Talousdemokratia ja kapitalismi

[Naturalisti]

Nimimerkki Naturalisti kommentoi tossa edellä:

Ei ole mitään syytä hermostua eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olet itse aloittanut tämän ketjun ja kritisoinut siinä talousdemokraattien aloitteita (vielä varsin ylimalkaisesti). Minulle jäi epäselväksi, mitä tarkoituksesi oli todistaa, kun nostit esiin Teivo Teivaisen teoksen? Minä puolestani vain ihmettelin tai oikeastaan kysyin: kritisoitko sinä jotenkin tähän teokseen tukeutuen demokratian laajentamista myös talouteen? Itse luin kirjaa lähinnä todistuksena talousdemokratian laajentamisen tarpeellisuudesta. En myöskin ymmärrä, mitä sellaista olen mielestäsi pannut suuhusi, mitä et ole sanonut?

Itse asiassa en pyrkinyt todistamaan tuon teoksen avulla yhtään mitään.

Jos luet sen kommentin uudestaan, niin totean vain, että Suomessa tämä kirja oli yksi tämän tyyppisen keskustelun alkusysäyksiä. Siis keskustelun, joka pohtii politiikan ja talouden suhdetta. Tarkoitus oli vain kartoittaa tämän aiheen taustoja.

Ei pidä tulkita asioita niin mustavalkoisesti. En ole missään todennut että kannatan uusliberaalia talouslinjaa kautta linjan, päinvastoin, mutta en ole myöskään missään todennut että kannattaisin talousdemokratiaa. Talousdemokratiaa ja uusliberaalia ajattelua voi kumpaakin kritisoida ihan hyvällä syyllä, koska ne kuvaavat tietyllä tavalla näitä mahdollisia ääripäitä.

Toisaalta tunnet varmastikin "is / ought" erottelun etiikan puolelta. Siellä on Humen vanha ajatus, jonka mukaan "siitä kuinka asiat ovat, ei voi johtaa sitä kuinka niiden pitäisi olla". Tietyllä tavalla tämä sopii myös mun ajatteluun. Kun kirjoitan kuinka asiat mielestäni maailmassa ovat, niin se ei vielä tarkoita sitä että hyväksyisin kaiken mahdollisen ilman pienintäkään kritiikkiä.

Mitä tulee Teivaisen teokseen, niin siinä on oikeastaan vain yksi heikkous. Jossakin siinä kirjan alussa kun hän puhuu politiikan ja talouden suhteesta, niin hän kieltäytyy määrittelemästä näitä ilmiöitä sekä niiden välistä rajaa tarkasti. Jos emme siis tiedä missä politiikka loppuu ja talous alkaa, niin on aika vaikea myös sanoa että koska jokin asia on siirretty politiikan alueelta talouden puolelle.

Itse olen ajatellut tuon rajan aina laadullisesti enkä institutionaalisesti. Jos tuo raja mielletään institutionaalisesti, niin siinä helposti käy siten, että valtio mielletään poliittiseksi toimijaksi ja yritykset taloudellisiksi toimijoiksi, mutta tämä on väärä ajattelutapa.

Kun tuo raja ajatellaan laadullisesti toiminnan tyypin mukaan, niin politiikka on koko yhteiskuntaa koskevaa päätöksentekoa ja näihin päätöksiin vaikuttamista. Taloudellinen toiminta puolestaan liittyy tuotantoon, kulutukseen, vaihdantaan sekä rahoitukseen noin pääpiirteissään.

Kyse näiden kahden toiminnan välillä on laadullinen. Valtio on paitsi poliittinen niin myös taloudellinen toimija, ja yritykset jotka lobbaavat poliitikkoja, niin myös osallistuvat poliittiseen vaikuttamiseen.

Toisaalta kyse Teivaisen teoksessa oli nimenomaan "demokraattisesta päätöksenteosta" kun hän kirjoittaa ekonomismista. Tuo voi tarkoittaa siis myös sitä, että monet taloudelliset poliittiset päätökset tehdään epädemokraattisesti valtion sisällä. Tästä yksi esimerkki on juuri tuo keskuspankkien itsenäisyys, ja toisaalta se että päätöksiä tehdään virkamiesvetoisesti teknokraattisesti. Tuolloin niitä ei alisteta enää demokraattiselle prosessille.

Mutta toisaalta tällainen virkamieslähtöisyys ja sektoripohjainen asiantuntijavetoinen toiminta on ollut yksi sysäys kansainväliselle yhteistyölle ja kansainvälisille hallitusten välisille organisaatioille:

Wiki: Functionalism


Eli Teivaisen teos on ihan hieno analyysi politiikan ja talouden suhteista, mutta sen ainut heikkous on se, että hän toteaa jossakin sen kirjan suht alussa ettei näitä voi määritellä tarkasti. Mihin siis politiikka loppuu ja mistä taas talous alkaa? Ja kuinka demokraattinen politiikka, ja toisaalta kansallisen sekä kansainvälisen tason erottelu nivoutuu tähän kokonaisuuteen?

Siinäpä sitä pohdittavaa!

Ok! Ymmärrän nyt, ettet pyrkinyt todistamaan mitään erityistä Teivaisen teoksen avulla, vaan halusit viitata sen merkitykseen keskustelun alkusysäyksenä. Olet valmis kritisoimaan sekä uusliberalismia että talousdemokraattien tavoitteita.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan tarkemmin ajatuksistasi talousdemokratian suhteen – miten suhtaudut rahareformiin ja talousdemokraattien ehdotuksiin kapitalismin kehittämisestä? Onko kritiikkisi talousdemokratiaa kohtaan erilaista kuin uusliberaalia ajattelua kohtaan, ja jos on, miten? Näetkö kapitalismin kehittämisen mahdollisena, vai pitäisikö järjestelmää muuttaa perusteellisemmin?

Nostit kommenttisi lopussa esiin tärkeän kysymyksen: "Mihin siis politiikka loppuu ja mistä talous alkaa?" Itse näen, että tätä rajaa sekä hämärretään että demokratian aluetta kavennetaan julkisten palveluiden yksityistämisellä ja virkamiesten valta-aseman kasvattamisella teknokraattisissa järjestelmissä. Taloutta ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan – taloudelliset toimet vaativat demokraattisia pelisääntöjä, mikä ei tarkoita suunnitelmataloutta. Talousdemokraattien ajama rahareformi on esimerkki siitä, kuinka talouden sääntöjä voidaan uudistaa demokraattisesti, varmistaen samalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.

Lopuksi, virkamiesvetoisen päätöksenteon ja keskuspankkien itsenäisyyden kritiikkisi on aiheellinen. Mandaattien ja toimintavallan demokraattinen regulointi on ratkaisevan tärkeää, jotta rahapolitiikkaa voidaan ohjata yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Olisin kiinnostunut kuulemaan täsmällisemmän näkemyksesi näistä teemoista – voiko talouden demokraattinen kontrolli toimia käytännössä, ja miten arvioit talousdemokraattien ehdotusten vaikutuksia kapitalismiin?

En oikeastaan jaksa toistaa itseäni, sillä käsitykseni talousdemokratiasta (rahareformi ynnä muut aiheet) on tullut jo aika hyvin esiin edellä olleista kommenteistani. Mä näen talousdemokratian ja toisaalta uusliberaalin talouspolitiikan eräänlaisina ääripäinä, joiden väliin mahtuu koko joukko demokraattisesti toteutettavissa olevia uudistuksia, ilman että koko taloutta tarvitsee demokratisoida taikka sitten yksityistää ja siirtää demokraattisen politiikan ulottumattomiin.


Eli tässä voitaisiin kuvata näitä kahta suuntausta akselilla, jonka toisessa päässä on (demokraattisen) politiikan ulottaminen talouden alueelle, ja sitten toisessa päässä talouden alueen irrottaminen (demokraattisesta) poliittisesta ohjauksesta mahdollisimman pitkälle.


Tuo on oikeastaan se asian ydin ja mieluummin keskustelen tästä tällä tasolla. Olkoonkin, että nykyinen "valtavirran" talouspolitiikka nojaa hyvin pitkälle uusliberaaliin ideologiaan, joka edistää tuota taloudellisen toiminnan irrottamista poliittisesta ohjauksesta.

Toki kun puhutaan kansainvälisestä taloudesta, niin sitten täytyy myös huomata, että monet autoritaariset valtiot etenkin harrastavat valtiokapitalismia, jossa valtioiden tasolla pyritään edistämään ja hoitamaan taloussuhteita. Tässä ikään kuin politiikka hivuttautuu takaisin talouden alueelle.


Ja sitten on kysymys talouskasvusta. Mihin tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistien mielestä, jotta voimme turvata talouskasvun ja työpaikat. Mutta jos katsotaan historiallista evidenssiä, niin talous kasvoi teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa taloudellista sääntelyä lisättiin, veroja kiristettiin ja muutoinkin rakennettiin hyvinvointivaltioita meillä Euroopassa. Silti, talouskasvu hyvinvointivaltioissa sekä vapaampaa talouspolitiikkaa harjoittaneissa valtioissa ei eronnut määrällisesti toisistaan.

Mihin siis tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistit painottavat taloudellista tehokkuutta ja talouskasvua. Mutta historia osoittaa, että talous saadaan kasvamaan myös oloissa joissa harrastetaan ihmislähtöistä talouspolitiikkaa.

On oikeastaan sääli, että valtavirran taloustiede on niin läheisissä kytköksissä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, ettei nähdä myös muita vaihtoehtoja. Niitä ei ole paljon, mutta niitä on pakko olla, kuten toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu täysin toisenlaisissa oloissa, joissa hyvinvointivaltioita rakennettiin, osoittaa.


Mutta loppupeleissä kyse on ihmisten uskomuksista, arvoista, eduista ja ideologisista ruusutarhoista.

Mikä tahansa ideologia puhtaaksi viljeltynä on "ideologinen ruusutarha" eli eräänlainen harhakuvitelma. Talousdemokratia, kommunismi, kapitalismi, uusliberalismi, jne. ovat kaikki sellaisia, että niitä täytyy soveltaa yhdessä muiden ideologioiden ja reaalimaailman lainalaisuuksien kanssa. Kommunismi ei pystynyt tuomaan kansalaisille hyvinvointia, mutta ei sitä tee puhdas kapitalismikaan, kuten 1800-luvun kokemukset osoittavat.

Totuus löytyy sieltä jostakin kultaiselta keskitieltä. Ääripäät johtavat aina ennemmin taikka myöhemmin ongelmiin. Tämän vuoksi suhtaudun epäilevästi sekä talousdemokratiaan että uusliberaaliin talouspolitiikkaan.

Talous ei tarvitse demokratisoimista, vaan demokratian keinoin täytyy luoda eri toimijoille insentiivejä toimia oikealla ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tämä koskee sekä poliittisia että taloudellisia toimijoita ja toimintaa.

Se vaan, että kun elämme demokratiassa, ja ihmisillä on tosiaan erilaiset arvot, uskomukset, päämäärät, edut ja ideologiset ruusutarhat, niin mistä saadaan tarvittava poliittinen tahto toteuttaa tarvittavia keskitien uudistuksia? Tämä on demokratian ja demokraattisen politiikan ongelma.

Mielestäni talousdemokratian vertaaminen uusliberalismiin kärjistää asiaa virheellisellä tavalla. Uusliberalismi tavoittelee järjestelmää, jossa talouden sääntely minimoidaan ja omistajien edut asetetaan etusijalle, vaikka se tarkoittaisi oheisvaikutusten ja yhteiskunnallisten haittojen sivuuttamista. Talousdemokratia taas ei ole mikään valmiiksi määrätty malli, vaan se on dynaaminen prosessi, jossa talouden toimijoiden pelisääntöjä säädetään demokraattisesti, niin että talous palvelisi koko yhteiskuntaa ja edistäisi kestävää hyvinvointia sekä ihmisten että ympäristön kannalta.

