieto ja kokemus ovat monipuolisia.

Eli tavoite olisi kokea ja lukeakin monipuolisesti eri tiedon ja elämän alueilta. Parasta tietoa ja tietoisuutta on ehkäpä se kun saa ahaa elämyksiä, jotka yhdistävät asioita monilta tiedon ja kokemisen aloilta yhtä aikaa. Tällöin se vappupallokin kasvaa joka suuntaan!

Esimerkiksi psykiatriassa käytetään joissain tapauksissa terapiamuotoja, joissa kognitiiviset aivotoiminnot hiljennetään kokonaan järkeviltä ajatuksilta, kuten esimerkiksi meditaatiossa, mindfulnessissa, traumaterapiassa, taiteellisessa toiminnassa, luovassa ilmaisussa ja hypnoterapiassa.

Otan erityisvapauden tulkita tämän niin, että riippumatta siitä, onko ihmisellä mielenterveydellisiä ongelmia, mahdollisesti iso osa kyvystämme rentoutua ja omaksua mieltämme oikealla tavalla stimuloivia asioita maailmasta, voi kulkea tavalla tai toisella tiedollisten kognitiivisten prosessien ulkopuolisia reittejä pitkin. Eli tällainen tiedostamaton kokeminen ei olisi siten yksin nuoruuden juttuja, vaan olisi mielenterveytemme edellytyksenä läpi elämämme, jota mahdollisesti stressaava ympäristö, kuten vaikkapa jatkuva kiire koulussa, harrastuksissa, ihmissuhteissa tai töissä, voivat jo sellaisinaan hankaloittaa merkittävästi, traumaattisista kokemuksista nyt puhumattakaan.

Joo, meditaatio tarjoaa monia tapoja lähestyä mieltä ja sen hallintaa. Mieli on kuin puheradio josta pulppuaa tavallisesti ajatuksia jatkuvana tulvana, ja oman mielen hallinta, niin hölmöltä kuin se kuulostaa, ei ole se helpoin tehtävä.

Jokainen voi kokeilla tätä menemällä selin makuulleen, laittamalla silmänsä kiinni, ja yrittämällä olemaan ajattelematta mitään. Siinä voi yrittää keskittyä aisteihin, hengitykseen taikka johonkin mantraan apuina, mutta aika vaikeaa se yht'äkkiä on.

Tiibetiläisillä on käsite "Nine stages of tranquility", jossa on 9-10 eri astetta sille kuinka yksilö voi hallita tietoista mieltään. Tuo luokitus löytyy tämän artikkelin keskivälin jälkeen:

https://en.wikipedia.org/wiki/Samatha-vipassana


Mä näkisin, että tällainen mielen hallinta, jossa omat ajatukset saa tarvittaessa pysäytettyä ja voi vain keskittyä siihen hetkeen, olemiseensa taikka tekemiseensä, niin on arvokas kyky.

[Stadin öljylanne]

Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus "on", mutta et ole koskaan täydellisesti irti mistään tarkastelijan tulokulmasta?

Enpä usko että pystyn. Sikäli jos uskomme että tämä tietoisuus ei koostu kuvista joita kuvitella vaan ainoastaan tuosta esiinnostamastasi olemisesta. Mut toisaalta jos se ole kuvia niin mikä on se joka on? Juu en pysty. Alkaa mennä mieli ja kieli solmuun.

Seuraavan kerran kun menet pihalle ota kivi käteen. Katso sitä ja ymmärrä, että kivi "on". Samoin tietoisuus vain "on". Voit leikkiä että kiven sisälle kehittyisi yllättäen tietoisuus joka tarkastelee itseään, ja huomaa että "olen kivi". Minä olen kivi ja minuuteni on vankina täällä kiven sisällä. Mutta hetken tarkastelemalla omia prosessejaan ja ajatuksiaan, kivi huomaa että hänen ajatuksena pyörivät ympyrää. Hänellä on takaisinkytkentä joka tarkastelee itse itseään. Mutta samalla hän ymmärtää että on mahdotonta olla tarkastelija, tarkastelijan tarkastelija ja tarkastelijan tarkastelijan tarkastelija...
Tästä ymmällään hän katsoo syvälle sisälleen niin, että hän pyrkii vain kokemaan ja näkemään mitä siellä on. Ja yhtäkkiä, aivan sekunnin murto-osan hän kokee tilan, että mitään minää ei ole. Kaikki vain on. Tai ehkä häne ei koe muuta kuin vain syvän häiriöttömän ymmärryksen tilan. Saapuu ehkä vain rajalle jossa hän ymmärtää: tämän jälkeen mitään ei ole. Kaikki vain on. Tästä pidemmälle en pääse. Täällä ei ole ketään.

