Objektiivinen moraali

[Kohina]

Minkä ihmeen takia tohon piti jenkkifutista sotkea? Ymmärtääkseni videon jätkä kommentoi sitä, eikä esitettyä kysymystä.

Voi luoja

[Kohina]

Vain moralistit ovat syntyneet täydellisinä. Me tavalliset kuolevaiset sitten yritämme oppia jotain virheistämme.

Kukapa ei pitäisi itseään kultastandardina.

[jared33]

Vain moralistit ovat syntyneet täydellisinä. Me tavalliset kuolevaiset sitten yritämme oppia jotain virheistämme.

Kukapa ei pitäisi itseään kultastandardina.

Tai kultalusikka suussaan syntyneenä. Itse en syntynyt.

[siili suhonen]

No kun ei veltto kulli nyt herättänyt yllättäen hirveästi ajatuksia, niin entäpä tämä ongelma sitten. Kuinka ratkaisisitte sen?

Paha on kyllä. Puhtaasti utilitaristisesta näkökulmasta vastaus olisi selvä ykkönen eli pyöritettän sitä juna tossa satasen luupissa. Muutenhan loppuis ihmiset äkkiä maalimasta kesken. Sama tilanne käytännössä kun nytkin. Jotkut saa kärsiä että toiset voi porskuttaa.
Jos mietitään ihan puhtasti kärsimyksen määrää niin tos ainakin pari asiaa mistä se riippuu. Muistaako nuo uudelleensyntyneet edelliset elämänsä? Jos eivät muista niin sittenhän tol ei oo väliä kummin päin menee.
Jos muistavat niin sitten toki siitä että mihin kohtaan uudelleen synnytään. Jos just ennekun juna iskee niin tossahan ei kauheesti ehdi kärsimään vaan se on pää poikki samantien.
Mut jos syntyvät uudestaan katselemaan ku juna vähän matkan päästä lähestyy niin tuossahan ehtii märehtimään kaikenlaisia kärsimystä tuottavia ajatuksia ennenku juna iskee. Sit heräät uudelleen ja huomaa
että ei saatana taas tää sama homma. Toki tohonkin varmaan tottuu ja sit kärsimystä alkaa tuottamaan ajatukset siitä että tätäkö tää elämä on raiteella makaamista ajasta ikuisuuteen.
Että ehkä tossa tapuksessa valkkaisin sen 1+1+1.. vaihtoehdon. Se on hetki pelkoa ja kauhua ja sit se oli siinä.
Vai synnytäänks tos uudestaan ihan kohdusta saakka? Sit joutuu taas miettimään sitäkin että miten se tossa menis?
Mut tosiaan noita ykistyiskohtia(muistaako edellisen elämänsä ja mistä kohtaa toi uudelleen syntynyt elämä alkaa) tarttis selventää että tohon voi sanoa juuta taikka jaata.

Minkä ihmeen takia tohon piti jenkkifutista sotkea? Ymmärtääkseni videon jätkä kommentoi sitä, eikä esitettyä kysymystä.

Kyl se kommentoi. Samal taval ku ihmiset yleensä tekee eli siirtämällä vastuun jollekin muulle. Samalla tavalla ku kohina tos mun junaesimerkissäni luovutti vastuun moraalistaan noiden raiteilla kökkivien harteille.
Paitsi ton oman lapsen kohdalla jossa käänsi huomion lapsen sijasta itseensä ja omaan epäonnistumiseensa/onnistumiseensa.
Ite jo esittelinkin ajatuksiani tosta äärettömän kärsimyksen moraalipähkinästä.
Mut toki jos asiaa haluaa viel viedä entistäkin abstraktimmalle ja reaalimaalimasta karanneelle tasolle niin sanoisin että vastaus on aika selkeä 100 kaverin luupin pyörittäminen. 1+1+1+1... on kuitenkin ääretön ja sata kaveria vaan äärettömän ääretön osajoukko. Vai meneeks se toisinpäin? No sekasin menee pää jokatapuksessa.
Millasia ajatuksia sulla noista sangen kimuranteista moraalisista ongelmista?

[siili suhonen]

Luin kuinka Nevan (Niuvaniemen nuorten yksikkö) asiakkaita yhdistävä tekijä on vanhempien jämeryyden puute. Se on aivan totta ja oli myös kohdallani. Juuri pari päivää sitten eräs parikymppinen sottapytty sai käskyn siivota. Hän kertoi ettei hän voi nyt kovin hyvin. Nauroin hänelle että mulle ei menis läpi. Vastasi että kyllä mulla oikeasti on vähän huono olo, johon vastasin että sillä ei ole vittuakaan tekemistä asian kanssa. Jos minä olisin hoitaja, sinä siivoisit kun sanoin että siivoat. Ei ottanut nokkiinsa, vaan päinvastoin.
Sama se on näillä kaikilla täällä. Mietin sitä taas kerran ja toivoin lukevani siitä artikkelista. Hyvä että se tuli sanottua. "Sillä on vaan sellanen vaihe" sanottiin broidistakin kun hermoilin isoveljenä. Eikä ollut ja nyt hänellä ei ole enää mitään vaiheita. Asiaan olisi voinut puuttua jo hyvissä ajoin, jota en tietenkään sano, sillä se on jo liian myöhäistä.

Depression is not sadness, it is hopelessness. A depressed person can feel happy (“It’s not gonna last”), but it is impossible to feel hopeful and depressed at the same time. The easiest way to have hope is to be okay with anything.

The anti-stigma campaign conflates symptoms with disease and confuses disease with identity. Depression is a chronic illness, sure, a disability, okay, but when it comes down to it, depression is a series of thoughts. Each thought lasts a moment. And a thought, lasting a moment, is not who you are.