Talousdemokratiassa siis pyritään rakentamaan järjestelmä, joka luo kannustimia kaikkia hyödyttävään toimintaan demokraattisin keinoin. Tämä vaatii sekä kansallisen että alueellisen tason sääntelyä, mutta lisäksi myös oikeudenmukaisempia sääntöjä kansainväliseen kauppaan. Nykyisellään kehittyvän etelän maat kohtaavat sekä kapitalistisesta lännestä että valtiokapitalismia harjoittavasta Kiinasta epäreiluja käytäntöjä, jotka estävät niiden oikeudenmukaisen kehityksen.

Tavoite ratkaista globaaleja ongelmia kansainvälisen, alueellisen ja kansallisen yhteistyön avulla ei ole "ideologinen ruusutarha," vaan ainoa realistinen tapa vastata aikamme haasteisiin.

[Naturalisti]

Ajattelin, että voisi olla hyödyllistä nostaa tämä ketjun keskustelu pelkästä abbstaktista pohdiskelusta vähän konkreettisemmalle tasolle. Tässä olisi jatko keskustelun virikkeeksi tiivistelmä Mario Draghin puheesta, jonka hän piti esittellessään Euroopan kilpailukyvyn tulevaisuutta käsittelevän raporttinsa Euroopan parlamentille 17. syyskuuta 2024. Tämä olisi konkreettinen asia, johon myös Suomen on otettava kantaa, ja josta olisi hyödyllistä käydä myös kansalaiskeskustelua.

Mario Draghin puhe Euroopan tulevaisuudesta ja kilpailukyvystä (tiivistelmä)

Alkuperäisen puheen voi ladata täältä:

https://commission.europa.eu/document/d ... veness.pdf

Draghin raportin mukaan Eurooppa on suuressa murroksessa, jota vauhdittavat maailmankaupan hidastuminen, geopoliittiset jännitteet ja teknologian nopea kehitys. Eurooppa on erityisen altis näille muutoksille, sillä sen talous on maailman avoimimpia – EU:n ulkomaankaupan osuus BKT:sta on yli 50 %, kun se Kiinassa on 37 % ja Yhdysvalloissa 27 %. Lisäksi EU:n riippuvuus kriittisistä raaka-aineista ja digitaalisesta teknologiasta on merkittävä, ja se kärsii maailman korkeimmista energian hinnoista, jotka ovat monin verroin korkeammat kuin Yhdysvalloissa ja Kiinassa.

Draghi korostaa, että Eurooppa on jäänyt merkittävästi jälkeen uusissa teknologioissa – maailman 50 suurimmasta teknologiayrityksestä vain neljä on eurooppalaisia. Lisäksi puolustuksessa vain kymmenen EU-maata käyttää Naton vaatimusten mukaisesti vähintään 2 % BKT:sta puolustukseen.

Hän on huolissaan siitä, että Euroopasta voi ajan myötä tulla vähemmän vauras, vähemmän tasa-arvoinen ja vähemmän turvallinen, mikä heikentäisi vapauden ja omavaraisuuden mahdollisuuksia. Euroopan unioni on olemassa puolustaakseen perusarvojaan: demokratiaa, vapautta, rauhaa, oikeudenmukaisuutta ja kestävää vaurautta. Jos EU ei pysty takaamaan näitä arvoja kansalaisilleen, sen olemassaolon oikeutus on kyseenalainen.

Raportti ei siten koske vain kilpailukykyä, vaan koko Euroopan tulevaisuutta ja yhteistä sitoumusta, jonka EU:n tulee palauttaa. Euroopan kohtaamat haasteet vaativat vaikeita päätöksiä, joita ei voi enää lykätä. Raportissa hahmotellaan strategia suunnan muuttamiseksi: määritellään tärkeimmät painopisteet, arvioidaan tehtävät kompromissit ja tarjotaan pragmaattisia ratkaisuja.

Raportissa on kolme päätoiminta-aluetta, joista ensimmäinen keskittyy innovaatioiden kehittämiseen Yhdysvaltojen ja Kiinan tasolle. Eurooppalaiset yritykset käyttivät vuonna 2021 T&K-toimintaan noin 270 miljardia euroa vähemmän kuin yhdysvaltalaiset yritykset, mikä johtuu suurelta osin staattisesta teollisuusrakenteesta. Kolme suurinta T&K-sijoittajaa Euroopassa ovat viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan olleet autoalan yrityksiä.

Draghi korostaa, että Eurooppa on jäljessä teknologisessa kehityksessä myös yritysdynamiikan osalta. Yhdysvalloissa teknologia on noussut keskeiseksi, mutta Euroopassa uudet teknologiapainotteiset yritykset eivät ole onnistuneet kasvamaan merkittäviksi toimijoiksi. Viimeisen 50 vuoden aikana Eurooppaan ei ole syntynyt yhtään yli 100 miljardin euron arvoista yritystä tyhjästä, kun taas Yhdysvalloissa on perustettu useita yli biljoonan euron arvoisia yrityksiä.

Euroopan ongelma ei johdu ideoiden tai kunnianhimon puutteesta, vaan synergioiden ja kaupallisen potentiaalin hyödyntämisen vaikeuksista. Sisämarkkinoiden ja yhdentyneiden pääomamarkkinoiden puuttuminen haittaa innovatiivisten yritysten kasvua. Tämä estää uusien ideoiden kaupallistamisen ja pakottaa monet lupaavat eurooppalaiset startupit hakemaan rahoitusta ja markkinoita Yhdysvalloista. Esimerkiksi vuosina 2008–2021 lähes 30 % Euroopassa perustetuista "yksisarvisista" siirsi pääkonttorinsa ulkomaille.

Tämä "aivovuoto" tarkoittaa merkittävää menetystä eurooppalaiselle taloudelle työpaikkojen ja innovaatiopotentiaalin osalta. Innovaatioiden puute näkyy Euroopan heikentyvässä tuottavuuden kasvussa suhteessa Yhdysvaltoihin. Raportti ehdottaa ratkaisuksi koko innovaatioekosysteemin uudistamista. Yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa tulee panostaa akateemiseen huippuosaamiseen ja helpottaa tutkijoiden keksintöjen kaupallistamista. Tällä hetkellä vain noin kolmasosa eurooppalaisten yliopistojen patentoiduista keksinnöistä päätyy kaupalliseen käyttöön.

Raportti painottaa sääntelyn tasapainottamista niin, että se tukee innovaatioita säilyttäen samalla tarvittavat turvallisuusstandardit. Tavoitteena ei ole sääntelyn purkaminen, vaan varmistaa, että sääntely tukee innovatiivisten startup-yritysten laajentumista Euroopassa ja että sääntöjä sovelletaan johdonmukaisesti kaikissa jäsenvaltioissa. Yksi keskeinen ehdotus on uuden EU:n laajuisen oikeudellisen perustan, "Innovatiivinen eurooppalainen yritys" -statuksen, luominen. Tämä mahdollistaisi digitaalisen identiteetin ja yhdenmukaistetun sääntelyn yrityksille koko EU:n alueella.

Lisäksi Draghi suosittelee julkisten varojen uudelleenarviointia niin, että niillä tuetaan rohkeita ja häiritseviä innovaatioita, jotka ovat usein liian riskialttiita yksityisen sektorin rahoitettaviksi. EU käyttää BKT:hen suhteutettuna lähes saman verran julkisia varoja kuin Yhdysvallat, mutta vain pieni osa tästä kohdentuu EU:n tasolla. Raportissa vaaditaan, että EU:n varoja keskitetään yhteisesti sovittuihin painopisteisiin ja erityisesti häiritsevien teknologioiden kehittämiseen.

Menestyksen edellytyksenä on myös EU:n yhtenäisten sisä- ja pääomamarkkinoiden kehittäminen, mikä suuntaisi yksityiset investoinnit korkean teknologian sektoreille ja tukisi teollisuuden uudistumista. Lopuksi Draghi korostaa tekoälyn mahdollisuuksia Euroopan teollisuudelle. Hän painottaa, että sen sijaan että EU keskittyisi tekoälyn hillitsemiseen, sen tulisi keskittyä ymmärtämään, miten tekoäly voi hyödyttää Eurooppaa ja vahvistaa kilpailukykyämme.

Draghin raportti nostaa esiin tekoälyn kustannushaasteet: äärimmäisten mallien kehitys vaatii suuria investointeja, jotka ovat monille eurooppalaisille yrityksille haastavia ilman suurten yhdysvaltalaisten teknologiayritysten kaltaista tukea. Toisaalta EU:lla on potentiaalia helpottaa tekoälyn käyttöönottoa hyödyntämällä omia korkean suorituskyvyn tietokoneverkkojaan. Raportti suosittelee tämän infrastruktuurin laajentamista ja avaamista erityisesti uusille yrityksille ja teollisuuden aloille, joille tekoälyn käyttöönotto voi olla ratkaisevaa kilpailukyvyn kannalta.

Raportissa myös tunnistetaan, että teknologinen kehitys voi johtaa sosiaalisen eriarvoisuuden kasvuun, ellei kaikilla ole mahdollisuutta kehittää tarvittavia taitoja. Draghi ehdottaa, että EU:n tulisi kohdistaa erityistä huomiota koulutusjärjestelmän uudistamiseen ja osaamisvajeiden tunnistamiseen. Tavoitteena on, että investoinnit teknologiaan ja ihmisiin kulkevat käsi kädessä, jolloin Eurooppa voi hyötyä digitalisaation mahdollisuuksista kattavasti ja osallistavasti.

Ilmastotavoitteiden osalta Draghi painottaa, että Euroopan on tärkeää yhdistää kunnianhimoiset päästövähennystavoitteensa kilpailukykyä tukevan suunnitelman kanssa. Hänen mukaansa ilman koordinoitua lähestymistapaa päästövähennykset voivat heikentää kilpailukykyä, mikä voisi johtaa tavoitteiden viivästymiseen tai jopa niiden hylkäämiseen.

Draghin raportissa painotetaan energian hinnan laskemista ensisijaisena tavoitteena. Hiilestä irtautumisen edistämisen kautta energiantuotanto voidaan suunnata kestävämpiin ja puhtaampiin lähteisiin, mutta ilman koko Euroopan kattavaa suunnitelmaa tämän hyödyt eivät välity loppukäyttäjille nopeasti. Vuoden 2022 energiakriisin aikana maakaasu määritteli 63 prosenttia sähkön hinnasta, vaikka sen osuus EU:n sähköntuotannosta oli vain 20 prosenttia. Fossiilisten polttoaineiden hinnoitteluvaikutus säilyy todennäköisesti vuosikymmenen loppuun saakka, joten hiilestä irtautumisen hyödyt on saatava nopeammin näkyviin energian hintojen ja epävakauden vähentämiseksi Euroopassa.

Raportti suosittelee nopeutettua lupaprosessia ja investointeja energian infrastruktuuriin – uusiutuvat energialähteet, ydinvoima, vety, bioenergia ja hiilen talteenotto tulisi ottaa käyttöön teknologiariippumattomasti. Verkkoinfrastruktuurin laajentaminen on välttämätöntä, sillä verkon kapasiteettiongelmat voivat muuten johtaa uusiutuvan energian tuotannon merkittäviin menetyksiin tulevina vuosikymmeninä. Erityisesti Euroopan tulisi keskittyä liitettävyyden vahvistamiseen.

Tämän lisäksi raportissa painotetaan taitojen kehittämistä ja koulutusta. Vaikka innovaatioiden suhteen vertailukohtana on Yhdysvallat, EU:n on erotuttava positiivisesti aikuiskoulutuksen ja jatkuvan oppimisen osalta. Raportti ehdottaa eurooppalaisen osaamisen kehittämisen syvällistä uudistusta, joka perustuu osaamisvajeiden analysointiin ja panostaa koulutukseen jokaisessa työuran vaiheessa. Teknologiaan ja ihmisiin tehtävät investoinnit tulee toteuttaa rinnakkain, sillä molempia tarvitaan Euroopan kilpailukyvyn ja ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi.

