Osa 2 /9 Kumman kirjan lukisit? - Esikoiskirjojen esittelyä
Lähetetty: 28 Loka 2024, 16:51
Idea lyhyesti. Laitetaan kaksi kotimaista esikoisteosta lyhyen esittelyn kera kilpailemaan mielenkiinnosta. Toinen jatkaa matkaa seuraavaan äänestykseen eli se, joka kiinnostaa enemmän. Kumpi sinusta vaikuttaa mielenkiintoisemmalta? Vuorokausi aikaa äänestää. Vaihdoin äänestyksen niin että halutessaan voi äänestää kumpaakin. Tällöin viimeiseen äänestykseen tulee siis edellisen erän jatkaja ja äänten määrän perusteella kaksi tai kolme kirjaa edellisitä 9 erästä.
-
Kolme kysymystä esikoiskirjailijoille:
1. Miksi kirjoitat?
2. Miksi juuri tämä kirja?
3. Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.
Kirjailijan nimi. Teoksen nimi. Tyylilaji. Kustantaja.
Kirja 2
-
Kolme kysymystä esikoiskirjailijoille:
1. Miksi kirjoitat?
2. Miksi juuri tämä kirja?
3. Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.
Kirjailijan nimi. Teoksen nimi. Tyylilaji. Kustantaja.
Kirja 2
Kirja 3Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto. Romaani. Gummerus.
1. Kirjoitan, koska vain minä voin kertoa tietyt tarinat. Minulle sanat kertovat enemmän kuin kuvat, sanat luovat kuvia. Kun virkkeen rytmi solahtaa kohdalleen, sen kaikkivoipaisuus koukuttaa.
2. Lapsena jouduin metsänpeittoon yhtenään, koska pienelle ihmiselle varvikollinen suopursuja tai päättymättömältä tuntuva metsäpolku on joka kerta uusi seikkailu. Aikuisena kotimetsä on läpikotaisin tuttu, muttei silti yhtään vähempää lumoava. Ikävöin kuitenkin sitä tunnetta, kun luonnonkehto keinuttaa ja syleilee, joten päätin kirjoittaa itseni metsänpeittoon. Halusin myös käsitellä ihmisen ja luonnon suhdetta, mutta en mustavalkoisesti vaan vihreän kaikissa eri sävyissä. Romaanin metsä on aktiivinen toimija, ja siksi kirjan nimessä metsänpeitto on kirjoitettu erikseen: metsä haluaa, hamuaa ja peittelee.
3. Teos on suopursuvarvikko kotimaisen kirjallisuuden rikaslajisessa metsässä. Siellä se saa ikivihreänä kukoistaa ekokriittisen kirjallisuuden koivikkojen, dystopioiden sammalmättäiden ja luontoteosten havupuiden huomassa. Toivottavasti se kasvattaa vahvat juuret ja tuoksuu huumaavan houkuttelevalta vielä pitkään. Kirja jää sinne, mutta tekijänä minä voin lähteä seuraavaksi muualle – vaikka saaristoon, valtavien rakennuskompleksien sisuksiin tai kaupungin kaduille.
Ote arviosta: ”Ihmiskunta tuhoaa, joten ihmiskunta tuhoutuu. Metsän peitto tuo virkistävän kiepahduksen moneen kertaan kerrottuun dystopiaan. Metsän peitto ei ole saarna, vaan ennemmin tutkielma ihmisen ja luonnon suhteesta. Mukana on myös ilahduttavaa leikillisyyttä ja tekijän riemua maailman luomisesta. Kirjailijan mielikuvituksen vyöry näyttää tarinankerronnan voiman.” Arla Kanerva, HS 20.4.
Jussi Lehtonen: Mies jolla on naisen sydän. Romaani. WSOY.
1. Kirjoittaessani pääsen yhteyteen itseni ja maailman kanssa, ja ne alkavat vuorovaikuttaa tavalla, joka ei muussa kommunikaatiossa olisi mahdollinen. Sivutuotteena syntyy uusia maailmoita ja minuuksia ja sinuuksia. Vaikka kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, sen avulla voi myös lievittää yksinäisyyttä.
Sanat ovat merkitysten kaltevia alustoja. Ajattelen, että sama sana on jokaisessa tilanteessa, jokaisessa suussa ja jokaisessa korvassa vähän eri. Kirjoittaminen on sanoilla ja merkityksillä leikkimistä, ja kirjoittaessa voi päästä lapsen kaltaiseen tilaan, jossa ikiaikaiset asiat näyttäytyvät uusina ja yllättävinä. Kielen käyttäjä on kuitenkin myös vallan käyttäjä eikä kirjoittamisen leikki ole viatonta lasten leikkiä. Sanat voivat määrätä ja määritellä. Kirjoittaja sen päättää, mihin instrumenttiaan käyttää. Hän voi esimerkiksi tuoda valokeilaan muuten pimentoon jääviä ilmiöitä. Hän voi myös arvuutella, miksi jotkin asiat pidetään pimennossa, ja mitä siitä ehkä seuraa, jos ne tehdään näkyviksi.
Kielen käyttäjien yhteisö on suuri, meitä paljon suurempi, on ollut olemassa kauan ja tähyilee kohti tulevaa. Kirjoittamalla asetun sekä tietoisesti että sattumanvaraisesti osaksi tuota vuoroin kannattelevaa, vuoroin tukahduttavaa yhteisöä.
2. Kirjani päähenkilö, mies jolla on naisen sydän, on kulkenut rinnallani pitkään. Vuosiksi olin sulkenut hänet pöytälaatikkoon, mutta nyt hänen oli välttämätöntä päästä sieltä ulos. Ehkä se johtuu ajan merkeistä.
3. Pidän Otto Mannisen runoista, niissä suomen kieltä käytetään ihmeellisellä tavalla. Näyttämölle kirjoitetuissa teksteissä on joskus uutta luovaa voimaa, esimerkkinä vaikka E.L. Karhun tuotanto. Suomalaisen proosan kanssa olen ehkä ollut tekemisissä runoutta ja näytelmäkirjallisuutta vähemmän. Meillä on siinä, Kivestä, Kilvestä ja Linnasta lähtien, tosi moninainen traditio, jota tutkailen innolla.
Ote arviosta: ”Kolmeen osaan jakautuvan romaanin punainen lanka kiertyy identiteettien ja valta-asetelmien tarkastelun ympärille. Ne ovat olleet viime vuosien aikana hyvin suosittuja teemoja taiteen kentällä. Lehtonen liikkuu ketterästi yksilötasolta yhteiskunnalliselle tasolle. Käsittelyssä ovat ainakin sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, vanhemmuus, taiteilijuus, valkoisuus ja eurooppalaisuus.” Anni Valtonen, HS 22.10.