Detachment is the key. Pretend that your feelings are happening to someone else, like you are controlling the videogame of your life: accept that you feel depressed without accepting that you are depressed. “I feel worthless and suicidal today. That’s interesting. I wonder if I can change this feeling?” So you do CBT and it doesn’t work. “That did not change my feeling. Huh, good to know.” If something goes wrong, it is not your fault. It has nothing to do with you. It’s just a thing that happened, once. Maybe it will go right tomorrow. Maybe it won’t. You are not allowed to look backwards, not even for a second. The past has no influence over what you do now. And you can’t look too far forwards, or you’ll draw patterns where none truly exist. For as long as you are depressed, you must loosen your grip on induction.

One last thing—Do you ever notice how artists start out pessimistic and bleak and then steadily go uphill? Modest Mouse did this, Tom Waits, Leonard Cohen, Neil Young, Radiohead, Spiritualized, Of Montreal, Andrew Jackson Jihad, Dr. Dre, DOOM, Tyler the Creator, and the Wu-Tang. Maybe this is sample bias, but I’m pretty sure the down-up trajectory is more common than its opposite, which includes, uh, Beck and Vincent Van Gogh.

Obviously there’s lots of confounders here (e.g. money and fame), but I think this trend hints at something therapeutic. It’s not about “creating art”—it’s about identity.

It seems minor, but there is a vast difference between being an Artist (who happens to be depressed) and a Depressed Person (who happens to putz around in Ableton). An Artist can stop being depressed, a Depressed Person can only stop making art.

Defining yourself differently gives you the opportunity to change. Your identity doesn’t have to be an Artist: it can be a Performer, a Parent, a Partier, an Intellectual, a Healer, or even a Villain. Art is the time-honored answer to pain, but anything that lets you become someone new works.

And so I don’t begrudge those who want to communicate feeling, who want to figure out who they are and announce it to the world. But don’t just talk about mental health. Sing.
https://www.tumblr.com/hotelconcierge/1 ... tal-health

Täysin samaa mieltä tän kaverin kanssa. Se on nimenomaan tää palstalla paljon kohuttu ja kehuttu meemikone joka ei ainoastaan luo ja ylläpidä tätä kärsimystä vaan tekee tästä kärsimyksestä osan kantajansa identiteettiä kenties koko identiteetin. Ja identiteetistä luopuminenhan se on haastava homma aina.
Asiaa ei helpota primitiivinen mutta yhä valitettavan yleinen näkemys ja viitekehys meemikoneesta jonkinlaisena kehoa komentavana pomohomunculuksena.
Meeminkone ja apollo harvoin ratkaisevat itse luomiaan ongelmia. Tarvitaan dionysosta. Tanssia villiä ja elämänhumalaa.
Tell me its unity! kuten eräs viisas ja kaunis jumalatar tietää kertoa.

[Kohina]

Luin kuinka Nevan (Niuvaniemen nuorten yksikkö) asiakkaita yhdistävä tekijä on vanhempien jämeryyden puute. Se on aivan totta ja oli myös kohdallani. Juuri pari päivää sitten eräs parikymppinen sottapytty sai käskyn siivota. Hän kertoi ettei hän voi nyt kovin hyvin. Nauroin hänelle että mulle ei menis läpi. Vastasi että kyllä mulla oikeasti on vähän huono olo, johon vastasin että sillä ei ole vittuakaan tekemistä asian kanssa. Jos minä olisin hoitaja, sinä siivoisit kun sanoin että siivoat. Ei ottanut nokkiinsa, vaan päinvastoin.
Sama se on näillä kaikilla täällä. Mietin sitä taas kerran ja toivoin lukevani siitä artikkelista. Hyvä että se tuli sanottua. "Sillä on vaan sellanen vaihe" sanottiin broidistakin kun hermoilin isoveljenä. Eikä ollut ja nyt hänellä ei ole enää mitään vaiheita. Asiaan olisi voinut puuttua jo hyvissä ajoin, jota en tietenkään sano, sillä se on jo liian myöhäistä.

Depression is not sadness, it is hopelessness. A depressed person can feel happy (“It’s not gonna last”), but it is impossible to feel hopeful and depressed at the same time. The easiest way to have hope is to be okay with anything.

The anti-stigma campaign conflates symptoms with disease and confuses disease with identity. Depression is a chronic illness, sure, a disability, okay, but when it comes down to it, depression is a series of thoughts. Each thought lasts a moment. And a thought, lasting a moment, is not who you are.

Detachment is the key. Pretend that your feelings are happening to someone else, like you are controlling the videogame of your life: accept that you feel depressed without accepting that you are depressed. “I feel worthless and suicidal today. That’s interesting. I wonder if I can change this feeling?” So you do CBT and it doesn’t work. “That did not change my feeling. Huh, good to know.” If something goes wrong, it is not your fault. It has nothing to do with you. It’s just a thing that happened, once. Maybe it will go right tomorrow. Maybe it won’t. You are not allowed to look backwards, not even for a second. The past has no influence over what you do now. And you can’t look too far forwards, or you’ll draw patterns where none truly exist. For as long as you are depressed, you must loosen your grip on induction.

One last thing—Do you ever notice how artists start out pessimistic and bleak and then steadily go uphill? Modest Mouse did this, Tom Waits, Leonard Cohen, Neil Young, Radiohead, Spiritualized, Of Montreal, Andrew Jackson Jihad, Dr. Dre, DOOM, Tyler the Creator, and the Wu-Tang. Maybe this is sample bias, but I’m pretty sure the down-up trajectory is more common than its opposite, which includes, uh, Beck and Vincent Van Gogh.

