Tiedepalsta.fi

Kolme kysymystä esikoiskirjailijoille:

1. Miksi kirjoitat?

2. Miksi juuri tämä kirja?

3. Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.

Mikko Kauppila: Terveisin K. Romaani. Teos.

1. Kirjoitan käyttääkseni kieltä.

2. K:n kaltainen kertoja ilmestyi teksteihini muutama vuosi takaperin, kirjoitin teoksen päästäkseni siitä lopullisesti eroon. Nyt kirja on maailmassa, enkä varsinaisesti tiedä, mitä se siellä tekee, toivon mukaan notkistaa joitakin jähmeäksi käyneitä diskursseja.

3. Olisin ilahtunut, jos joku löytäisi yhteyden 80-luvulla vaikuttaneen ”pahan koulukunnan” ja minun teokseni välillä, vaikkakaan en voi vaikuttaa siihen, miten teostani luetaan. Jo nyt lukijoiden mielleyhtymät ovat viettäneet yllättäviin paikkoihin.

Ote arviosta: ”Voi hyvin lukea aihelähtöisesti, tapauskertomuksena anoreksiasta ja aina mutta etenkin nyt ajankohtaisesta opiskelijapahoinvoinnista. Siivilleen kirja kuitenkin nousee vasta, kun K:n oman äänen takaa alkaa kuulua tuttua kuiskintaa. Kas, siellähän omaa monologiaan pitää rivi kirjallisuuden suuria yksinäisiä: Dostojevskin Raskolnikov ja Kellariloukon asukki, Knut Hamsunin Nälän nimetön päähenkilö, Kafkan romaaneista tuttu K, jonka kaimaksi Kauppilalla on ollut otsaa nimetä yksinäinen opiskelijaparkansa.” Vesa Rantama, HS 6.7.

Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto. Romaani. Gummerus.

1. Kirjoitan, koska vain minä voin kertoa tietyt tarinat. Minulle sanat kertovat enemmän kuin kuvat, sanat luovat kuvia. Kun virkkeen rytmi solahtaa kohdalleen, sen kaikkivoipaisuus koukuttaa.

2. Lapsena jouduin metsänpeittoon yhtenään, koska pienelle ihmiselle varvikollinen suopursuja tai päättymättömältä tuntuva metsäpolku on joka kerta uusi seikkailu. Aikuisena kotimetsä on läpikotaisin tuttu, muttei silti yhtään vähempää lumoava. Ikävöin kuitenkin sitä tunnetta, kun luonnonkehto keinuttaa ja syleilee, joten päätin kirjoittaa itseni metsänpeittoon. Halusin myös käsitellä ihmisen ja luonnon suhdetta, mutta en mustavalkoisesti vaan vihreän kaikissa eri sävyissä. Romaanin metsä on aktiivinen toimija, ja siksi kirjan nimessä metsänpeitto on kirjoitettu erikseen: metsä haluaa, hamuaa ja peittelee.

3. Teos on suopursuvarvikko kotimaisen kirjallisuuden rikaslajisessa metsässä. Siellä se saa ikivihreänä kukoistaa ekokriittisen kirjallisuuden koivikkojen, dystopioiden sammalmättäiden ja luontoteosten havupuiden huomassa. Toivottavasti se kasvattaa vahvat juuret ja tuoksuu huumaavan houkuttelevalta vielä pitkään. Kirja jää sinne, mutta tekijänä minä voin lähteä seuraavaksi muualle –  vaikka saaristoon, valtavien rakennuskompleksien sisuksiin tai kaupungin kaduille.

Ote arviosta: ”Ihmiskunta tuhoaa, joten ihmiskunta tuhoutuu. Metsän peitto tuo virkistävän kiepahduksen moneen kertaan kerrottuun dystopiaan. Metsän peitto ei ole saarna, vaan ennemmin tutkielma ihmisen ja luonnon suhteesta. Mukana on myös ilahduttavaa leikillisyyttä ja tekijän riemua maailman luomisesta. Kirjailijan mielikuvituksen vyöry näyttää tarinankerronnan voiman.” Arla Kanerva, HS 20.4.