Minän illuusio syntyy ihmisen väkevästä kokemusmaailmasta, ajatusten tulvasta ja sensorien kuormittumisesta. Todellisuudessa tietoisuutemme vain "on", aivan kuten kivi kädessäsi. Olemisen tapa on vain miljoonia ellei miljardeja kertoja räiskyvämpää, näyttävämpää ja värikkäämpää. Ja tähän kokemiseen kuuluu ego, ja kaikki muut härvelit jotka olemme rakentaneet ja kehitelleet aikojen saatossa.

Kuten huomaat. Tämän kuvailu on vain tällaista maalailua. Taiteilua. En minä osaa tätä maailmankuvaani sanoiksi purkaa. Enkä minä elä missään tällaisessa minättömässä maailmassa. Se olisi hulluutta. Mielen luonteen ymmärtäminen harjoittelun ja opiskelun kautta, antaa ainoastaan perspektiiviä ja työkaluja työstää egoa, ja notkistaa prosesseja. Kyse ei siis ole mistään voodoosta vaan ainoastaan itsetutkiskelusta. Pyrkimyksestä kehittää ajattelua ja ymmärtää itseään.

Tuo sun sanonta että "hän kokee ettei mitään minää ole" jotenkin heijastelee tuota tiibetiläistä ja buddhalaista katsantokantaa jos oikein ymmärsin? Toki buddhalaiset puhuu ei-minästä ja me puhutaan täällä egosta, ja tietyssä mielessä ne liittyvät samaan ilmiöön ja kuitenkin nää konseptit ei ole täysin vertailukelpoisia.

Sitähän se on, ja sitähän tässä yritetään harrastaa. Tosin alimmalla divari- ja puulaakitasolla.

Nyt menee niin hienosyiseksi, että koen tarpeelliseksi mainita, että länsimaisesta kielestä ei löydy edes sanastoa joka kuvaa buddhalaisen perinteen opetusta tyhjentävästi niin, kuin se on alkujaan tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Esimerkiksi kokemusluontosille ilmiölle löytyy omat merkkinsä, joita ei voi länsimaisella sanastolla purkaa tyydyttävällä tavalla. Siksikin harjoittelu, tekeminen, kokeminen ja eläminen ylipäätään, olisi tärkeää. Sen sijaan että lukee vain kirjoja ja ahmii tietoa.

Ilmiö- ja kokemusmaailman luonteesta voi saada länsimainen helpoiten ehkä tuntumaa, koan-perinteeseen tutustumalla. Tai sitten ei. En ole varma.

https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C5%8Dan

Joo, kokeminen ja kokemus on arvokasta, mutta niin on oikeastaan kirjatietokin.

Haluan korostaa, että en missään nimessä halveksu kirjatietoa. Enkä mitään tietoa. Suullista perimää, luettua tai muuten sisäistettyä.

Kiritisoin ajatusta että todellisuuden tai tietoisuuden luonteen voisi sisäistää pelkästään lukemalla kirjoja ja ajattelemalla. Ja myönnän samalla että ainakin itselläni on taipumusta tähän.
Pitää myös tehdä kokeita käytännössä. Se tarkoittaa elämän elämistä ja kokemista. Ja joskus myös kokemisen harjoittelua. Enkä suosittele myöskään kokemisen ja elämisen harjoittelua ilman tietoa, tai kunnollista täysjärkistä opettajaa.

Musta jotenkin tuntuu, että tuo kokemusten hankkiminen on arvokasta varsinkin nuorena. Sitten vanhemmiten kun sitä kokemusta jo on eletystä elämästä paljonkin, niin on hyvä pohdiskella kokemaansa kirjatiedonkin valossa.