Obviously there’s lots of confounders here (e.g. money and fame), but I think this trend hints at something therapeutic. It’s not about “creating art”—it’s about identity.

It seems minor, but there is a vast difference between being an Artist (who happens to be depressed) and a Depressed Person (who happens to putz around in Ableton). An Artist can stop being depressed, a Depressed Person can only stop making art.

Defining yourself differently gives you the opportunity to change. Your identity doesn’t have to be an Artist: it can be a Performer, a Parent, a Partier, an Intellectual, a Healer, or even a Villain. Art is the time-honored answer to pain, but anything that lets you become someone new works.

And so I don’t begrudge those who want to communicate feeling, who want to figure out who they are and announce it to the world. But don’t just talk about mental health. Sing.
https://www.tumblr.com/hotelconcierge/1 ... tal-health

Täysin samaa mieltä tän kaverin kanssa. Se on nimenomaan tää palstalla paljon kohuttu ja kehuttu meemikone joka ei ainoastaan luo ja ylläpidä tätä kärsimystä vaan tekee tästä kärsimyksestä osan kantajansa identiteettiä kenties koko identiteetin. Ja identiteetistä luopuminenhan se on haastava homma aina.
Asiaa ei helpota primitiivinen mutta yhä valitettavan yleinen näkemys ja viitekehys meemikoneesta jonkinlaisena kehoa komentavana pomohomunculuksena.
Meeminkone ja apollo harvoin ratkaisevat itse luomiaan ongelmia. Tarvitaan dionysosta. Tanssia villiä ja elämänhumalaa.
Tell me its unity! kuten eräs viisas ja kaunis jumalatar tietää kertoa.

Toi ei nyt oikein avaa käytännön tasolla menetelmiä. Hedonismihan on koko kärsimys-identiteetin keskiössä.

tumblr_inline_p7i3aqoSt01sh6gwr_500.jpg (51.97 KiB) Katsottu 390 kertaa

[siili suhonen]

Luin kuinka Nevan (Niuvaniemen nuorten yksikkö) asiakkaita yhdistävä tekijä on vanhempien jämeryyden puute. Se on aivan totta ja oli myös kohdallani. Juuri pari päivää sitten eräs parikymppinen sottapytty sai käskyn siivota. Hän kertoi ettei hän voi nyt kovin hyvin. Nauroin hänelle että mulle ei menis läpi. Vastasi että kyllä mulla oikeasti on vähän huono olo, johon vastasin että sillä ei ole vittuakaan tekemistä asian kanssa. Jos minä olisin hoitaja, sinä siivoisit kun sanoin että siivoat. Ei ottanut nokkiinsa, vaan päinvastoin.
Sama se on näillä kaikilla täällä. Mietin sitä taas kerran ja toivoin lukevani siitä artikkelista. Hyvä että se tuli sanottua. "Sillä on vaan sellanen vaihe" sanottiin broidistakin kun hermoilin isoveljenä. Eikä ollut ja nyt hänellä ei ole enää mitään vaiheita. Asiaan olisi voinut puuttua jo hyvissä ajoin, jota en tietenkään sano, sillä se on jo liian myöhäistä.

Depression is not sadness, it is hopelessness. A depressed person can feel happy (“It’s not gonna last”), but it is impossible to feel hopeful and depressed at the same time. The easiest way to have hope is to be okay with anything.

The anti-stigma campaign conflates symptoms with disease and confuses disease with identity. Depression is a chronic illness, sure, a disability, okay, but when it comes down to it, depression is a series of thoughts. Each thought lasts a moment. And a thought, lasting a moment, is not who you are.

Detachment is the key. Pretend that your feelings are happening to someone else, like you are controlling the videogame of your life: accept that you feel depressed without accepting that you are depressed. “I feel worthless and suicidal today. That’s interesting. I wonder if I can change this feeling?” So you do CBT and it doesn’t work. “That did not change my feeling. Huh, good to know.” If something goes wrong, it is not your fault. It has nothing to do with you. It’s just a thing that happened, once. Maybe it will go right tomorrow. Maybe it won’t. You are not allowed to look backwards, not even for a second. The past has no influence over what you do now. And you can’t look too far forwards, or you’ll draw patterns where none truly exist. For as long as you are depressed, you must loosen your grip on induction.

One last thing—Do you ever notice how artists start out pessimistic and bleak and then steadily go uphill? Modest Mouse did this, Tom Waits, Leonard Cohen, Neil Young, Radiohead, Spiritualized, Of Montreal, Andrew Jackson Jihad, Dr. Dre, DOOM, Tyler the Creator, and the Wu-Tang. Maybe this is sample bias, but I’m pretty sure the down-up trajectory is more common than its opposite, which includes, uh, Beck and Vincent Van Gogh.

Obviously there’s lots of confounders here (e.g. money and fame), but I think this trend hints at something therapeutic. It’s not about “creating art”—it’s about identity.

It seems minor, but there is a vast difference between being an Artist (who happens to be depressed) and a Depressed Person (who happens to putz around in Ableton). An Artist can stop being depressed, a Depressed Person can only stop making art.

Defining yourself differently gives you the opportunity to change. Your identity doesn’t have to be an Artist: it can be a Performer, a Parent, a Partier, an Intellectual, a Healer, or even a Villain. Art is the time-honored answer to pain, but anything that lets you become someone new works.