Draghin raportissa todetaan, että kunnianhimoiset ilmastotavoitteet voivat toimia kilpailuetuna Euroopalle, mutta vain, jos niitä tukee selkeä ja johdonmukainen toimintasuunnitelma. Koordinoinnin puute voi päinvastoin heikentää kilpailukykyä ja johtaa tavoitteiden viivästymiseen tai jopa hylkäämiseen. Energian hinnan alentaminen on ensisijainen tavoite, ja ajan myötä hiilestä irtautuminen voi siirtää sähköntuotantoa turvallisempiin ja edullisempiin energialähteisiin. Kuitenkin, ilman koko EU:n laajuista suunnitelmaa, näiden hyötyjen siirtyminen loppukäyttäjille vie aikaa.

Vuonna 2022 energiakriisin aikana maakaasun hinnoittelu hallitsi 63 prosenttia sähkön hinnoista, vaikka sen osuus sähköntuotannosta oli vain 20 prosenttia. Tämä osoittaa, että fossiilisten polttoaineiden hinnoittelu vaikuttaa yhä merkittävästi energian hintaan myös tulevina vuosina. Siksi on tärkeää nopeuttaa hiilestä irtautumisen hyötyjen siirtymistä energian hintojen ja epävakauden vähentämiseksi.

Raportti suosittaa jatkamaan puhtaan energian käyttöönottoa teknologiariippumattomasti, mukaan lukien uusiutuvat energialähteet, ydinvoima, vety, bioenergia sekä hiilen talteenotto ja varastointi. Lupaprosessien nopeuttaminen ja investoinnit sähköverkkoihin ovat avainasemassa, sillä ilman riittäviä verkkoinvestointeja uusiutuvan energian tuotanto voi kärsiä merkittävästi vuoteen 2040 mennessä. Euroopan tasolla liitettävyyden vahvistaminen on erityisen tärkeää, jotta uusiutuvan energian tuotanto voi kasvaa ja jakelu kattaa kaikki alueet.

Draghin raportti näkee hiilestä irtautumisen suurena mahdollisuutena EU:n teollisuudelle, sillä EU on jo maailman johtaja puhtaiden teknologioiden, kuten tuuliturbiinien ja elektrolyysilaitteiden, sekä vähähiilisten polttoaineiden saralla. Yli viidennes maailman puhtaista teknologioista kehitetään Euroopassa, mikä heijastaa vahvuutta vihreissä innovaatioissa. EU:n etumatka ei kuitenkaan ole varma, sillä Kiina kiristää kilpailua voimakkaalla tukipolitiikalla ja laajamittaisella tuotannolla. Vuoteen 2030 mennessä Kiinan aurinkoenergian tuotantokapasiteetti saattaa ylittää kaksinkertaisesti maailman kysynnän, ja akkukapasiteetti voi kattaa maailmanlaajuisen tarpeen.

Eurooppa kohtaa kompromissin: Kiinan halvemmat tuotteet voivat helpottaa ilmastotavoitteiden saavuttamista, mutta Kiinan valtion tukema kilpailu voi uhata EU:n teollisuutta ja vihreiden työpaikkojen luomista. Raportti ehdottaa eriytettyä lähestymistapaa, jossa teknologioita ja teollisuudenaloja käsitellään tapauskohtaisesti. Esimerkiksi aurinkopaneelien osalta EU voisi hyödyntää halpaa tuontia ilman omaa tuotantoa, mutta akkuteknologian osalta riippuvuus ulkomailta on strateginen riski, ja paikallista osaamista tulee säilyttää.

Strategisten alojen valinnassa tulisi noudattaa tiukkoja kriteerejä, jotta vältetään protektionismi ja keskitytään EU:n pitkäaikaiseen kilpailukykyyn ja omavaraisuuteen.

Euroopalla on niin sanottuja "vauvateollisuuksia", joissa se voi hyödyntää innovatiivisia etujaan, ja näitä aloja on vaalittava, kunnes ne ovat valmiita kansainväliseen kilpailuun. On tärkeää, että näitä etuja ei pidetä protektionismina; Euroopan ensisijainen tavoite on noudattaa WTO:n sääntöjä ja varmistaa, että kaikki kumppanit tekevät samoin. Kaupan toimenpiteiden tulisi olla varovaisia ja suunniteltuja tasapainottamaan kilpailua, erottamaan ulkomainen innovaatio, joka hyödyttää Eurooppaa, valtion tukemasta kilpailusta, joka voi vahingoittaa paikallisia työntekijöitä.

Raportti varoittaa, että ehdotuksia ei tulisi nähdä kansallisena puolustamisena tai "voittajien poimimisena", vaan paluuna normaaliin valtiontukijärjestelmään, jossa valtiontukea annettaisiin yhteisiin Euroopan investointihankkeisiin. Toinen keskeinen toimintatavoite on turvallisuuden lisääminen ja riippuvuuksien vähentäminen. Euroopan rauha on ensisijainen tavoite, mutta kasvavat turvallisuusuhat edellyttävät itsenäisyyden lisäämistä, erityisesti kriittisten raaka-aineiden ja teknologioiden toimitusketjuissa.

Tätä itsenäisyyttä tavoiteltaessa Euroopan on kasvatettava tuotantokapasiteettiaan strategisilla aloilla, mukaan lukien puolustus ja avaruus. Kuitenkin itsenäisyyden saavuttaminen tuo mukanaan merkittäviä kustannuksia. Kriittisten raaka-aineiden turvaaminen vaatii monipuolistamista ja investointeja, erityisesti puolijohteiden toimitusketjujen vahvistamiseksi. Nämä kustannukset ovat hallittavissa, kunhan Euroopalla on selkeä strategia kulujen vähentämiseksi ja turvallisuuden lisäämiseksi yhdessä.

Mietinnössä korostuu aidon EU:n "ulkotalouspolitiikan" kehittäminen, joka yhdistää etuuskohteluun oikeuttavat kauppasopimukset ja suorat investoinnit resurssirikkaille valtioille, sekä kriittisten alueiden varastoinnin ja teollisten kumppanuuksien luomisen keskeisten teknologioiden toimitusketjujen turvaamiseksi. Tavoitteena on myös Euroopan sisäisen läsnäolon lisääminen kehittyneimmissä siruissa.

Tämän ulkotalouspolitiikan tulisi heijastaa eurooppalaisia arvoja ja solidaarisuutta keski- ja matalatuloisia maita kohtaan, auttaen niitä kehittymään ja vähentämään hiiliriippuvuutta. Puolustuksen alalla keskeinen heikkous on teollisuuden liiallinen pirstoutuminen, jota pahentaa jäsenvaltioiden välisen koordinoinnin puute ja laitteiden yhteentoimivuuden puute. EU-maat ovat toiseksi suurimpia sotilaskuluttajia maailmassa, mutta eivät tue riittävästi omaa puolustus- ja avaruusteollisuuttaan.

Vuonna 2022 vain alle viidennes puolustustarvikehankinnoista tuli EU:n yhteishankintojen kautta, ja lähes neljä viidesosaa menneistä hankinnoista meni EU:n ulkopuolisille toimittajille. Tämän vuoksi mietinnössä suositellaan jäsenvaltioiden välistä kysynnän lisäämistä ja yhteisen osuuden kasvattamista puolustushankinnoissa sekä T&K-menoissa.

Puolustussektorilla menojen yhdistäminen pitäisi nähdä EU:n teollisuuskapasiteetin valikoivana integrointina ja lujittamisena, tavoitteenaan lisätä mittakaavaa, standardointia ja yhteentoimivuutta. On tärkeää, että suurempi mittakaava ei heikennä kilpailua, ja Euroopassa on monia kehittyneitä puolustusalan pk-yrityksiä, jotka voivat merkittävästi panostaa yhteiseen puolustukseen. Keskeinen kysymys on, kuinka rahoittaa valtavat investoinnit, jotka voivat muuttaa Euroopan taloutta.

Eurooppa on asettanut itselleen kunnianhimoisia tavoitteita, kuten hiilineutraaliuden saavuttaminen vuoteen 2050 mennessä ja julkisten innovaatiomenojen nostaminen 3 prosenttiin BKT:sta vuodessa. Natoon kuuluvat jäsenvaltiot ovat sitoutuneet investoimaan vähintään 2 prosenttia puolustusalan BKT:sta vuodessa. Viime kuukausina parlamentti ja EU:n johtajat ovat keskustelleet Euroopan puolustustarpeista ja tavoitteista digitaalisen infrastruktuurin päivittämiseksi osana Digital Decade -aloitetta.

Raportti osoittaa, että vuosittaiset lisäinvestoinnit tarvitaan 750-800 miljardia euroa, mikä on välttämätöntä asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Euroopan keskuspankin analyysi tukee tätä arviointia. On tärkeää huomata, että kyse ei ole uusista investointitarpeista, vaan nykyisten tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavista varoista. Tällaiset investoinnit nostaisivat osuutensa BKT:stä tasolle, jota ei ole nähty Euroopassa sitten 1960- ja 70-lukujen. Tavoitteena olisi yli kaksinkertainen määrä Marshall-suunnitelmaan verrattuna.

Kysymys kuuluu, kuinka nämä investoinnit rahoitetaan. Historiallisesti investoinneista noin 80 % on rahoitettu yksityisesti ja 20 % julkisesti. Komission ja kansainvälisten järjestöjen, kuten valuuttarahaston, kanssa on tehty simulaatioita selvittääkseen, onko mahdollista jakaa näin suuri investointitarve tällä suhteella.

Raportti osoittaa, että EU:n investointimäärän rahoittamiseksi on tärkeää kehittää pääomamarkkinaunionia, jotta yksityiset säästöt voidaan ohjata investointeihin. Vaikka yksityistä rahoitusta voidaan mobilisoida, julkista tukea tarvitaan edelleen. Tämän perusteella nousee kaksi keskeistä johtopäätöstä:

1. Tuottavuuden kasvu: Jos EU toteuttaa strategiaa ja tuottavuus paranee, pääomamarkkinat reagoivat paremmin yksityisten säästöjen virtaan. Tämä helpottaa julkisen sektorin rahoitusosuutta, ja nopeampi tuottavuuden kasvu voisi vähentää hallitusten kustannuksia kolmanneksella.

2. Yhteisinvestoinnit: Tuottavuuden nostamiseksi yhteisinvestoinnit avainhankkeisiin, kuten läpimurtotutkimukseen, verkkoihin ja puolustusalan hankintoihin, ovat kriittisiä. Nämä hankkeet voitaisiin rahoittaa yhteisellä velalla.

Vaikka suurista investointiluvuista huolehtiminen on luonnollista, on tärkeää muistaa, että tämä velka ei ole julkisyhteisöjen menoja tai tukia, vaan se palvelee kriittisten tulevaisuuden kilpailukykyyn liittyvien tavoitteiden toteuttamista. Raportti varoittaa, että vastustamalla todellisten sisämarkkinoiden rakentamista ja velkakirjojen liikkeeseenlaskua vastustaa EU:n tavoitteita.

Tällä hetkellä Euroopassa on tyytymättömyyttä ja levottomuutta suunnasta, johon ollaan menossa. Komission tehtävänä on esitellä diagnoosi Euroopan asemasta ja suosituksia etenemiseksi, mutta lopullinen ratkaisu on valittujen edustajien käsissä. Muutoksen aikaansaamiseksi tarvitaan laajaa demokraattista tukea, ja valittujen toimielinten on oltava keskustelun keskiössä Euroopan tulevaisuudesta ja siihen liittyvistä toimista.

Raportin viimeisessä osassa korostuu tarve löytää yhteisymmärrys Euroopan tulevaisuudesta. Kirjoittaja esittää, että Euroopalla on kolme vaihtoehtoa: halvaus, irtautuminen tai integraatio. Irtautuminen on jo kokeiltu ilman toivottuja tuloksia, ja halvaus on muuttumassa kestämättömäksi ahdistuksen ja epävarmuuden lisääntyessä. Integraatio nähdään ainoana toivona.