Mutta ylipäätään tietoisuus on kuin vappupallo. Jos se on sellainen pitkulainen, joka kasvaa ilmaa puhaltaessa vain pituutta eli yhteen suuntaan, niin tieto ja kokemus jää yksipuoliseksi. Jos taas se vappupallo on sellainen, että se kasvaa joka suuntaan kun siihen puhaltaa ilmaa, niin silloin tieto ja kokemus ovat monipuolisia.

Eli tavoite olisi kokea ja lukeakin monipuolisesti eri tiedon ja elämän alueilta. Parasta tietoa ja tietoisuutta on ehkäpä se kun saa ahaa elämyksiä, jotka yhdistävät asioita monilta tiedon ja kokemisen aloilta yhtä aikaa. Tällöin se vappupallokin kasvaa joka suuntaan!

Esimerkiksi psykiatriassa käytetään joissain tapauksissa terapiamuotoja, joissa kognitiiviset aivotoiminnot hiljennetään kokonaan järkeviltä ajatuksilta, kuten esimerkiksi meditaatiossa, mindfulnessissa, traumaterapiassa, taiteellisessa toiminnassa, luovassa ilmaisussa ja hypnoterapiassa.

Otan erityisvapauden tulkita tämän niin, että riippumatta siitä, onko ihmisellä mielenterveydellisiä ongelmia, mahdollisesti iso osa kyvystämme rentoutua ja omaksua mieltämme oikealla tavalla stimuloivia asioita maailmasta, voi kulkea tavalla tai toisella tiedollisten kognitiivisten prosessien ulkopuolisia reittejä pitkin. Eli tällainen tiedostamaton kokeminen ei olisi siten yksin nuoruuden juttuja, vaan olisi mielenterveytemme edellytyksenä läpi elämämme, jota mahdollisesti stressaava ympäristö, kuten vaikkapa jatkuva kiire koulussa, harrastuksissa, ihmissuhteissa tai töissä, voivat jo sellaisinaan hankaloittaa merkittävästi, traumaattisista kokemuksista nyt puhumattakaan.

Joo, meditaatio tarjoaa monia tapoja lähestyä mieltä ja sen hallintaa. Mieli on kuin puheradio josta pulppuaa tavallisesti ajatuksia jatkuvana tulvana, ja oman mielen hallinta, niin hölmöltä kuin se kuulostaa, ei ole se helpoin tehtävä.

Jokainen voi kokeilla tätä menemällä selin makuulleen, laittamalla silmänsä kiinni, ja yrittämällä olemaan ajattelematta mitään. Siinä voi yrittää keskittyä aisteihin, hengitykseen taikka johonkin mantraan apuina, mutta aika vaikeaa se yht'äkkiä on.

Tiibetiläisillä on käsite "Nine stages of tranquility", jossa on 9-10 eri astetta sille kuinka yksilö voi hallita tietoista mieltään. Tuo luokitus löytyy tämän artikkelin keskivälin jälkeen:

https://en.wikipedia.org/wiki/Samatha-vipassana


Mä näkisin, että tällainen mielen hallinta, jossa omat ajatukset saa tarvittaessa pysäytettyä ja voi vain keskittyä siihen hetkeen, olemiseensa taikka tekemiseensä, niin on arvokas kyky.

Vasta aivan hiljattain olen alkanut tutustua käyttäytymisbiologiaan ja sen puitteissa on selvää, että emme ole vain kognitiivisia eläimiä, vaan eläimiä, joiden kognitiivisista reagoinneista vain osa tapahtuu kognitiivisten ärsykkeiden välityksellä.

Minulla ei ole ollut koskaan käsitystä, mikä voisi olla meditaation vaikutusmekanismi. En ole tarvinnut meditointia elämässäni koskaan, joten aihe on aina pysynyt mysteerinä. Vasta muutama päivä sitten toisaalla törmäsin käyttäytymisbiologiakeskustelun yhteydessä väitteeseen, ettei kaikkea omaksuttua "tietoa" omaksuta ymmärryksen kautta. Tai on ollut käsitys siitä, että jos arki stressaa liikaa, edellyttää se lomaa arjen huolista, mutta sen syvällisempää käsitystä asiasta ei ole minulla ollut.