And so I don’t begrudge those who want to communicate feeling, who want to figure out who they are and announce it to the world. But don’t just talk about mental health. Sing.
https://www.tumblr.com/hotelconcierge/1 ... tal-health

Täysin samaa mieltä tän kaverin kanssa. Se on nimenomaan tää palstalla paljon kohuttu ja kehuttu meemikone joka ei ainoastaan luo ja ylläpidä tätä kärsimystä vaan tekee tästä kärsimyksestä osan kantajansa identiteettiä kenties koko identiteetin. Ja identiteetistä luopuminenhan se on haastava homma aina.
Asiaa ei helpota primitiivinen mutta yhä valitettavan yleinen näkemys ja viitekehys meemikoneesta jonkinlaisena kehoa komentavana pomohomunculuksena.
Meeminkone ja apollo harvoin ratkaisevat itse luomiaan ongelmia. Tarvitaan dionysosta. Tanssia villiä ja elämänhumalaa.
Tell me its unity! kuten eräs viisas ja kaunis jumalatar tietää kertoa.

Toi ei nyt oikein avaa käytännön tasolla menetelmiä. Hedonismihan on koko kärsimys-identiteetin keskiössä.
fork.png
tumblr_inline_p7i3aqoSt01sh6gwr_500.jpg

Avaisko tää?

Sam Harrisillehan se moraalinen absoluutti oli tärkeämpi kuin ystävänsä, jota yritti maanitella järjen äänellä pois itsemurhasta siinä onnistumatta. Hän uskoi totuuden voittavan, ja voittihan se; "ystävä" tappoi pitkän debatin jälkeen itsensä.

Kun olin muutama vuosi sitten psykiatrisella, oli siellä skitsofreeninen nuori nainen joka yritti tappaa itsensä kun silmä vältti sillä ei jaksanut ääniä jotka käskivät häntä tekemään niin. En keksinyt muutakaan kuin painostaa häntä tekemään perässäni kurkipotkuja. Lopulta hän jo melkein tekikin, mutta henkilökunta ehti kieltää kurkipotkut vaarallisina ennen kuin kerkesin saamaan hänet apinoimaan. Ostin hänelle myös keppihevosen keppihevoseksi sanoen että jos hän saa ulkoiluluvat, lähdetään kesannolle kirmaamaan. Se sai hänet selvästi hyvälle tuulelle.
Oliko missään mitään järkeä? No ei ollut. Mutta se on varmaa, että kuolleena hän ei ainakaan kuluta

Dionysos ratsastaa keppihevosella. Samppa ja kurkipotkut kieltävä henkilökunta taas meemikoneensa ja Apollon vankeja.
Mut älä oo heillekään liian ankara. He eivät tiedä mitä tekevät, kuten eräs viisas mies tiesi kertoa.

[Kohina]

Luin kuinka Nevan (Niuvaniemen nuorten yksikkö) asiakkaita yhdistävä tekijä on vanhempien jämeryyden puute. Se on aivan totta ja oli myös kohdallani. Juuri pari päivää sitten eräs parikymppinen sottapytty sai käskyn siivota. Hän kertoi ettei hän voi nyt kovin hyvin. Nauroin hänelle että mulle ei menis läpi. Vastasi että kyllä mulla oikeasti on vähän huono olo, johon vastasin että sillä ei ole vittuakaan tekemistä asian kanssa. Jos minä olisin hoitaja, sinä siivoisit kun sanoin että siivoat. Ei ottanut nokkiinsa, vaan päinvastoin.
Sama se on näillä kaikilla täällä. Mietin sitä taas kerran ja toivoin lukevani siitä artikkelista. Hyvä että se tuli sanottua. "Sillä on vaan sellanen vaihe" sanottiin broidistakin kun hermoilin isoveljenä. Eikä ollut ja nyt hänellä ei ole enää mitään vaiheita. Asiaan olisi voinut puuttua jo hyvissä ajoin, jota en tietenkään sano, sillä se on jo liian myöhäistä.

Depression is not sadness, it is hopelessness. A depressed person can feel happy (“It’s not gonna last”), but it is impossible to feel hopeful and depressed at the same time. The easiest way to have hope is to be okay with anything.

The anti-stigma campaign conflates symptoms with disease and confuses disease with identity. Depression is a chronic illness, sure, a disability, okay, but when it comes down to it, depression is a series of thoughts. Each thought lasts a moment. And a thought, lasting a moment, is not who you are.

Detachment is the key. Pretend that your feelings are happening to someone else, like you are controlling the videogame of your life: accept that you feel depressed without accepting that you are depressed. “I feel worthless and suicidal today. That’s interesting. I wonder if I can change this feeling?” So you do CBT and it doesn’t work. “That did not change my feeling. Huh, good to know.” If something goes wrong, it is not your fault. It has nothing to do with you. It’s just a thing that happened, once. Maybe it will go right tomorrow. Maybe it won’t. You are not allowed to look backwards, not even for a second. The past has no influence over what you do now. And you can’t look too far forwards, or you’ll draw patterns where none truly exist. For as long as you are depressed, you must loosen your grip on induction.

One last thing—Do you ever notice how artists start out pessimistic and bleak and then steadily go uphill? Modest Mouse did this, Tom Waits, Leonard Cohen, Neil Young, Radiohead, Spiritualized, Of Montreal, Andrew Jackson Jihad, Dr. Dre, DOOM, Tyler the Creator, and the Wu-Tang. Maybe this is sample bias, but I’m pretty sure the down-up trajectory is more common than its opposite, which includes, uh, Beck and Vincent Van Gogh.

Obviously there’s lots of confounders here (e.g. money and fame), but I think this trend hints at something therapeutic. It’s not about “creating art”—it’s about identity.

It seems minor, but there is a vast difference between being an Artist (who happens to be depressed) and a Depressed Person (who happens to putz around in Ableton). An Artist can stop being depressed, a Depressed Person can only stop making art.