Kirjoittaja painottaa, että kohtaamamme haasteet ylittävät kansallisten talouksien koon ja että Eurooppa on vaarassa menettää paitsi rauhan myös vapauden. Yhtenäisyyden kautta Eurooppa voi säilyttää voimansa ja puolustaa arvojaan.

[Naturalisti]

Kommentteja Draghin ehdotuksista MMT:n ja talousdemokraattien näkökulmasta

Draghin ehdotukset sisältävät monia piirteitä, jotka voisivat edistää sekä Modernin Rahateorian (MMT) että talousdemokratian tavoitteita, mutta niissä on myös eroja näiden ajattelusuuntien painopisteisiin verrattuna.

Nämä ovat myös kaksi tärkeintä valtavirran uusliberaalin taloustieteen kriitiikin lähdettä, joiden tavoitteiden soveltamisessa EU/EURO -alueella on tiettyjä ongelmia lähinnä siksi ettei EKP ole riittävän suvereeni toimija.

1. Julkisten investointien lisääminen ja yhteisvelan käyttö

- MMT tukee julkisten investointien lisäämistä erityisesti silloin, kun ne kohdistuvat työllisyyden, tuottavuuden ja infrastruktuurin kehittämiseen. Draghin ehdotus julkisten investointien rahoittamisesta yhteisvelalla on MMT:n näkökulmasta hieman ongelmallinen, sillä MMT korostaa, että valuuttaa itsenäisesti laskevat hallitukset voivat luoda rahoitusta ilman velanottoa. EU:ssa jäsenvaltiot eivät kuitenkaan ole rahapoliittisesti suvereeneja, joten yhteisvelka on askel kohti sellaista yhteistä rahoitusvälinettä, joka voisi mahdollistaa suuremmat investoinnit.

- Talousdemokratia kannattaa myös investointien lisäämistä erityisesti kansalaisten elinolojen ja taloudellisen itsenäisyyden parantamiseksi. Draghin ehdotuksen yhteisvelkarahoitus voi edistää talousdemokraattista tavoitetta tehdä julkisista palveluista kestävämpiä ja vähentää jäsenmaiden riippuvuutta markkinarahasta. Talousdemokratia voisi kuitenkin tukea vahvemmin ehdotusta, jossa EKP:llä olisi suora rooli investointien rahoituksessa.

2. Pääomamarkkinoiden yhdentyminen ja yksityisen pääoman mobilisointi

- MMT ei erityisesti tue pääomamarkkinoiden yhdentymistä eikä yksityisen pääoman mobilisointia, koska se katsoo, että valtio voi hoitaa monet toiminnot itse, jos se kontrolloi valuuttaansa. MMT:ssä korostetaan valtion ja keskuspankin roolia rahoituksen tarjoajana, kun yksityinen sektori ei investoi riittävästi.

- Talousdemokratia on kriittinen pääomamarkkinoiden valtaa kohtaan ja korostaa julkista rahoitusta, erityisesti sosiaalisten hankkeiden rahoittamisessa. Draghin ehdotuksen painopiste yksityisen pääoman mobilisoinnissa voi siis olla ristiriidassa talousdemokratian tavoitteen kanssa vähentää talouden riippuvuutta yksityisestä pääomasta.

3. Tuottavuuden parantaminen ja strategiset yhteisinvestoinnit

- MMT tukee valtion roolia tuottavuuden parantamisessa, erityisesti investoimalla infrastruktuuriin, koulutukseen ja teknologiaan. Draghin ehdotukset keskeisten teollisuudenalojen yhteisinvestoinneista, kuten puolustuksessa ja teknologiassa, ovat MMT:lle hyväksyttäviä, sillä ne voivat lisätä jäsenvaltioiden kykyä vastata talouden kysyntään ilman yksityistä velkaa.

- Talousdemokratia suosii strategisia investointeja, jotka hyödyttävät kaikkia kansalaisia, kuten energiaa, terveydenhuoltoa ja infrastruktuuria. Draghin ehdotukset voivat olla yhteensopivia talousdemokraattisen tavoitteen kanssa, mutta ne voisivat painottaa enemmän sosiaalisesti hyödyllisiä hankkeita.

4. Vakauden ja yhteisymmärryksen korostaminen

- MMT ja talousdemokratia molemmat tukevat vakauden tavoitetta, ja yhteisymmärryksen hakeminen EU:n tasolla voi auttaa luomaan perustan uudelle politiikalle, jossa myös rahapoliittinen suvereniteetti voi kasvaa. Draghin integroinnin idea tukee MMT:n tavoitetta siirtyä kohti vakaampaa ja yhteisöllisempää taloutta, mutta MMT:n periaatteiden mukaan tämä vaatisi vielä suoraa valtion ja keskuspankin yhteistyötä ilman markkinaehtoista rahoitusta.

Yhteenveto

Draghin ehdotukset ovat osittain linjassa MMT:n ja talousdemokratian tavoitteiden kanssa etenkin julkisten investointien ja yhteisten strategisten hankkeiden osalta. Toisaalta niissä on elementtejä, kuten pääomamarkkinoiden yhdentyminen ja yksityisen pääoman roolin korostaminen, jotka ovat ristiriidassa molempien suuntausten kanssa, sillä nämä korostavat rahapoliittisen itsenäisyyden ja julkisten investointien merkitystä ilman markkinariippuvuutta.

[ID10T]

Nimimerkki Naturalisti kommentoi tossa edellä:

Ei ole mitään syytä hermostua eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olet itse aloittanut tämän ketjun ja kritisoinut siinä talousdemokraattien aloitteita (vielä varsin ylimalkaisesti). Minulle jäi epäselväksi, mitä tarkoituksesi oli todistaa, kun nostit esiin Teivo Teivaisen teoksen? Minä puolestani vain ihmettelin tai oikeastaan kysyin: kritisoitko sinä jotenkin tähän teokseen tukeutuen demokratian laajentamista myös talouteen? Itse luin kirjaa lähinnä todistuksena talousdemokratian laajentamisen tarpeellisuudesta. En myöskin ymmärrä, mitä sellaista olen mielestäsi pannut suuhusi, mitä et ole sanonut?

Itse asiassa en pyrkinyt todistamaan tuon teoksen avulla yhtään mitään.

Jos luet sen kommentin uudestaan, niin totean vain, että Suomessa tämä kirja oli yksi tämän tyyppisen keskustelun alkusysäyksiä. Siis keskustelun, joka pohtii politiikan ja talouden suhdetta. Tarkoitus oli vain kartoittaa tämän aiheen taustoja.

Ei pidä tulkita asioita niin mustavalkoisesti. En ole missään todennut että kannatan uusliberaalia talouslinjaa kautta linjan, päinvastoin, mutta en ole myöskään missään todennut että kannattaisin talousdemokratiaa. Talousdemokratiaa ja uusliberaalia ajattelua voi kumpaakin kritisoida ihan hyvällä syyllä, koska ne kuvaavat tietyllä tavalla näitä mahdollisia ääripäitä.

Toisaalta tunnet varmastikin "is / ought" erottelun etiikan puolelta. Siellä on Humen vanha ajatus, jonka mukaan "siitä kuinka asiat ovat, ei voi johtaa sitä kuinka niiden pitäisi olla". Tietyllä tavalla tämä sopii myös mun ajatteluun. Kun kirjoitan kuinka asiat mielestäni maailmassa ovat, niin se ei vielä tarkoita sitä että hyväksyisin kaiken mahdollisen ilman pienintäkään kritiikkiä.

Mitä tulee Teivaisen teokseen, niin siinä on oikeastaan vain yksi heikkous. Jossakin siinä kirjan alussa kun hän puhuu politiikan ja talouden suhteesta, niin hän kieltäytyy määrittelemästä näitä ilmiöitä sekä niiden välistä rajaa tarkasti. Jos emme siis tiedä missä politiikka loppuu ja talous alkaa, niin on aika vaikea myös sanoa että koska jokin asia on siirretty politiikan alueelta talouden puolelle.

Itse olen ajatellut tuon rajan aina laadullisesti enkä institutionaalisesti. Jos tuo raja mielletään institutionaalisesti, niin siinä helposti käy siten, että valtio mielletään poliittiseksi toimijaksi ja yritykset taloudellisiksi toimijoiksi, mutta tämä on väärä ajattelutapa.

Kun tuo raja ajatellaan laadullisesti toiminnan tyypin mukaan, niin politiikka on koko yhteiskuntaa koskevaa päätöksentekoa ja näihin päätöksiin vaikuttamista. Taloudellinen toiminta puolestaan liittyy tuotantoon, kulutukseen, vaihdantaan sekä rahoitukseen noin pääpiirteissään.

Kyse näiden kahden toiminnan välillä on laadullinen. Valtio on paitsi poliittinen niin myös taloudellinen toimija, ja yritykset jotka lobbaavat poliitikkoja, niin myös osallistuvat poliittiseen vaikuttamiseen.

Toisaalta kyse Teivaisen teoksessa oli nimenomaan "demokraattisesta päätöksenteosta" kun hän kirjoittaa ekonomismista. Tuo voi tarkoittaa siis myös sitä, että monet taloudelliset poliittiset päätökset tehdään epädemokraattisesti valtion sisällä. Tästä yksi esimerkki on juuri tuo keskuspankkien itsenäisyys, ja toisaalta se että päätöksiä tehdään virkamiesvetoisesti teknokraattisesti. Tuolloin niitä ei alisteta enää demokraattiselle prosessille.

Mutta toisaalta tällainen virkamieslähtöisyys ja sektoripohjainen asiantuntijavetoinen toiminta on ollut yksi sysäys kansainväliselle yhteistyölle ja kansainvälisille hallitusten välisille organisaatioille:

Wiki: Functionalism


Eli Teivaisen teos on ihan hieno analyysi politiikan ja talouden suhteista, mutta sen ainut heikkous on se, että hän toteaa jossakin sen kirjan suht alussa ettei näitä voi määritellä tarkasti. Mihin siis politiikka loppuu ja mistä taas talous alkaa? Ja kuinka demokraattinen politiikka, ja toisaalta kansallisen sekä kansainvälisen tason erottelu nivoutuu tähän kokonaisuuteen?

Siinäpä sitä pohdittavaa!

Ok! Ymmärrän nyt, ettet pyrkinyt todistamaan mitään erityistä Teivaisen teoksen avulla, vaan halusit viitata sen merkitykseen keskustelun alkusysäyksenä. Olet valmis kritisoimaan sekä uusliberalismia että talousdemokraattien tavoitteita.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan tarkemmin ajatuksistasi talousdemokratian suhteen – miten suhtaudut rahareformiin ja talousdemokraattien ehdotuksiin kapitalismin kehittämisestä? Onko kritiikkisi talousdemokratiaa kohtaan erilaista kuin uusliberaalia ajattelua kohtaan, ja jos on, miten? Näetkö kapitalismin kehittämisen mahdollisena, vai pitäisikö järjestelmää muuttaa perusteellisemmin?

Nostit kommenttisi lopussa esiin tärkeän kysymyksen: "Mihin siis politiikka loppuu ja mistä talous alkaa?" Itse näen, että tätä rajaa sekä hämärretään että demokratian aluetta kavennetaan julkisten palveluiden yksityistämisellä ja virkamiesten valta-aseman kasvattamisella teknokraattisissa järjestelmissä. Taloutta ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan – taloudelliset toimet vaativat demokraattisia pelisääntöjä, mikä ei tarkoita suunnitelmataloutta. Talousdemokraattien ajama rahareformi on esimerkki siitä, kuinka talouden sääntöjä voidaan uudistaa demokraattisesti, varmistaen samalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.