Vaikka hyväksyin näkemyksen, ettei kaikkea ymmärtämistä opita tiedollisten prosessien välityksellä–onhan se linjassa käyttäytymisbiologian kanssa–, oli tarve hieman selvittää, mitä siitä sanotaan tieteessä. Törmäsin tuohon listaan lukuisista psykiatrisista terapiamuodoista, joissa ajatteluun vaikuttavan prosessin hyödyn edellytys vaikuttaisi perustuvan siihen, ettei prosessista ikään kuin mitään ymmärrä.

Ehkäpä se, että en ole tullut asiaa elämässäni aiemmin pohtineeksi, johtuu jostain sellaisesta, ettei elämä ole liiaksi stressannut, jotta olisi tullut tarvetta hiljentää mieltä meditatiiviselle tasolle asti, vaan aivot ovat voineet yöunilla palautua päivittäisestä kuormastaan.

Tosin meditoinnista voisi kaiketi olla hyötyä siitä riippumatta. Todennäköisesti harrastus voisi hillitä temperamenttiani, jolla on taipumus rynnätä johtopäätöksiin, ennen kuin se on todella ymmärtänyt, mistä on kyse

[siili suhonen]

Totesit: "Mitä jos sanoisin, että tästä tarkastelijasta jota voidaan nimetä egoksi, ei ole koskaan tarkoitus päästä eroon. (...) Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus 'on' ".

Tästä herää kysymys: Mikä on se, joka kokee tuon olemisen? Eikö tuo passiivinen oleminen pitäisi korvata dynaamisen kokevan prosessin käynnissä olemisena? Tämä sama prosessi, joka tuottaa todellisuuden representaation myös kokee sen. Tästä tullaankin sitten siihen mielen (dialektiseen) tilakonehypoteesiin, johon ehkä päädymme joskus myöhemmin.

Siis tiivistetysti: voiko tuon staattisen (mielen) olemisen korvata dynaamisen mielen prosessin käynnissä olemisena? Tästä tietysti seuraa se ikävä asia, että mielen olemassaolo päättyy prosessin pysähtyessä.

Nimenomaan näin.
Hyvä että nostit tuon staattisen ja dynaamisen käsitteen esiin.
Koska meillä on tapana ajatella dynaamisista ilmiöistä, että ne jotenkin materialistisessa mielessä "eivät ole".

Tulee mieleen buddhalainen opetus siitä, mikä on joki.
Jokihan on uoma jossa virtaa vettä. Täysin materialistinen ilmiö siis. Mutta dynaaminen. Siinä mielessä että joessa ei koskaan virtaa sama vesi. Se on tavallaan joka hetki eri joki. Kun taas "kivi" on ilmiönä staatinen, se on ja pysyy. Ainakin ihmisen aikaikkunan näkökulmasta. Toki sekin tuhoutuu universumin prosessissa lopulta,.kuten jokikin. Kaikki oleva on tietenkin muutoksen tilassa. Mitään staattista ei ole.