Defining yourself differently gives you the opportunity to change. Your identity doesn’t have to be an Artist: it can be a Performer, a Parent, a Partier, an Intellectual, a Healer, or even a Villain. Art is the time-honored answer to pain, but anything that lets you become someone new works.

And so I don’t begrudge those who want to communicate feeling, who want to figure out who they are and announce it to the world. But don’t just talk about mental health. Sing.
https://www.tumblr.com/hotelconcierge/1 ... tal-health

Täysin samaa mieltä tän kaverin kanssa. Se on nimenomaan tää palstalla paljon kohuttu ja kehuttu meemikone joka ei ainoastaan luo ja ylläpidä tätä kärsimystä vaan tekee tästä kärsimyksestä osan kantajansa identiteettiä kenties koko identiteetin. Ja identiteetistä luopuminenhan se on haastava homma aina.
Asiaa ei helpota primitiivinen mutta yhä valitettavan yleinen näkemys ja viitekehys meemikoneesta jonkinlaisena kehoa komentavana pomohomunculuksena.
Meeminkone ja apollo harvoin ratkaisevat itse luomiaan ongelmia. Tarvitaan dionysosta. Tanssia villiä ja elämänhumalaa.
Tell me its unity! kuten eräs viisas ja kaunis jumalatar tietää kertoa.

Toi ei nyt oikein avaa käytännön tasolla menetelmiä. Hedonismihan on koko kärsimys-identiteetin keskiössä.
fork.png
tumblr_inline_p7i3aqoSt01sh6gwr_500.jpg

Avaisko tää?

Sam Harrisillehan se moraalinen absoluutti oli tärkeämpi kuin ystävänsä, jota yritti maanitella järjen äänellä pois itsemurhasta siinä onnistumatta. Hän uskoi totuuden voittavan, ja voittihan se; "ystävä" tappoi pitkän debatin jälkeen itsensä.

Kun olin muutama vuosi sitten psykiatrisella, oli siellä skitsofreeninen nuori nainen joka yritti tappaa itsensä kun silmä vältti sillä ei jaksanut ääniä jotka käskivät häntä tekemään niin. En keksinyt muutakaan kuin painostaa häntä tekemään perässäni kurkipotkuja. Lopulta hän jo melkein tekikin, mutta henkilökunta ehti kieltää kurkipotkut vaarallisina ennen kuin kerkesin saamaan hänet apinoimaan. Ostin hänelle myös keppihevosen keppihevoseksi sanoen että jos hän saa ulkoiluluvat, lähdetään kesannolle kirmaamaan. Se sai hänet selvästi hyvälle tuulelle.
Oliko missään mitään järkeä? No ei ollut. Mutta se on varmaa, että kuolleena hän ei ainakaan kuluta

Dionysos ratsastaa keppihevosella. Samppa ja kurkipotkut kieltävä henkilökunta taas meemikoneensa ja Apollon vankeja.
Mut älä oo heillekään liian ankara. He eivät tiedä mitä tekevät, kuten eräs viisas mies tiesi kertoa.

Jumala ei vaan ole puolellani. Ja muuten olen kertonut myös että ghostasin sen muijan, kun en vaan jaksanut. JA SE OLI SE MITÄ HÄN TARVITSI, NIMITTÄIN TOISTA. Niin elämälleen kuin elämässään.

Vankilassa oli eräs joka kertoi useista itsemurhayrityksistään. Nauroin kippurassa ettei hän kelpaa viikatemiehellekään ja kaikki katsoivat tuomiten, paitsi hän. Häntäkin alkoi huvittamamaan.

[Kohina]

Sulla on siili jäätävä tarve olla ensimmäinen, joka on nykypäivän vitsaus. Arvaa miksi tykkään olla jungle LoLissa? Koska olen toinen.

Videolla ongelma selitetään hyvin


Ja siinä mitä on toisena olemaminen parhaimmillaan on.


Tossa taas mulla oli toinen


Joskus tosin pitää pärjätä yksin :,(

[Kohina]

Sattu tulemaan sopivasti vastaan

[siili suhonen]

Luin kuinka Nevan (Niuvaniemen nuorten yksikkö) asiakkaita yhdistävä tekijä on vanhempien jämeryyden puute. Se on aivan totta ja oli myös kohdallani. Juuri pari päivää sitten eräs parikymppinen sottapytty sai käskyn siivota. Hän kertoi ettei hän voi nyt kovin hyvin. Nauroin hänelle että mulle ei menis läpi. Vastasi että kyllä mulla oikeasti on vähän huono olo, johon vastasin että sillä ei ole vittuakaan tekemistä asian kanssa. Jos minä olisin hoitaja, sinä siivoisit kun sanoin että siivoat. Ei ottanut nokkiinsa, vaan päinvastoin.
Sama se on näillä kaikilla täällä. Mietin sitä taas kerran ja toivoin lukevani siitä artikkelista. Hyvä että se tuli sanottua. "Sillä on vaan sellanen vaihe" sanottiin broidistakin kun hermoilin isoveljenä. Eikä ollut ja nyt hänellä ei ole enää mitään vaiheita. Asiaan olisi voinut puuttua jo hyvissä ajoin, jota en tietenkään sano, sillä se on jo liian myöhäistä.

Depression is not sadness, it is hopelessness. A depressed person can feel happy (“It’s not gonna last”), but it is impossible to feel hopeful and depressed at the same time. The easiest way to have hope is to be okay with anything.

The anti-stigma campaign conflates symptoms with disease and confuses disease with identity. Depression is a chronic illness, sure, a disability, okay, but when it comes down to it, depression is a series of thoughts. Each thought lasts a moment. And a thought, lasting a moment, is not who you are.