Lopuksi, virkamiesvetoisen päätöksenteon ja keskuspankkien itsenäisyyden kritiikkisi on aiheellinen. Mandaattien ja toimintavallan demokraattinen regulointi on ratkaisevan tärkeää, jotta rahapolitiikkaa voidaan ohjata yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Olisin kiinnostunut kuulemaan täsmällisemmän näkemyksesi näistä teemoista – voiko talouden demokraattinen kontrolli toimia käytännössä, ja miten arvioit talousdemokraattien ehdotusten vaikutuksia kapitalismiin?

En oikeastaan jaksa toistaa itseäni, sillä käsitykseni talousdemokratiasta (rahareformi ynnä muut aiheet) on tullut jo aika hyvin esiin edellä olleista kommenteistani. Mä näen talousdemokratian ja toisaalta uusliberaalin talouspolitiikan eräänlaisina ääripäinä, joiden väliin mahtuu koko joukko demokraattisesti toteutettavissa olevia uudistuksia, ilman että koko taloutta tarvitsee demokratisoida taikka sitten yksityistää ja siirtää demokraattisen politiikan ulottumattomiin.


Eli tässä voitaisiin kuvata näitä kahta suuntausta akselilla, jonka toisessa päässä on (demokraattisen) politiikan ulottaminen talouden alueelle, ja sitten toisessa päässä talouden alueen irrottaminen (demokraattisesta) poliittisesta ohjauksesta mahdollisimman pitkälle.


Tuo on oikeastaan se asian ydin ja mieluummin keskustelen tästä tällä tasolla. Olkoonkin, että nykyinen "valtavirran" talouspolitiikka nojaa hyvin pitkälle uusliberaaliin ideologiaan, joka edistää tuota taloudellisen toiminnan irrottamista poliittisesta ohjauksesta.

Toki kun puhutaan kansainvälisestä taloudesta, niin sitten täytyy myös huomata, että monet autoritaariset valtiot etenkin harrastavat valtiokapitalismia, jossa valtioiden tasolla pyritään edistämään ja hoitamaan taloussuhteita. Tässä ikään kuin politiikka hivuttautuu takaisin talouden alueelle.


Ja sitten on kysymys talouskasvusta. Mihin tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistien mielestä, jotta voimme turvata talouskasvun ja työpaikat. Mutta jos katsotaan historiallista evidenssiä, niin talous kasvoi teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa taloudellista sääntelyä lisättiin, veroja kiristettiin ja muutoinkin rakennettiin hyvinvointivaltioita meillä Euroopassa. Silti, talouskasvu hyvinvointivaltioissa sekä vapaampaa talouspolitiikkaa harjoittaneissa valtioissa ei eronnut määrällisesti toisistaan.

Mihin siis tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistit painottavat taloudellista tehokkuutta ja talouskasvua. Mutta historia osoittaa, että talous saadaan kasvamaan myös oloissa joissa harrastetaan ihmislähtöistä talouspolitiikkaa.

On oikeastaan sääli, että valtavirran taloustiede on niin läheisissä kytköksissä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, ettei nähdä myös muita vaihtoehtoja. Niitä ei ole paljon, mutta niitä on pakko olla, kuten toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu täysin toisenlaisissa oloissa, joissa hyvinvointivaltioita rakennettiin, osoittaa.


Mutta loppupeleissä kyse on ihmisten uskomuksista, arvoista, eduista ja ideologisista ruusutarhoista.

Mikä tahansa ideologia puhtaaksi viljeltynä on "ideologinen ruusutarha" eli eräänlainen harhakuvitelma. Talousdemokratia, kommunismi, kapitalismi, uusliberalismi, jne. ovat kaikki sellaisia, että niitä täytyy soveltaa yhdessä muiden ideologioiden ja reaalimaailman lainalaisuuksien kanssa. Kommunismi ei pystynyt tuomaan kansalaisille hyvinvointia, mutta ei sitä tee puhdas kapitalismikaan, kuten 1800-luvun kokemukset osoittavat.

Totuus löytyy sieltä jostakin kultaiselta keskitieltä. Ääripäät johtavat aina ennemmin taikka myöhemmin ongelmiin. Tämän vuoksi suhtaudun epäilevästi sekä talousdemokratiaan että uusliberaaliin talouspolitiikkaan.

Talous ei tarvitse demokratisoimista, vaan demokratian keinoin täytyy luoda eri toimijoille insentiivejä toimia oikealla ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tämä koskee sekä poliittisia että taloudellisia toimijoita ja toimintaa.

Se vaan, että kun elämme demokratiassa, ja ihmisillä on tosiaan erilaiset arvot, uskomukset, päämäärät, edut ja ideologiset ruusutarhat, niin mistä saadaan tarvittava poliittinen tahto toteuttaa tarvittavia keskitien uudistuksia? Tämä on demokratian ja demokraattisen politiikan ongelma.

Talousdemokratiassa siis pyritään rakentamaan järjestelmä, joka luo kannustimia kaikkia hyödyttävään toimintaan demokraattisin keinoin.

Tämä on erittäin ristiriitainen tavoite, sillä se "kaikkia hyödyttävä toiminta" on subjektiivinen käsite. Tiettyjen perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen meillä on myös yksilöllisiä tarpeita, ja jos joku kokee tarpeelliseksi kerätä mammonaa, miten se mahdollistetaan talousdemokratiassa? Ja vaikka se mammonan kerääminen ei varsinainen tavoite olisikaan, se on usein sivutuote viihdeteollisuudessa. Ei kai ihmisten itseilmaisua pidä rajoittaa? Jos joku tuntee paloa laulaa täysillle stadionkatsomoille, se hänelle suotakoon. Siitä sitten seuraa, pahus vieköön, pääsylipputuloja ja esiitymispalkkioita. Jokunen ihminen sen viihdesirkuksen pyörittämisellä työllistyykin itse artistin lisäksi. Sama koskee urheilutapahtumia, sillä esim. Lauri Markkanen teki juuri 238 miljoonan dollarin sopimuksen Utah Jazzin kanssa. Nämä ovat melko lailla win-win -tilanteita, sillä kansa haluaa sirkushuveja ja kansa niitä myös saa. Ohessa toki majoitus- ja ravitsemispalvelut hyötyvät.

[Pattinero]

Nimimerkki Naturalisti kommentoi tossa edellä:

Ei ole mitään syytä hermostua eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olet itse aloittanut tämän ketjun ja kritisoinut siinä talousdemokraattien aloitteita (vielä varsin ylimalkaisesti). Minulle jäi epäselväksi, mitä tarkoituksesi oli todistaa, kun nostit esiin Teivo Teivaisen teoksen? Minä puolestani vain ihmettelin tai oikeastaan kysyin: kritisoitko sinä jotenkin tähän teokseen tukeutuen demokratian laajentamista myös talouteen? Itse luin kirjaa lähinnä todistuksena talousdemokratian laajentamisen tarpeellisuudesta. En myöskin ymmärrä, mitä sellaista olen mielestäsi pannut suuhusi, mitä et ole sanonut?

Itse asiassa en pyrkinyt todistamaan tuon teoksen avulla yhtään mitään.

Jos luet sen kommentin uudestaan, niin totean vain, että Suomessa tämä kirja oli yksi tämän tyyppisen keskustelun alkusysäyksiä. Siis keskustelun, joka pohtii politiikan ja talouden suhdetta. Tarkoitus oli vain kartoittaa tämän aiheen taustoja.

Ei pidä tulkita asioita niin mustavalkoisesti. En ole missään todennut että kannatan uusliberaalia talouslinjaa kautta linjan, päinvastoin, mutta en ole myöskään missään todennut että kannattaisin talousdemokratiaa. Talousdemokratiaa ja uusliberaalia ajattelua voi kumpaakin kritisoida ihan hyvällä syyllä, koska ne kuvaavat tietyllä tavalla näitä mahdollisia ääripäitä.

Toisaalta tunnet varmastikin "is / ought" erottelun etiikan puolelta. Siellä on Humen vanha ajatus, jonka mukaan "siitä kuinka asiat ovat, ei voi johtaa sitä kuinka niiden pitäisi olla". Tietyllä tavalla tämä sopii myös mun ajatteluun. Kun kirjoitan kuinka asiat mielestäni maailmassa ovat, niin se ei vielä tarkoita sitä että hyväksyisin kaiken mahdollisen ilman pienintäkään kritiikkiä.

Mitä tulee Teivaisen teokseen, niin siinä on oikeastaan vain yksi heikkous. Jossakin siinä kirjan alussa kun hän puhuu politiikan ja talouden suhteesta, niin hän kieltäytyy määrittelemästä näitä ilmiöitä sekä niiden välistä rajaa tarkasti. Jos emme siis tiedä missä politiikka loppuu ja talous alkaa, niin on aika vaikea myös sanoa että koska jokin asia on siirretty politiikan alueelta talouden puolelle.

Itse olen ajatellut tuon rajan aina laadullisesti enkä institutionaalisesti. Jos tuo raja mielletään institutionaalisesti, niin siinä helposti käy siten, että valtio mielletään poliittiseksi toimijaksi ja yritykset taloudellisiksi toimijoiksi, mutta tämä on väärä ajattelutapa.

Kun tuo raja ajatellaan laadullisesti toiminnan tyypin mukaan, niin politiikka on koko yhteiskuntaa koskevaa päätöksentekoa ja näihin päätöksiin vaikuttamista. Taloudellinen toiminta puolestaan liittyy tuotantoon, kulutukseen, vaihdantaan sekä rahoitukseen noin pääpiirteissään.

Kyse näiden kahden toiminnan välillä on laadullinen. Valtio on paitsi poliittinen niin myös taloudellinen toimija, ja yritykset jotka lobbaavat poliitikkoja, niin myös osallistuvat poliittiseen vaikuttamiseen.

Toisaalta kyse Teivaisen teoksessa oli nimenomaan "demokraattisesta päätöksenteosta" kun hän kirjoittaa ekonomismista. Tuo voi tarkoittaa siis myös sitä, että monet taloudelliset poliittiset päätökset tehdään epädemokraattisesti valtion sisällä. Tästä yksi esimerkki on juuri tuo keskuspankkien itsenäisyys, ja toisaalta se että päätöksiä tehdään virkamiesvetoisesti teknokraattisesti. Tuolloin niitä ei alisteta enää demokraattiselle prosessille.

Mutta toisaalta tällainen virkamieslähtöisyys ja sektoripohjainen asiantuntijavetoinen toiminta on ollut yksi sysäys kansainväliselle yhteistyölle ja kansainvälisille hallitusten välisille organisaatioille:

Wiki: Functionalism


Eli Teivaisen teos on ihan hieno analyysi politiikan ja talouden suhteista, mutta sen ainut heikkous on se, että hän toteaa jossakin sen kirjan suht alussa ettei näitä voi määritellä tarkasti. Mihin siis politiikka loppuu ja mistä taas talous alkaa? Ja kuinka demokraattinen politiikka, ja toisaalta kansallisen sekä kansainvälisen tason erottelu nivoutuu tähän kokonaisuuteen?

Siinäpä sitä pohdittavaa!

Ok! Ymmärrän nyt, ettet pyrkinyt todistamaan mitään erityistä Teivaisen teoksen avulla, vaan halusit viitata sen merkitykseen keskustelun alkusysäyksenä. Olet valmis kritisoimaan sekä uusliberalismia että talousdemokraattien tavoitteita.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan tarkemmin ajatuksistasi talousdemokratian suhteen – miten suhtaudut rahareformiin ja talousdemokraattien ehdotuksiin kapitalismin kehittämisestä? Onko kritiikkisi talousdemokratiaa kohtaan erilaista kuin uusliberaalia ajattelua kohtaan, ja jos on, miten? Näetkö kapitalismin kehittämisen mahdollisena, vai pitäisikö järjestelmää muuttaa perusteellisemmin?