Otin neuvosta vaarin ja kokeilin itsekin tuota peräänkuuluttamaasi mielern tarkkailua ja tuo kyl auttoi ehkä ymmärrystäni hieman ja avaan kokemustani tuon jokiesimerkin avulla.
Kun sain rauhoitettua mieleni tuohon peräänkuuluttamaasi olemisen tilaan oli kokemus hyvin samakaltainen kuin joen rantatörmällä istuttaessa. Katselin kun kehon kihelmöinnit ja kireydet, tunteenpoikaset, ympäristön äänet, ajatukset jne. virtasivat kokemukseeni ja sieltä ulos omaan rauhalliseen tahtiin.(vaikka kokemuksellisesti nuo tietoisuuden sisällöt enemmän kun virtasivat ilmestyivät ja katosivat eri puolella tietoisuuden avaruutta. Jokatapauksessa olo oli hyvin kevyt ja auvoisa kunnes..
Ikäväkseni havaitsin että joku kokemukseen ilmesrtyvä ajatuksen pätkä tai tunne tempaisi minut huomaamattani mukaansa virran vietäväksi. Tuota virran vietävänä rimpuiluani saattoi kestää useitakin minuutteja kunnes yhtäkkiä havahduin ja kiskaiswin itseni pois virrasta takaisin rantatörmälle istumaan. Oudointa oli etten koskaan pystynyt havaitsemaan tuota hetkeä kuin mieleni tempaistiin virran mukaan. Tuossa mieleni ikäänkuin minun tahdostani riippumatta vaihteli kahden perspektiivin välillä. Virran mukaan tempaantunut egomielen perspektiivi ja rantatörmäällä istuvan katselijan perspektiivi. Tuo tosiaan tuntui kuin olisin nukahtanut ja sitten herännyt paianjaisunesta.
Aina kun kauhukseni havaitsin taas tippuneeni virran vietäväksi yritin epätoivoisesti kiinnittää kaiken huomioni hengityksen mukana ylähuulessani värisevään viiksikarvaan estääkseni mieltäni taas putoamasta tuonne ajatusten paskavirran vietäväksi. Mutta monesti ei auttanut tuokaan vaan taas keskittyminen herpaantui ja saatoin huomata uinuneeni tuossa mielen painajaisvirrassa pitkiä aikoja.
Yksi konsti huomasin oli tuijottaa silmät selällään tuolla pihalla, ei objekteja kuten puita ja tahi pilviä vaan avaruutta objektien välillä. Tuo tuntui auttavan itseäni rauhoittamaan mieleni mihinkään tarrautumattoman tarkkailijan tilaan.
Ehkäpä tietoisuus materian sijasta tulisi ymmärttä enemmänkin avaruutena jossa kaikki tapahtuu. Äänet, hajut, ajatukset ilmestyvät tyhjästä kuin virtuaalihiukkaset vain kadotakseen taas tyhjyyteen mistä tulivatkin.
Eli kaksi edestakaisin vaihuvaa perspektiiviä, tarrautuneen egon ja rantatörmällä istuvan itsen perspektiivin tunnistin kokemuksestani. Vastaako tuo omaa mielentarkkailuusi perustuvaa kokemustasi suurinpiirtein?
Ja onko meille tarjolla vielä muita perspektiivejä? Kokemukseni ei kai kuitenkaan missään nimessävastannut peräänkuuluttamaasi tyhjyyttä vaan kokemuksestani lölytyi rannan törmällä istuva subjekti ja kokemusten virta jota tarkkailtiin. Kokemukseni siis oli tuota subjekti-objekti muotoa edelleen. Onko mahdollista että tuo kokemus rajasta minun ja maailman välillä, subjektista ja objektista tippuu pois ja olisiko tuo ei-dualistinen kokemus se tyhjyyden perspektiivi sitten? Onko sinulla tuosta kokemusta tai oletko löytänyt sen suuntaisia vihjeitä tutkimuksissasi?

[Purdue]

Totesit: "Mitä jos sanoisin, että tästä tarkastelijasta jota voidaan nimetä egoksi, ei ole koskaan tarkoitus päästä eroon. (...) Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus 'on' ".

Tästä herää kysymys: Mikä on se, joka kokee tuon olemisen? Eikö tuo passiivinen oleminen pitäisi korvata dynaamisen kokevan prosessin käynnissä olemisena? Tämä sama prosessi, joka tuottaa todellisuuden representaation myös kokee sen. Tästä tullaankin sitten siihen mielen (dialektiseen) tilakonehypoteesiin, johon ehkä päädymme joskus myöhemmin.

Siis tiivistetysti: voiko tuon staattisen (mielen) olemisen korvata dynaamisen mielen prosessin käynnissä olemisena? Tästä tietysti seuraa se ikävä asia, että mielen olemassaolo päättyy prosessin pysähtyessä.

Nimenomaan näin.
Hyvä että nostit tuon staattisen ja dynaamisen käsitteen esiin.
Koska meillä on tapana ajatella dynaamisista ilmiöistä, että ne jotenkin materialistisessa mielessä "eivät ole".