Detachment is the key. Pretend that your feelings are happening to someone else, like you are controlling the videogame of your life: accept that you feel depressed without accepting that you are depressed. “I feel worthless and suicidal today. That’s interesting. I wonder if I can change this feeling?” So you do CBT and it doesn’t work. “That did not change my feeling. Huh, good to know.” If something goes wrong, it is not your fault. It has nothing to do with you. It’s just a thing that happened, once. Maybe it will go right tomorrow. Maybe it won’t. You are not allowed to look backwards, not even for a second. The past has no influence over what you do now. And you can’t look too far forwards, or you’ll draw patterns where none truly exist. For as long as you are depressed, you must loosen your grip on induction.

One last thing—Do you ever notice how artists start out pessimistic and bleak and then steadily go uphill? Modest Mouse did this, Tom Waits, Leonard Cohen, Neil Young, Radiohead, Spiritualized, Of Montreal, Andrew Jackson Jihad, Dr. Dre, DOOM, Tyler the Creator, and the Wu-Tang. Maybe this is sample bias, but I’m pretty sure the down-up trajectory is more common than its opposite, which includes, uh, Beck and Vincent Van Gogh.

Obviously there’s lots of confounders here (e.g. money and fame), but I think this trend hints at something therapeutic. It’s not about “creating art”—it’s about identity.

It seems minor, but there is a vast difference between being an Artist (who happens to be depressed) and a Depressed Person (who happens to putz around in Ableton). An Artist can stop being depressed, a Depressed Person can only stop making art.

Defining yourself differently gives you the opportunity to change. Your identity doesn’t have to be an Artist: it can be a Performer, a Parent, a Partier, an Intellectual, a Healer, or even a Villain. Art is the time-honored answer to pain, but anything that lets you become someone new works.

And so I don’t begrudge those who want to communicate feeling, who want to figure out who they are and announce it to the world. But don’t just talk about mental health. Sing.
https://www.tumblr.com/hotelconcierge/1 ... tal-health

Täysin samaa mieltä tän kaverin kanssa. Se on nimenomaan tää palstalla paljon kohuttu ja kehuttu meemikone joka ei ainoastaan luo ja ylläpidä tätä kärsimystä vaan tekee tästä kärsimyksestä osan kantajansa identiteettiä kenties koko identiteetin. Ja identiteetistä luopuminenhan se on haastava homma aina.
Asiaa ei helpota primitiivinen mutta yhä valitettavan yleinen näkemys ja viitekehys meemikoneesta jonkinlaisena kehoa komentavana pomohomunculuksena.
Meeminkone ja apollo harvoin ratkaisevat itse luomiaan ongelmia. Tarvitaan dionysosta. Tanssia villiä ja elämänhumalaa.
Tell me its unity! kuten eräs viisas ja kaunis jumalatar tietää kertoa.

Toi ei nyt oikein avaa käytännön tasolla menetelmiä. Hedonismihan on koko kärsimys-identiteetin keskiössä.
fork.png
tumblr_inline_p7i3aqoSt01sh6gwr_500.jpg

Avaisko tää?

Sam Harrisillehan se moraalinen absoluutti oli tärkeämpi kuin ystävänsä, jota yritti maanitella järjen äänellä pois itsemurhasta siinä onnistumatta. Hän uskoi totuuden voittavan, ja voittihan se; "ystävä" tappoi pitkän debatin jälkeen itsensä.

Kun olin muutama vuosi sitten psykiatrisella, oli siellä skitsofreeninen nuori nainen joka yritti tappaa itsensä kun silmä vältti sillä ei jaksanut ääniä jotka käskivät häntä tekemään niin. En keksinyt muutakaan kuin painostaa häntä tekemään perässäni kurkipotkuja. Lopulta hän jo melkein tekikin, mutta henkilökunta ehti kieltää kurkipotkut vaarallisina ennen kuin kerkesin saamaan hänet apinoimaan. Ostin hänelle myös keppihevosen keppihevoseksi sanoen että jos hän saa ulkoiluluvat, lähdetään kesannolle kirmaamaan. Se sai hänet selvästi hyvälle tuulelle.
Oliko missään mitään järkeä? No ei ollut. Mutta se on varmaa, että kuolleena hän ei ainakaan kuluta

Dionysos ratsastaa keppihevosella. Samppa ja kurkipotkut kieltävä henkilökunta taas meemikoneensa ja Apollon vankeja.
Mut älä oo heillekään liian ankara. He eivät tiedä mitä tekevät, kuten eräs viisas mies tiesi kertoa.

Jumala ei vaan ole puolellani. Ja muuten olen kertonut myös että ghostasin sen muijan, kun en vaan jaksanut. JA SE OLI SE MITÄ HÄN TARVITSI, NIMITTÄIN TOISTA. Niin elämälleen kuin elämässään.

Vankilassa oli eräs joka kertoi useista itsemurhayrityksistään. Nauroin kippurassa ettei hän kelpaa viikatemiehellekään ja kaikki katsoivat tuomiten, paitsi hän. Häntäkin alkoi huvittamamaan.

Jumala ei vaan ole puolellani.

Ai. Mitä tarkoitat?

Vankilassa oli eräs joka kertoi useista itsemurhayrityksistään. Nauroin kippurassa ettei hän kelpaa viikatemiehellekään ja kaikki katsoivat tuomiten, paitsi hän. Häntäkin alkoi huvittamamaan.

