Varmaankin jumaluskon puuttumista on käsitteellisesti oikein verrata siihen, että jumaluskoa on, mutta tuo usko on käytännössä kuitenkin lähes aina sitä että tunnustetaan jotakin uskontoa, muutenhan sen sisältö jäisi kovin abstraktiksi, ja minusta tuo uskontokuntaan kuuluminen on jopa primäärimpää kuin se, mihin tarkalleen ottaen uskotaan. Esim. rippikoulua ja kirkkohäitä näyttävät arvostavan monet nimikristitytkin, siis ne jotka eivät muuten käy kirkossa koskaan. Onhan uskonto myös vahvasti yhteisöllinen ilmiö, identiteettiä luova. Minusta tämä näkyy erityisen selvästi islamin puolella, jossa radikaalit islamistit - Al-Qaida, Isis, Taliban - eivät useinkaan edes ole lukeneet Koraania itse, kuten olen ymmärtänyt. Silti he kiihkoilevat islamin puolesta, koska kokevat olevansa ensi sijassa muslimeja, eli eroavansa juutalaisista ja kristityistä jotenkin olennaisella tavalla. Kyse on kulttuuri-identiteetistä.
Ja kyllä tuo arvomaailmakin rakentuu käytännössä vallitsevan uskonnon pohjalle. Omilla matkoillani esim. Egyptissä ja Thaimaassa olen keskustellut sikäläiseen kantaväestöön kuuluvien kanssa uskonnoistakin, ja minulle on käynyt selväksi, että vaikka olenkin ateisti, olen nimenomaan kristillinen ateisti. Muualla huomaa paremmin omat juurensa, eikä niistä eroon pääse, ja miksi pitäisikään. Koen, että kun pidän arvossa mm. demokratiaa ja ihmisoikeuksia, rakentuvat nämäkin käsitykseni pitkälti täkäläiselle evankelis-luterilaisuudelle, jonka piirissä olen kasvanut. Kuulun länsimaiseen kulttuuriin, ateistinakin - eli kasvaneena juuri tällaiseksi ateistiksi, joka ei tunnusta mitään jumalaa, mutta kunnioittaa ja ihailee Uuden testamentin Vuorisaarnaa, Paavalin 1. korinttilaiskirjeen 13. lukua, Luukkaan evankeliumin vertauksia tuhlaajapojasta, laupiaasta samarialaisesta, fariseuksesta ja publikaanista...