Tulee mieleen buddhalainen opetus siitä, mikä on joki.
Jokihan on uoma jossa virtaa vettä. Täysin materialistinen ilmiö siis. Mutta dynaaminen. Siinä mielessä että joessa ei koskaan virtaa sama vesi. Se on tavallaan joka hetki eri joki. Kun taas "kivi" on ilmiönä staatinen, se on ja pysyy. Ainakin ihmisen aikaikkunan näkökulmasta. Toki sekin tuhoutuu universumin prosessissa lopulta,.kuten jokikin. Kaikki oleva on tietenkin muutoksen tilassa. Mitään staattista ei ole.

Otin neuvosta vaarin ja kokeilin itsekin tuota peräänkuuluttamaasi mielern tarkkailua ja tuo kyl auttoi ehkä ymmärrystäni hieman ja avaan kokemustani tuon jokiesimerkin avulla.
Kun sain rauhoitettua mieleni tuohon peräänkuuluttamaasi olemisen tilaan oli kokemus hyvin samakaltainen kuin joen rantatörmällä istuttaessa. Katselin kun kehon kihelmöinnit ja kireydet, tunteenpoikaset, ympäristön äänet, ajatukset jne. virtasivat kokemukseeni ja sieltä ulos omaan rauhalliseen tahtiin.(vaikka kokemuksellisesti nuo tietoisuuden sisällöt enemmän kun virtasivat ilmestyivät ja katosivat eri puolella tietoisuuden avaruutta. Jokatapauksessa olo oli hyvin kevyt ja auvoisa kunnes..
Ikäväkseni havaitsin että joku kokemukseen ilmesrtyvä ajatuksen pätkä tai tunne tempaisi minut huomaamattani mukaansa virran vietäväksi. Tuota virran vietävänä rimpuiluani saattoi kestää useitakin minuutteja kunnes yhtäkkiä havahduin ja kiskaiswin itseni pois virrasta takaisin rantatörmälle istumaan. Oudointa oli etten koskaan pystynyt havaitsemaan tuota hetkeä kuin mieleni tempaistiin virran mukaan. Tuossa mieleni ikäänkuin minun tahdostani riippumatta vaihteli kahden perspektiivin välillä. Virran mukaan tempaantunut egomielen perspektiivi ja rantatörmäällä istuvan katselijan perspektiivi. Tuo tosiaan tuntui kuin olisin nukahtanut ja sitten herännyt paianjaisunesta.
Aina kun kauhukseni havaitsin taas tippuneeni virran vietäväksi yritin epätoivoisesti kiinnittää kaiken huomioni hengityksen mukana ylähuulessani värisevään viiksikarvaan estääkseni mieltäni taas putoamasta tuonne ajatusten paskavirran vietäväksi. Mutta monesti ei auttanut tuokaan vaan taas keskittyminen herpaantui ja saatoin huomata uinuneeni tuossa mielen painajaisvirrassa pitkiä aikoja.
Yksi konsti huomasin oli tuijottaa silmät selällään tuolla pihalla, ei objekteja kuten puita ja tahi pilviä vaan avaruutta objektien välillä. Tuo tuntui auttavan itseäni rauhoittamaan mieleni mihinkään tarrautumattoman tarkkailijan tilaan.
Ehkäpä tietoisuus materian sijasta tulisi ymmärttä enemmänkin avaruutena jossa kaikki tapahtuu. Äänet, hajut, ajatukset ilmestyvät tyhjästä kuin virtuaalihiukkaset vain kadotakseen taas tyhjyyteen mistä tulivatkin.
Eli kaksi edestakaisin vaihuvaa perspektiiviä, tarrautuneen egon ja rantatörmällä istuvan itsen perspektiivin tunnistin kokemuksestani. Vastaako tuo omaa mielentarkkailuusi perustuvaa kokemustasi suurinpiirtein?
Ja onko meille tarjolla vielä muita perspektiivejä? Kokemukseni ei kai kuitenkaan missään nimessävastannut peräänkuuluttamaasi tyhjyyttä vaan kokemuksestani lölytyi rannan törmällä istuva subjekti ja kokemusten virta jota tarkkailtiin. Kokemukseni siis oli tuota subjekti-objekti muotoa edelleen. Onko mahdollista että tuo kokemus rajasta minun ja maailman välillä, subjektista ja objektista tippuu pois ja olisiko tuo ei-dualistinen kokemus se tyhjyyden perspektiivi sitten? Onko sinulla tuosta kokemusta tai oletko löytänyt sen suuntaisia vihjeitä tutkimuksissasi?