Nonni. Järjen etiketti tuomitsi mut kurkipotku veti absurdilla järjestä läpi uuteen perspektiiviin. Kyse ei ollutkaan kaverin saamattomuudesta vaan siitä että viikamies vaan veti oven nenän edestä kiinni.
EI ihme että huvitti. Sanoohan zenjäbäkin että kun ihminen saavuttaa satorin niin hänelle ei jää muuta ku hyvät naurut.
Tota vartenhan ihminen identiteetin itselleen rakentaa. Mennäkseen sen taakse unohtamaan itsensä että voi leikkiä kuurupiiloa. Se on se elämän peli.
Se on se kun ihminen tekee keinotekoisen jaon sen välille mitä hän tekee ja mitä hänelle tapahtuu. Mut ihan jos kysyy iteltään että miten aukaisen ja suljen käteni niin huomaa ettei tossa jaottelussa ole mitään järkeä. Tai voi olla järkeä juuri mut ei se oo todellinen.

[siili suhonen]

Sulla on siili jäätävä tarve olla ensimmäinen, joka on nykypäivän vitsaus.

Voitko selventää? Ei mul yleensä oo kiire mihinkään.

Arvaa miksi tykkään olla jungle LoLissa? Koska olen toinen.

En tiiä ku en tiiä tota peliä. Mikä siinä toisena olemisessa sit viehättää?

Mä tiiän vaan frisbeegolffista. Mulle on oikeastaan sama kuka on ensimmäinen ja kuka toinen kunhan peli rullaa. Frisbeegolfissakin joku aina heittää parhaan tuloksen mut eipä tuolla oo väliä kuka. Ei niiitä tuloksia yleensä jaksa ees laskee. Täkeintä että saa ottaa oluen ja nauttia heitoista ja hengailusta.
Toki jos pelataan skinejä niin sit on ehkä vähän enemmän kilpailuhenkinen astelma mut ei sekään oo niin vakavaa. Pikkupanoksillahan siinä pelataan.

[Kohina]

Sulla on siili jäätävä tarve olla ensimmäinen, joka on nykypäivän vitsaus.

Voitko selventää? Ei mul yleensä oo kiire mihinkään.

Arvaa miksi tykkään olla jungle LoLissa? Koska olen toinen.

En tiiä ku en tiiä tota peliä. Mikä siinä toisena olemisessa sit viehättää?

Mä tiiän vaan frisbeegolffista. Mulle on oikeastaan sama kuka on ensimmäinen ja kuka toinen kunhan peli rullaa. Frisbeegolfissakin joku aina heittää parhaan tuloksen mut eipä tuolla oo väliä kuka. Ei niiitä tuloksia yleensä jaksa ees laskee. Täkeintä että saa ottaa oluen ja nauttia heitoista ja hengailusta.
Toki jos pelataan skinejä niin sit on ehkä vähän enemmän kilpailuhenkinen astelma mut ei sekään oo niin vakavaa. Pikkupanoksillahan siinä pelataan.

Ymmärrän kyllä ettet ymmärrä. Kyse ei ole mistään kilpailusta, vaan olemisesta toinen toiselle. Kaikki haluaa jonkun, mutta harvempi kykenee olemaan joku. Tossa trukkikuskijutussakin hän on selvästi muutakin kuin trukkikuski, joten naisten reaktiot ovat huvittavia, mutta kuka reagoisi toisen anoreksiaan samalla tavalla kuin trukkikorttiin? Ei kukaan täysjärkinen. Siksi anoreksia.

Tossa vieressä itkee jätkä joka juuri puhui äitilleen itsemurhasta. Koki tarpeelliseksi selittää asiaa minulle. Kerroin ärtyneen kohteliaasti että äitini teki itsemurhan, eikä minulla ole mitään intressiä lähteä samaan paskaan uudestaan mukaan, että vaihdan huonetta, jos ei päästä yhteisymmärrykseen. Kypsä paistihan se on.

Kerron nyt erään tarinan moraalista. Olipa kerran lintu joka jäätyi niin pahasti ettei kyennyt enää lentämään. Paikalle sattui lehmä joka paskansi hänen päälle. Aluksi lintu mietti että tämä on juuri minun tuuriani, mutta hetken lämmettyään ymmärsi että ei ehkä tehnyt sitä kiusallaan ja alkoi laulaa onnesta. Laulun saattamana paikalle tuli seuraavaksi kettu, joka kaivoi linnun paskasta ja söi sen suihinsa.

Tarinan opetus on, että kaikki jotka paskantavat päällesi eivät tee sitä pahalla, ja kaikki jotka kaivavat sinut sieltä ylös eivät tee sitä hyvällä, ja jos olet kaulaasi myöten paskassa, on parempi pitää suu kiinni.

[Kohina]

Tota vartenhan ihminen identiteetin itselleen rakentaa. Mennäkseen sen taakse unohtamaan itsensä että voi leikkiä kuurupiiloa. Se on se elämän peli.
Se on se kun ihminen tekee keinotekoisen jaon sen välille mitä hän tekee ja mitä hänelle tapahtuu. Mut ihan jos kysyy iteltään että miten aukaisen ja suljen käteni niin huomaa ettei tossa jaottelussa ole mitään järkeä. Tai voi olla järkeä juuri mut ei se oo todellinen.

Identiteetissä ei ole mitään pahaa. Itse asiassa sullahan vasta ego onkin. Se on niin iso, että ajattelet sen riittävän kaikille.

[siili suhonen]

Sulla on siili jäätävä tarve olla ensimmäinen, joka on nykypäivän vitsaus.

Voitko selventää? Ei mul yleensä oo kiire mihinkään.

Arvaa miksi tykkään olla jungle LoLissa? Koska olen toinen.

En tiiä ku en tiiä tota peliä. Mikä siinä toisena olemisessa sit viehättää?