Nostit kommenttisi lopussa esiin tärkeän kysymyksen: "Mihin siis politiikka loppuu ja mistä talous alkaa?" Itse näen, että tätä rajaa sekä hämärretään että demokratian aluetta kavennetaan julkisten palveluiden yksityistämisellä ja virkamiesten valta-aseman kasvattamisella teknokraattisissa järjestelmissä. Taloutta ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan – taloudelliset toimet vaativat demokraattisia pelisääntöjä, mikä ei tarkoita suunnitelmataloutta. Talousdemokraattien ajama rahareformi on esimerkki siitä, kuinka talouden sääntöjä voidaan uudistaa demokraattisesti, varmistaen samalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.

Lopuksi, virkamiesvetoisen päätöksenteon ja keskuspankkien itsenäisyyden kritiikkisi on aiheellinen. Mandaattien ja toimintavallan demokraattinen regulointi on ratkaisevan tärkeää, jotta rahapolitiikkaa voidaan ohjata yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Olisin kiinnostunut kuulemaan täsmällisemmän näkemyksesi näistä teemoista – voiko talouden demokraattinen kontrolli toimia käytännössä, ja miten arvioit talousdemokraattien ehdotusten vaikutuksia kapitalismiin?

En oikeastaan jaksa toistaa itseäni, sillä käsitykseni talousdemokratiasta (rahareformi ynnä muut aiheet) on tullut jo aika hyvin esiin edellä olleista kommenteistani. Mä näen talousdemokratian ja toisaalta uusliberaalin talouspolitiikan eräänlaisina ääripäinä, joiden väliin mahtuu koko joukko demokraattisesti toteutettavissa olevia uudistuksia, ilman että koko taloutta tarvitsee demokratisoida taikka sitten yksityistää ja siirtää demokraattisen politiikan ulottumattomiin.


Eli tässä voitaisiin kuvata näitä kahta suuntausta akselilla, jonka toisessa päässä on (demokraattisen) politiikan ulottaminen talouden alueelle, ja sitten toisessa päässä talouden alueen irrottaminen (demokraattisesta) poliittisesta ohjauksesta mahdollisimman pitkälle.


Tuo on oikeastaan se asian ydin ja mieluummin keskustelen tästä tällä tasolla. Olkoonkin, että nykyinen "valtavirran" talouspolitiikka nojaa hyvin pitkälle uusliberaaliin ideologiaan, joka edistää tuota taloudellisen toiminnan irrottamista poliittisesta ohjauksesta.

Toki kun puhutaan kansainvälisestä taloudesta, niin sitten täytyy myös huomata, että monet autoritaariset valtiot etenkin harrastavat valtiokapitalismia, jossa valtioiden tasolla pyritään edistämään ja hoitamaan taloussuhteita. Tässä ikään kuin politiikka hivuttautuu takaisin talouden alueelle.


Ja sitten on kysymys talouskasvusta. Mihin tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistien mielestä, jotta voimme turvata talouskasvun ja työpaikat. Mutta jos katsotaan historiallista evidenssiä, niin talous kasvoi teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa taloudellista sääntelyä lisättiin, veroja kiristettiin ja muutoinkin rakennettiin hyvinvointivaltioita meillä Euroopassa. Silti, talouskasvu hyvinvointivaltioissa sekä vapaampaa talouspolitiikkaa harjoittaneissa valtioissa ei eronnut määrällisesti toisistaan.

Mihin siis tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistit painottavat taloudellista tehokkuutta ja talouskasvua. Mutta historia osoittaa, että talous saadaan kasvamaan myös oloissa joissa harrastetaan ihmislähtöistä talouspolitiikkaa.

On oikeastaan sääli, että valtavirran taloustiede on niin läheisissä kytköksissä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, ettei nähdä myös muita vaihtoehtoja. Niitä ei ole paljon, mutta niitä on pakko olla, kuten toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu täysin toisenlaisissa oloissa, joissa hyvinvointivaltioita rakennettiin, osoittaa.


Mutta loppupeleissä kyse on ihmisten uskomuksista, arvoista, eduista ja ideologisista ruusutarhoista.

Mikä tahansa ideologia puhtaaksi viljeltynä on "ideologinen ruusutarha" eli eräänlainen harhakuvitelma. Talousdemokratia, kommunismi, kapitalismi, uusliberalismi, jne. ovat kaikki sellaisia, että niitä täytyy soveltaa yhdessä muiden ideologioiden ja reaalimaailman lainalaisuuksien kanssa. Kommunismi ei pystynyt tuomaan kansalaisille hyvinvointia, mutta ei sitä tee puhdas kapitalismikaan, kuten 1800-luvun kokemukset osoittavat.

Totuus löytyy sieltä jostakin kultaiselta keskitieltä. Ääripäät johtavat aina ennemmin taikka myöhemmin ongelmiin. Tämän vuoksi suhtaudun epäilevästi sekä talousdemokratiaan että uusliberaaliin talouspolitiikkaan.

Talous ei tarvitse demokratisoimista, vaan demokratian keinoin täytyy luoda eri toimijoille insentiivejä toimia oikealla ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tämä koskee sekä poliittisia että taloudellisia toimijoita ja toimintaa.

Se vaan, että kun elämme demokratiassa, ja ihmisillä on tosiaan erilaiset arvot, uskomukset, päämäärät, edut ja ideologiset ruusutarhat, niin mistä saadaan tarvittava poliittinen tahto toteuttaa tarvittavia keskitien uudistuksia? Tämä on demokratian ja demokraattisen politiikan ongelma.

Talousdemokratiassa siis pyritään rakentamaan järjestelmä, joka luo kannustimia kaikkia hyödyttävään toimintaan demokraattisin keinoin.

Tämä on erittäin ristiriitainen tavoite, sillä se "kaikkia hyödyttävä toiminta" on subjektiivinen käsite. Tiettyjen perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen meillä on myös yksilöllisiä tarpeita, ja jos joku kokee tarpeelliseksi kerätä mammonaa, miten se mahdollistetaan talousdemokratiassa? Ja vaikka se mammonan kerääminen ei varsinainen tavoite olisikaan, se on usein sivutuote viihdeteollisuudessa. Ei kai ihmisten itseilmaisua pidä rajoittaa? Jos joku tuntee paloa laulaa täysillle stadionkatsomoille, se hänelle suotakoon. Siitä sitten seuraa, pahus vieköön, pääsylipputuloja ja esiitymispalkkioita. Jokunen ihminen sen viihdesirkuksen pyörittämisellä työllistyykin itse artistin lisäksi. Sama koskee urheilutapahtumia, sillä esim. Lauri Markkanen teki juuri 238 miljoonan dollarin sopimuksen Utah Jazzin kanssa. Nämä ovat melko lailla win-win -tilanteita, sillä kansa haluaa sirkushuveja ja kansa niitä myös saa. Ohessa toki majoitus- ja ravitsemispalvelut hyötyvät.

Jos joku koripalloilija saa 238 miljoonaa viidessä vuodessa pallon pompottamisesta, niin silloin ollaan todella kaukana mistään "talousdemokratiasta". Kukaan tavallinen työtä tekevä ihminen ei tienaa sellaisia summia edes koko työelämänsä aikana. Ja silloin puhutaan kymmenistä vuosista.

Eikä summien tarvitse olla noinkaan suuria kun koko ajatus hajoaa jo käsiin. Suomessa siihen riittää muutaman sadan tuhannen ansiottomat vuositulot. Kukaan ei ole niiden arvoinen, se on varmaa se. Ei varsinkaan silloin, jos ne maksetaan julkisista varoista.

Mutta, itselleni on tullut täysin selväksi myös se, ettei näitä suhteellisuuteen liittyviä asioita ole helppo sisäistellä. Täysin kattava talousdemokratia on hapatusta. Jos ihminen ei olisi ahne ja tyhmä, niin silloin asia olisi tietenkin erilailla. Mutta sekin on haihattelua.

[Keijona]

Jo Aristoteles aikanaan ymmärsi yksilökeskeisen yhteiskunnan olevan paradoksi, siksi pitikin demokratiaa vaarallisena järjestelmän, totesi että demokratian polttoainetta on epävarmuus ja pelko, koska ne motivoi ihmistä itsekkyyteen ja haluun tehdä omia valintoja. Pakokauhussa ja kollektiivisessa paniikissa ihminen haluaa olla täysin itsenäinen ja muista riippumaton, eikä kysymys ole valinnasta vaan itsepuolustusrefleksistä ja kuolemanpelosta. Sairaat ja epävarmat ihmiset ovat hyvä bisnes, tässä itsenäistenyksinäisten itseensä uskomisen kulttuurissa missä pelastusta myydään dopamiininarkkareille. Joten ollaankin tultu tilanteeseen missä onnellisimman tietämättömät jonottavat hyvinvointikeskuksiin, ymmärtämättä että maksoivat itsensä kipeäksi asioista jotka heidät sairastutti.

Joo joo ymmärrän kyllä että todellisuus loukkaa harhaista joka utopiassa unelmoi. Ja mitäs se harhainen todellisuudelle mahtaa, joten ainoa vaihtoehto on postinkantajan kivittäminen, sensuuri ja silmien sulkeminen.

[Keijona]

Markkinatalouden nerokkuus perustuu yksinkertaiseen asiaan, ihmisen tyhmyyteen ja harha riippuvuuteen. Kysymys on tavallaan kulttuuri evoluutiosta, kun uskomisen kulttuurissa riippuvuus ihmisen mielikuvituksen luomukseen on vaihtunut kasvanut, onhan rahan arvo, tuo materian arvon ja arvomaailman arvo täysin ihmisten mielikuvituksen tuotetta eikä sidoksissa mihinkään konkreettiseen.

Se miksi markkinatalous on porskuttanut näinkin kauan johtuu siitä, että raha riippuvaisten (jotka kuvittelevat olevansa vapaita eivätkä riippuvaisia) kulttuurissa vallankumouksen kaupallistaminen, siis tukahduttaminen on naurettavan helppoa. Kunhan suosion kasvun myötä elokapinan huppareita ja tarroja myymälä tekee tarpeeksi rahaa, niin elokapinan jäsenet muuttuvat pelkästään hyödyllisiksi idiooteiksi .

[Naturalisti]

Nimimerkki Naturalisti kommentoi tossa edellä:

Ei ole mitään syytä hermostua eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olet itse aloittanut tämän ketjun ja kritisoinut siinä talousdemokraattien aloitteita (vielä varsin ylimalkaisesti). Minulle jäi epäselväksi, mitä tarkoituksesi oli todistaa, kun nostit esiin Teivo Teivaisen teoksen? Minä puolestani vain ihmettelin tai oikeastaan kysyin: kritisoitko sinä jotenkin tähän teokseen tukeutuen demokratian laajentamista myös talouteen? Itse luin kirjaa lähinnä todistuksena talousdemokratian laajentamisen tarpeellisuudesta. En myöskin ymmärrä, mitä sellaista olen mielestäsi pannut suuhusi, mitä et ole sanonut?

Itse asiassa en pyrkinyt todistamaan tuon teoksen avulla yhtään mitään.

Jos luet sen kommentin uudestaan, niin totean vain, että Suomessa tämä kirja oli yksi tämän tyyppisen keskustelun alkusysäyksiä. Siis keskustelun, joka pohtii politiikan ja talouden suhdetta. Tarkoitus oli vain kartoittaa tämän aiheen taustoja.

Ei pidä tulkita asioita niin mustavalkoisesti. En ole missään todennut että kannatan uusliberaalia talouslinjaa kautta linjan, päinvastoin, mutta en ole myöskään missään todennut että kannattaisin talousdemokratiaa. Talousdemokratiaa ja uusliberaalia ajattelua voi kumpaakin kritisoida ihan hyvällä syyllä, koska ne kuvaavat tietyllä tavalla näitä mahdollisia ääripäitä.