Vastaan tähän sivuhuomautuksena, ja henkilö jolle viestin osoitit, niin vastaa sulle varmaankin myös kunhan kerkeää.

Toki tuossa sun tekniikassa taisi olla kyse jostakin mindfulness tyyppisestä jutusta, mutta itse siis olen kokeillut juurikin sitä että keskittämällä mieli johonkin asiaan, kuten hengitys, sana, objekti ja niin edelleen, niin se mielen prosessi hiljenee.

Eli tietyssä mielessä sä istut siellä rannalla, mutta se kokemusten virta, tai se ajatusten virta tyhjenee, ja on olemassa vain se joki joka ei virtaa mihinkään. Tätä tarkoittaa Patanjalin "citta vritti nirodha".


Eli annan tässä sulle vaihtoehtoisen homman jota kokeilla:

Menet sängylle makuulle silmät kiinni, ja tarkastelet niitä kehon tuntemuksia ja mielen liikkeitä hetken aikaa ihan vaan rauhassa ja rentoudut. Sitten joka sisään hengityksellä lausut mielessäsi jonkin yksitavuisen sanan, kuten "om" (ooooommm) taikka jotakin, ja keskityt siihen hengitykseen. Idea siis siinä, että kun hengität sisään, niin ajattelet mielessäsi tuota sanaa, ja ulos hengittäessäsi mielesi on tyhjä. Kun tämä alkaa sujumaan, niin jätät sen sanan pois ja keskityt vain hengittämään sisään ja ulos niin että samalla hiljennät mielesi ajatuksista. Kun ajatuksia pulppuaa mieleen, niin tyhjennät taas mielesi, ja jatkat hengitystä. Ja lopulta voit keskittää tietoisuutesi yhteen pisteeseen pääsi sisään. Olet se kokija kaiken keskellä, pääsi sisässä, ja mielessäsi ei liiku mikään.

Tätä tarkoittaa mun käsittääkseni "citta vritti nirodha" ja se on Patanjalin joogan päämäärä, ja myös yhden Tiibetin buddhalaisen meditaatio tyylin päämäärä.

Tietyssä mielessä kun pääset tuon harjoituksen loppuun, niin se sun subjekti-objekti kokemus, josta yllä mainitsit, niin sulautuu yhteen. Olet siis subjekti joka keskittää mielensä itseensä, oman pään sisällä olevaan kuvitteellisen keskipisteeseen, jolloinka subjekti on oma objektinsa.

Silloin sinä olet se joki, mutta se joki ei liiku mihinkään. Siinä ei virtaa mikään. Mutta tänä jokena joka olet niin myös itse tarkkailet tätä liikkumatonta jokea. Tässä tulee siis esiin tuo idea, että ego on sekä tuo kokija että tuo kokemus yhtä aikaa.

[Jalo Arkkivalo]

Totesit: "Mitä jos sanoisin, että tästä tarkastelijasta jota voidaan nimetä egoksi, ei ole koskaan tarkoitus päästä eroon. (...) Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus 'on' ".

Tästä herää kysymys: Mikä on se, joka kokee tuon olemisen? Eikö tuo passiivinen oleminen pitäisi korvata dynaamisen kokevan prosessin käynnissä olemisena? Tämä sama prosessi, joka tuottaa todellisuuden representaation myös kokee sen. Tästä tullaankin sitten siihen mielen (dialektiseen) tilakonehypoteesiin, johon ehkä päädymme joskus myöhemmin.

Siis tiivistetysti: voiko tuon staattisen (mielen) olemisen korvata dynaamisen mielen prosessin käynnissä olemisena? Tästä tietysti seuraa se ikävä asia, että mielen olemassaolo päättyy prosessin pysähtyessä.