Mä tiiän vaan frisbeegolffista. Mulle on oikeastaan sama kuka on ensimmäinen ja kuka toinen kunhan peli rullaa. Frisbeegolfissakin joku aina heittää parhaan tuloksen mut eipä tuolla oo väliä kuka. Ei niiitä tuloksia yleensä jaksa ees laskee. Täkeintä että saa ottaa oluen ja nauttia heitoista ja hengailusta.
Toki jos pelataan skinejä niin sit on ehkä vähän enemmän kilpailuhenkinen astelma mut ei sekään oo niin vakavaa. Pikkupanoksillahan siinä pelataan.

Ymmärrän kyllä ettet ymmärrä. Kyse ei ole mistään kilpailusta, vaan olemisesta toinen toiselle. Kaikki haluaa jonkun, mutta harvempi kykenee olemaan joku. Tossa trukkikuskijutussakin hän on selvästi muutakin kuin trukkikuski, joten naisten reaktiot ovat huvittavia, mutta kuka reagoisi toisen anoreksiaan samalla tavalla kuin trukkikorttiin? Ei kukaan täysjärkinen. Siksi anoreksia.

Tossa vieressä itkee jätkä joka juuri puhui äitilleen itsemurhasta. Koki tarpeelliseksi selittää asiaa minulle. Kerroin ärtyneen kohteliaasti että äitini teki itsemurhan, eikä minulla ole mitään intressiä lähteä samaan paskaan uudestaan mukaan, että vaihdan huonetta, jos ei päästä yhteisymmärrykseen. Kypsä paistihan se on.

Kerron nyt erään tarinan moraalista. Olipa kerran lintu joka jäätyi niin pahasti ettei kyennyt enää lentämään. Paikalle sattui lehmä joka paskansi hänen päälle. Aluksi lintu mietti että tämä on juuri minun tuuriani, mutta hetken lämmettyään ymmärsi että ei ehkä tehnyt sitä kiusallaan ja alkoi laulaa onnesta. Laulun saattamana paikalle tuli seuraavaksi kettu, joka kaivoi linnun paskasta ja söi sen suihinsa.

Tarinan opetus on, että kaikki jotka paskantavat päällesi eivät tee sitä pahalla, ja kaikki jotka kaivavat sinut sieltä ylös eivät tee sitä hyvällä, ja jos olet kaulaasi myöten paskassa, on parempi pitää suu kiinni.

Ymmärrän kyllä ettet ymmärrä.

Juu en. En ymmärrä missä yritän olla ensimmäinen ja miten ja mihin tuo kilpailu josta puhut liittyy.
Enkä tuota junglepelipointtiasi. Käyt siis pelaamassa noita nettipelejä hävitäksesi siellä tahallasi vai onks toi jungle joku yhteistoimintapeli missä autellaan toisia.
Luultavasti olen liian tyhmä ymmärtämään mut välil kyl tuntuu että puhut tolleen arvoituksellisesti ihan vaan että pääsisit sanomaan toiselle että hän on liian tyhmä ymmärtämään.

Tossa trukkikuskijutussakin hän on selvästi muutakin kuin trukkikuski,

Aivan varmasti. Trukkikuskihan on ammatti. Ei kai se kerro mitään siitä kuka tai mikä tuo ihminen on.
Tuli mieleen vanha klassikkoleffa.

Kerron nyt erään tarinan moraalista. Olipa kerran lintu joka jäätyi niin pahasti ettei kyennyt enää lentämään. Paikalle sattui lehmä joka paskansi hänen päälle. Aluksi lintu mietti että tämä on juuri minun tuuriani, mutta hetken lämmettyään ymmärsi että ei ehkä tehnyt sitä kiusallaan ja alkoi laulaa onnesta. Laulun saattamana paikalle tuli seuraavaksi kettu, joka kaivoi linnun paskasta ja söi sen suihinsa.

Tarinan opetus on, että kaikki jotka paskantavat päällesi eivät tee sitä pahalla, ja kaikki jotka kaivavat sinut sieltä ylös eivät tee sitä hyvällä, ja jos olet kaulaasi myöten paskassa, on parempi pitää suu kiinni.

Joo toi opetushan aika selkeästi sisälty tohon tarinaan mut mitä se tarkoittaa ja mikä oli pointti se ei taas täysin tyhmälle auennut?
Ymmärsin ton niin että joskus jos ihminen on jäätynyt vaikka kärsimysidentiteettinsä sisälle eikä pysty levittämään siipiään ja toteuttamaan potentiaaliaan niin hänet täytyy kaivaa sieltä kärsimysidentiteetin sisältä keinoilla jotka eivät välttämättä tunnu linnusta mielyttävältä mut sitten kun tuo kuorensa alkaa sulaa ja lintu alkaa vapautuun niin hän huomaa että hei täähän olikin hyvä juttu ja tulee siitä kiitolliseksi.
Mut tossa eheytymisen ja parantumisen prosessissa hän vielä kovin haavoittuvassa tilassa ja alttiina ketun hyväksikäytölle. Oliks toi yhtään sinnepäin?
Mut jos toi lehmä vapauttaa ton linnun jääkuorestaan niin eiks hänel myös ois sit vastuu huolehtia että lintu pääsee tuon haavoittuvan vaiheen yli ja suojella lintua ketulta? Muutenhan hän on käytännössä ketun rikoskumppani.
Voiko tota tarinaa konkretisoida jollain reaalimaailman esimerkillä? Oon sen verran puupää että konkreettiset selitykset aukeaa yleensä paremmin? Ootsä toi tarinan lehmä vai mikä tos oli ideana?