Toisaalta tunnet varmastikin "is / ought" erottelun etiikan puolelta. Siellä on Humen vanha ajatus, jonka mukaan "siitä kuinka asiat ovat, ei voi johtaa sitä kuinka niiden pitäisi olla". Tietyllä tavalla tämä sopii myös mun ajatteluun. Kun kirjoitan kuinka asiat mielestäni maailmassa ovat, niin se ei vielä tarkoita sitä että hyväksyisin kaiken mahdollisen ilman pienintäkään kritiikkiä.

Mitä tulee Teivaisen teokseen, niin siinä on oikeastaan vain yksi heikkous. Jossakin siinä kirjan alussa kun hän puhuu politiikan ja talouden suhteesta, niin hän kieltäytyy määrittelemästä näitä ilmiöitä sekä niiden välistä rajaa tarkasti. Jos emme siis tiedä missä politiikka loppuu ja talous alkaa, niin on aika vaikea myös sanoa että koska jokin asia on siirretty politiikan alueelta talouden puolelle.

Itse olen ajatellut tuon rajan aina laadullisesti enkä institutionaalisesti. Jos tuo raja mielletään institutionaalisesti, niin siinä helposti käy siten, että valtio mielletään poliittiseksi toimijaksi ja yritykset taloudellisiksi toimijoiksi, mutta tämä on väärä ajattelutapa.

Kun tuo raja ajatellaan laadullisesti toiminnan tyypin mukaan, niin politiikka on koko yhteiskuntaa koskevaa päätöksentekoa ja näihin päätöksiin vaikuttamista. Taloudellinen toiminta puolestaan liittyy tuotantoon, kulutukseen, vaihdantaan sekä rahoitukseen noin pääpiirteissään.

Kyse näiden kahden toiminnan välillä on laadullinen. Valtio on paitsi poliittinen niin myös taloudellinen toimija, ja yritykset jotka lobbaavat poliitikkoja, niin myös osallistuvat poliittiseen vaikuttamiseen.

Toisaalta kyse Teivaisen teoksessa oli nimenomaan "demokraattisesta päätöksenteosta" kun hän kirjoittaa ekonomismista. Tuo voi tarkoittaa siis myös sitä, että monet taloudelliset poliittiset päätökset tehdään epädemokraattisesti valtion sisällä. Tästä yksi esimerkki on juuri tuo keskuspankkien itsenäisyys, ja toisaalta se että päätöksiä tehdään virkamiesvetoisesti teknokraattisesti. Tuolloin niitä ei alisteta enää demokraattiselle prosessille.

Mutta toisaalta tällainen virkamieslähtöisyys ja sektoripohjainen asiantuntijavetoinen toiminta on ollut yksi sysäys kansainväliselle yhteistyölle ja kansainvälisille hallitusten välisille organisaatioille:

Wiki: Functionalism


Eli Teivaisen teos on ihan hieno analyysi politiikan ja talouden suhteista, mutta sen ainut heikkous on se, että hän toteaa jossakin sen kirjan suht alussa ettei näitä voi määritellä tarkasti. Mihin siis politiikka loppuu ja mistä taas talous alkaa? Ja kuinka demokraattinen politiikka, ja toisaalta kansallisen sekä kansainvälisen tason erottelu nivoutuu tähän kokonaisuuteen?

Siinäpä sitä pohdittavaa!

Ok! Ymmärrän nyt, ettet pyrkinyt todistamaan mitään erityistä Teivaisen teoksen avulla, vaan halusit viitata sen merkitykseen keskustelun alkusysäyksenä. Olet valmis kritisoimaan sekä uusliberalismia että talousdemokraattien tavoitteita.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan tarkemmin ajatuksistasi talousdemokratian suhteen – miten suhtaudut rahareformiin ja talousdemokraattien ehdotuksiin kapitalismin kehittämisestä? Onko kritiikkisi talousdemokratiaa kohtaan erilaista kuin uusliberaalia ajattelua kohtaan, ja jos on, miten? Näetkö kapitalismin kehittämisen mahdollisena, vai pitäisikö järjestelmää muuttaa perusteellisemmin?

Nostit kommenttisi lopussa esiin tärkeän kysymyksen: "Mihin siis politiikka loppuu ja mistä talous alkaa?" Itse näen, että tätä rajaa sekä hämärretään että demokratian aluetta kavennetaan julkisten palveluiden yksityistämisellä ja virkamiesten valta-aseman kasvattamisella teknokraattisissa järjestelmissä. Taloutta ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan – taloudelliset toimet vaativat demokraattisia pelisääntöjä, mikä ei tarkoita suunnitelmataloutta. Talousdemokraattien ajama rahareformi on esimerkki siitä, kuinka talouden sääntöjä voidaan uudistaa demokraattisesti, varmistaen samalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.

Lopuksi, virkamiesvetoisen päätöksenteon ja keskuspankkien itsenäisyyden kritiikkisi on aiheellinen. Mandaattien ja toimintavallan demokraattinen regulointi on ratkaisevan tärkeää, jotta rahapolitiikkaa voidaan ohjata yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Olisin kiinnostunut kuulemaan täsmällisemmän näkemyksesi näistä teemoista – voiko talouden demokraattinen kontrolli toimia käytännössä, ja miten arvioit talousdemokraattien ehdotusten vaikutuksia kapitalismiin?

En oikeastaan jaksa toistaa itseäni, sillä käsitykseni talousdemokratiasta (rahareformi ynnä muut aiheet) on tullut jo aika hyvin esiin edellä olleista kommenteistani. Mä näen talousdemokratian ja toisaalta uusliberaalin talouspolitiikan eräänlaisina ääripäinä, joiden väliin mahtuu koko joukko demokraattisesti toteutettavissa olevia uudistuksia, ilman että koko taloutta tarvitsee demokratisoida taikka sitten yksityistää ja siirtää demokraattisen politiikan ulottumattomiin.


Eli tässä voitaisiin kuvata näitä kahta suuntausta akselilla, jonka toisessa päässä on (demokraattisen) politiikan ulottaminen talouden alueelle, ja sitten toisessa päässä talouden alueen irrottaminen (demokraattisesta) poliittisesta ohjauksesta mahdollisimman pitkälle.


Tuo on oikeastaan se asian ydin ja mieluummin keskustelen tästä tällä tasolla. Olkoonkin, että nykyinen "valtavirran" talouspolitiikka nojaa hyvin pitkälle uusliberaaliin ideologiaan, joka edistää tuota taloudellisen toiminnan irrottamista poliittisesta ohjauksesta.

Toki kun puhutaan kansainvälisestä taloudesta, niin sitten täytyy myös huomata, että monet autoritaariset valtiot etenkin harrastavat valtiokapitalismia, jossa valtioiden tasolla pyritään edistämään ja hoitamaan taloussuhteita. Tässä ikään kuin politiikka hivuttautuu takaisin talouden alueelle.


Ja sitten on kysymys talouskasvusta. Mihin tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistien mielestä, jotta voimme turvata talouskasvun ja työpaikat. Mutta jos katsotaan historiallista evidenssiä, niin talous kasvoi teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa taloudellista sääntelyä lisättiin, veroja kiristettiin ja muutoinkin rakennettiin hyvinvointivaltioita meillä Euroopassa. Silti, talouskasvu hyvinvointivaltioissa sekä vapaampaa talouspolitiikkaa harjoittaneissa valtioissa ei eronnut määrällisesti toisistaan.

Mihin siis tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistit painottavat taloudellista tehokkuutta ja talouskasvua. Mutta historia osoittaa, että talous saadaan kasvamaan myös oloissa joissa harrastetaan ihmislähtöistä talouspolitiikkaa.

On oikeastaan sääli, että valtavirran taloustiede on niin läheisissä kytköksissä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, ettei nähdä myös muita vaihtoehtoja. Niitä ei ole paljon, mutta niitä on pakko olla, kuten toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu täysin toisenlaisissa oloissa, joissa hyvinvointivaltioita rakennettiin, osoittaa.


Mutta loppupeleissä kyse on ihmisten uskomuksista, arvoista, eduista ja ideologisista ruusutarhoista.

Mikä tahansa ideologia puhtaaksi viljeltynä on "ideologinen ruusutarha" eli eräänlainen harhakuvitelma. Talousdemokratia, kommunismi, kapitalismi, uusliberalismi, jne. ovat kaikki sellaisia, että niitä täytyy soveltaa yhdessä muiden ideologioiden ja reaalimaailman lainalaisuuksien kanssa. Kommunismi ei pystynyt tuomaan kansalaisille hyvinvointia, mutta ei sitä tee puhdas kapitalismikaan, kuten 1800-luvun kokemukset osoittavat.

Totuus löytyy sieltä jostakin kultaiselta keskitieltä. Ääripäät johtavat aina ennemmin taikka myöhemmin ongelmiin. Tämän vuoksi suhtaudun epäilevästi sekä talousdemokratiaan että uusliberaaliin talouspolitiikkaan.

Talous ei tarvitse demokratisoimista, vaan demokratian keinoin täytyy luoda eri toimijoille insentiivejä toimia oikealla ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tämä koskee sekä poliittisia että taloudellisia toimijoita ja toimintaa.

Se vaan, että kun elämme demokratiassa, ja ihmisillä on tosiaan erilaiset arvot, uskomukset, päämäärät, edut ja ideologiset ruusutarhat, niin mistä saadaan tarvittava poliittinen tahto toteuttaa tarvittavia keskitien uudistuksia? Tämä on demokratian ja demokraattisen politiikan ongelma.

Talousdemokratiassa siis pyritään rakentamaan järjestelmä, joka luo kannustimia kaikkia hyödyttävään toimintaan demokraattisin keinoin.

Tämä on erittäin ristiriitainen tavoite, sillä se "kaikkia hyödyttävä toiminta" on subjektiivinen käsite. Tiettyjen perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen meillä on myös yksilöllisiä tarpeita, ja jos joku kokee tarpeelliseksi kerätä mammonaa, miten se mahdollistetaan talousdemokratiassa? Ja vaikka se mammonan kerääminen ei varsinainen tavoite olisikaan, se on usein sivutuote viihdeteollisuudessa. Ei kai ihmisten itseilmaisua pidä rajoittaa? Jos joku tuntee paloa laulaa täysillle stadionkatsomoille, se hänelle suotakoon. Siitä sitten seuraa, pahus vieköön, pääsylipputuloja ja esiitymispalkkioita. Jokunen ihminen sen viihdesirkuksen pyörittämisellä työllistyykin itse artistin lisäksi. Sama koskee urheilutapahtumia, sillä esim. Lauri Markkanen teki juuri 238 miljoonan dollarin sopimuksen Utah Jazzin kanssa. Nämä ovat melko lailla win-win -tilanteita, sillä kansa haluaa sirkushuveja ja kansa niitä myös saa. Ohessa toki majoitus- ja ravitsemispalvelut hyötyvät.

Lienee syytä selventäää, että talousdemokratian tavoitteena ei ole rajoittaa yksilöiden itseilmaisua tai estää taloudellista menestystä. Talousdemokratiassa pyritään demokraattisin keinoin luomaan rakenteita, joissa taloudellinen toiminta tukee yhteiskunnan hyvinvointia ja ympäristön kestävyyttä, eikä vain pienen omistajajoukon etuja muiden kustannuksella.

Se, että yksilöllä on oikeus tavoitella taloudellista menestystä esimerkiksi viihde- tai urheilualalla, on täysin yhteensopiva talousdemokratian kanssa. Kysymys on siitä, että koko järjestelmässä olisi sellaiset pelisäännöt, jotka ohjaavat taloutta kohti kestävää, reilua ja kaikkia hyödyttävää kehitystä. Talousdemokratia ei siis estä yksilöitä ansaitsemasta suuria tuloja tai viemästä osaamistaan markkinoille, vaan asettaa puitteet, jotka ehkäisevät esimerkiksi monopolien syntymistä tai luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä.