Nimenomaan näin.
Hyvä että nostit tuon staattisen ja dynaamisen käsitteen esiin.
Koska meillä on tapana ajatella dynaamisista ilmiöistä, että ne jotenkin materialistisessa mielessä "eivät ole".

Tulee mieleen buddhalainen opetus siitä, mikä on joki.
Jokihan on uoma jossa virtaa vettä. Täysin materialistinen ilmiö siis. Mutta dynaaminen. Siinä mielessä että joessa ei koskaan virtaa sama vesi. Se on tavallaan joka hetki eri joki. Kun taas "kivi" on ilmiönä staatinen, se on ja pysyy. Ainakin ihmisen aikaikkunan näkökulmasta. Toki sekin tuhoutuu universumin prosessissa lopulta,.kuten jokikin. Kaikki oleva on tietenkin muutoksen tilassa. Mitään staattista ei ole.

Otin neuvosta vaarin ja kokeilin itsekin tuota peräänkuuluttamaasi mielern tarkkailua ja tuo kyl auttoi ehkä ymmärrystäni hieman ja avaan kokemustani tuon jokiesimerkin avulla.

Tuo ei ollut tarkoitettu mielenharjoitus-ohjeeksi. Mutta hyvä jos innostuit aiheesta. Suosittelen jotain opettajaa. Tai vaikka ryhmää jossa saat opastusta.

[siili suhonen]

Totesit: "Mitä jos sanoisin, että tästä tarkastelijasta jota voidaan nimetä egoksi, ei ole koskaan tarkoitus päästä eroon. (...) Pystytkö kuvittelemaan tilanteen, että ymmärrät tietoisuuden luonteen tai vain koet sen että tietoisuus 'on' ".

Tästä herää kysymys: Mikä on se, joka kokee tuon olemisen? Eikö tuo passiivinen oleminen pitäisi korvata dynaamisen kokevan prosessin käynnissä olemisena? Tämä sama prosessi, joka tuottaa todellisuuden representaation myös kokee sen. Tästä tullaankin sitten siihen mielen (dialektiseen) tilakonehypoteesiin, johon ehkä päädymme joskus myöhemmin.

Siis tiivistetysti: voiko tuon staattisen (mielen) olemisen korvata dynaamisen mielen prosessin käynnissä olemisena? Tästä tietysti seuraa se ikävä asia, että mielen olemassaolo päättyy prosessin pysähtyessä.

Nimenomaan näin.
Hyvä että nostit tuon staattisen ja dynaamisen käsitteen esiin.
Koska meillä on tapana ajatella dynaamisista ilmiöistä, että ne jotenkin materialistisessa mielessä "eivät ole".

Tulee mieleen buddhalainen opetus siitä, mikä on joki.
Jokihan on uoma jossa virtaa vettä. Täysin materialistinen ilmiö siis. Mutta dynaaminen. Siinä mielessä että joessa ei koskaan virtaa sama vesi. Se on tavallaan joka hetki eri joki. Kun taas "kivi" on ilmiönä staatinen, se on ja pysyy. Ainakin ihmisen aikaikkunan näkökulmasta. Toki sekin tuhoutuu universumin prosessissa lopulta,.kuten jokikin. Kaikki oleva on tietenkin muutoksen tilassa. Mitään staattista ei ole.

Otin neuvosta vaarin ja kokeilin itsekin tuota peräänkuuluttamaasi mielern tarkkailua ja tuo kyl auttoi ehkä ymmärrystäni hieman ja avaan kokemustani tuon jokiesimerkin avulla.

Tuo ei ollut tarkoitettu mielenharjoitus-ohjeeksi. Mutta hyvä jos innostuit aiheesta. Suosittelen jotain opettajaa. Tai vaikka ryhmää jossa saat opastusta.

Joo. Otin sen kyl ite enemmän inspiraationa kun ohjeena. Tulikin jo ladattua sam harriksen meditaatio appi. Täytyy lähteä tuolla liikkeell kun ei oo rahaa eikä aikaa matkustaa alkulähteille retriitteihin.