Lopuksi vielä huomauttaisin, että "kaikkia hyödyttävän toiminnan" käsite ei tarkoita jokaisen yksilön subjektiivisten toiveiden täyttämistä täydellisesti, vaan yhteisesti määritettyjä reiluja sääntöjä, jotka takaavat esimerkiksi perusoikeudet, taloudellisen turvallisuuden ja kestävän ympäristön kaikille – nämä perustarpeet luovat pohjan myös yksilöllisten tavoitteiden toteutumiselle.

[ID10T]

Nimimerkki Naturalisti kommentoi tossa edellä:

Ei ole mitään syytä hermostua eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olet itse aloittanut tämän ketjun ja kritisoinut siinä talousdemokraattien aloitteita (vielä varsin ylimalkaisesti). Minulle jäi epäselväksi, mitä tarkoituksesi oli todistaa, kun nostit esiin Teivo Teivaisen teoksen? Minä puolestani vain ihmettelin tai oikeastaan kysyin: kritisoitko sinä jotenkin tähän teokseen tukeutuen demokratian laajentamista myös talouteen? Itse luin kirjaa lähinnä todistuksena talousdemokratian laajentamisen tarpeellisuudesta. En myöskin ymmärrä, mitä sellaista olen mielestäsi pannut suuhusi, mitä et ole sanonut?

Itse asiassa en pyrkinyt todistamaan tuon teoksen avulla yhtään mitään.

Jos luet sen kommentin uudestaan, niin totean vain, että Suomessa tämä kirja oli yksi tämän tyyppisen keskustelun alkusysäyksiä. Siis keskustelun, joka pohtii politiikan ja talouden suhdetta. Tarkoitus oli vain kartoittaa tämän aiheen taustoja.

Ei pidä tulkita asioita niin mustavalkoisesti. En ole missään todennut että kannatan uusliberaalia talouslinjaa kautta linjan, päinvastoin, mutta en ole myöskään missään todennut että kannattaisin talousdemokratiaa. Talousdemokratiaa ja uusliberaalia ajattelua voi kumpaakin kritisoida ihan hyvällä syyllä, koska ne kuvaavat tietyllä tavalla näitä mahdollisia ääripäitä.

Toisaalta tunnet varmastikin "is / ought" erottelun etiikan puolelta. Siellä on Humen vanha ajatus, jonka mukaan "siitä kuinka asiat ovat, ei voi johtaa sitä kuinka niiden pitäisi olla". Tietyllä tavalla tämä sopii myös mun ajatteluun. Kun kirjoitan kuinka asiat mielestäni maailmassa ovat, niin se ei vielä tarkoita sitä että hyväksyisin kaiken mahdollisen ilman pienintäkään kritiikkiä.

Mitä tulee Teivaisen teokseen, niin siinä on oikeastaan vain yksi heikkous. Jossakin siinä kirjan alussa kun hän puhuu politiikan ja talouden suhteesta, niin hän kieltäytyy määrittelemästä näitä ilmiöitä sekä niiden välistä rajaa tarkasti. Jos emme siis tiedä missä politiikka loppuu ja talous alkaa, niin on aika vaikea myös sanoa että koska jokin asia on siirretty politiikan alueelta talouden puolelle.

Itse olen ajatellut tuon rajan aina laadullisesti enkä institutionaalisesti. Jos tuo raja mielletään institutionaalisesti, niin siinä helposti käy siten, että valtio mielletään poliittiseksi toimijaksi ja yritykset taloudellisiksi toimijoiksi, mutta tämä on väärä ajattelutapa.

Kun tuo raja ajatellaan laadullisesti toiminnan tyypin mukaan, niin politiikka on koko yhteiskuntaa koskevaa päätöksentekoa ja näihin päätöksiin vaikuttamista. Taloudellinen toiminta puolestaan liittyy tuotantoon, kulutukseen, vaihdantaan sekä rahoitukseen noin pääpiirteissään.

Kyse näiden kahden toiminnan välillä on laadullinen. Valtio on paitsi poliittinen niin myös taloudellinen toimija, ja yritykset jotka lobbaavat poliitikkoja, niin myös osallistuvat poliittiseen vaikuttamiseen.

Toisaalta kyse Teivaisen teoksessa oli nimenomaan "demokraattisesta päätöksenteosta" kun hän kirjoittaa ekonomismista. Tuo voi tarkoittaa siis myös sitä, että monet taloudelliset poliittiset päätökset tehdään epädemokraattisesti valtion sisällä. Tästä yksi esimerkki on juuri tuo keskuspankkien itsenäisyys, ja toisaalta se että päätöksiä tehdään virkamiesvetoisesti teknokraattisesti. Tuolloin niitä ei alisteta enää demokraattiselle prosessille.

Mutta toisaalta tällainen virkamieslähtöisyys ja sektoripohjainen asiantuntijavetoinen toiminta on ollut yksi sysäys kansainväliselle yhteistyölle ja kansainvälisille hallitusten välisille organisaatioille:

Wiki: Functionalism


Eli Teivaisen teos on ihan hieno analyysi politiikan ja talouden suhteista, mutta sen ainut heikkous on se, että hän toteaa jossakin sen kirjan suht alussa ettei näitä voi määritellä tarkasti. Mihin siis politiikka loppuu ja mistä taas talous alkaa? Ja kuinka demokraattinen politiikka, ja toisaalta kansallisen sekä kansainvälisen tason erottelu nivoutuu tähän kokonaisuuteen?

Siinäpä sitä pohdittavaa!

Ok! Ymmärrän nyt, ettet pyrkinyt todistamaan mitään erityistä Teivaisen teoksen avulla, vaan halusit viitata sen merkitykseen keskustelun alkusysäyksenä. Olet valmis kritisoimaan sekä uusliberalismia että talousdemokraattien tavoitteita.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan tarkemmin ajatuksistasi talousdemokratian suhteen – miten suhtaudut rahareformiin ja talousdemokraattien ehdotuksiin kapitalismin kehittämisestä? Onko kritiikkisi talousdemokratiaa kohtaan erilaista kuin uusliberaalia ajattelua kohtaan, ja jos on, miten? Näetkö kapitalismin kehittämisen mahdollisena, vai pitäisikö järjestelmää muuttaa perusteellisemmin?

Nostit kommenttisi lopussa esiin tärkeän kysymyksen: "Mihin siis politiikka loppuu ja mistä talous alkaa?" Itse näen, että tätä rajaa sekä hämärretään että demokratian aluetta kavennetaan julkisten palveluiden yksityistämisellä ja virkamiesten valta-aseman kasvattamisella teknokraattisissa järjestelmissä. Taloutta ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan – taloudelliset toimet vaativat demokraattisia pelisääntöjä, mikä ei tarkoita suunnitelmataloutta. Talousdemokraattien ajama rahareformi on esimerkki siitä, kuinka talouden sääntöjä voidaan uudistaa demokraattisesti, varmistaen samalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.

Lopuksi, virkamiesvetoisen päätöksenteon ja keskuspankkien itsenäisyyden kritiikkisi on aiheellinen. Mandaattien ja toimintavallan demokraattinen regulointi on ratkaisevan tärkeää, jotta rahapolitiikkaa voidaan ohjata yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Olisin kiinnostunut kuulemaan täsmällisemmän näkemyksesi näistä teemoista – voiko talouden demokraattinen kontrolli toimia käytännössä, ja miten arvioit talousdemokraattien ehdotusten vaikutuksia kapitalismiin?

En oikeastaan jaksa toistaa itseäni, sillä käsitykseni talousdemokratiasta (rahareformi ynnä muut aiheet) on tullut jo aika hyvin esiin edellä olleista kommenteistani. Mä näen talousdemokratian ja toisaalta uusliberaalin talouspolitiikan eräänlaisina ääripäinä, joiden väliin mahtuu koko joukko demokraattisesti toteutettavissa olevia uudistuksia, ilman että koko taloutta tarvitsee demokratisoida taikka sitten yksityistää ja siirtää demokraattisen politiikan ulottumattomiin.


Eli tässä voitaisiin kuvata näitä kahta suuntausta akselilla, jonka toisessa päässä on (demokraattisen) politiikan ulottaminen talouden alueelle, ja sitten toisessa päässä talouden alueen irrottaminen (demokraattisesta) poliittisesta ohjauksesta mahdollisimman pitkälle.


Tuo on oikeastaan se asian ydin ja mieluummin keskustelen tästä tällä tasolla. Olkoonkin, että nykyinen "valtavirran" talouspolitiikka nojaa hyvin pitkälle uusliberaaliin ideologiaan, joka edistää tuota taloudellisen toiminnan irrottamista poliittisesta ohjauksesta.

Toki kun puhutaan kansainvälisestä taloudesta, niin sitten täytyy myös huomata, että monet autoritaariset valtiot etenkin harrastavat valtiokapitalismia, jossa valtioiden tasolla pyritään edistämään ja hoitamaan taloussuhteita. Tässä ikään kuin politiikka hivuttautuu takaisin talouden alueelle.


Ja sitten on kysymys talouskasvusta. Mihin tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistien mielestä, jotta voimme turvata talouskasvun ja työpaikat. Mutta jos katsotaan historiallista evidenssiä, niin talous kasvoi teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa taloudellista sääntelyä lisättiin, veroja kiristettiin ja muutoinkin rakennettiin hyvinvointivaltioita meillä Euroopassa. Silti, talouskasvu hyvinvointivaltioissa sekä vapaampaa talouspolitiikkaa harjoittaneissa valtioissa ei eronnut määrällisesti toisistaan.

Mihin siis tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistit painottavat taloudellista tehokkuutta ja talouskasvua. Mutta historia osoittaa, että talous saadaan kasvamaan myös oloissa joissa harrastetaan ihmislähtöistä talouspolitiikkaa.

On oikeastaan sääli, että valtavirran taloustiede on niin läheisissä kytköksissä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, ettei nähdä myös muita vaihtoehtoja. Niitä ei ole paljon, mutta niitä on pakko olla, kuten toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu täysin toisenlaisissa oloissa, joissa hyvinvointivaltioita rakennettiin, osoittaa.


Mutta loppupeleissä kyse on ihmisten uskomuksista, arvoista, eduista ja ideologisista ruusutarhoista.

Mikä tahansa ideologia puhtaaksi viljeltynä on "ideologinen ruusutarha" eli eräänlainen harhakuvitelma. Talousdemokratia, kommunismi, kapitalismi, uusliberalismi, jne. ovat kaikki sellaisia, että niitä täytyy soveltaa yhdessä muiden ideologioiden ja reaalimaailman lainalaisuuksien kanssa. Kommunismi ei pystynyt tuomaan kansalaisille hyvinvointia, mutta ei sitä tee puhdas kapitalismikaan, kuten 1800-luvun kokemukset osoittavat.

Totuus löytyy sieltä jostakin kultaiselta keskitieltä. Ääripäät johtavat aina ennemmin taikka myöhemmin ongelmiin. Tämän vuoksi suhtaudun epäilevästi sekä talousdemokratiaan että uusliberaaliin talouspolitiikkaan.

Talous ei tarvitse demokratisoimista, vaan demokratian keinoin täytyy luoda eri toimijoille insentiivejä toimia oikealla ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tämä koskee sekä poliittisia että taloudellisia toimijoita ja toimintaa.

Se vaan, että kun elämme demokratiassa, ja ihmisillä on tosiaan erilaiset arvot, uskomukset, päämäärät, edut ja ideologiset ruusutarhat, niin mistä saadaan tarvittava poliittinen tahto toteuttaa tarvittavia keskitien uudistuksia? Tämä on demokratian ja demokraattisen politiikan ongelma.

Talousdemokratiassa siis pyritään rakentamaan järjestelmä, joka luo kannustimia kaikkia hyödyttävään toimintaan demokraattisin keinoin.

Tämä on erittäin ristiriitainen tavoite, sillä se "kaikkia hyödyttävä toiminta" on subjektiivinen käsite. Tiettyjen perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen meillä on myös yksilöllisiä tarpeita, ja jos joku kokee tarpeelliseksi kerätä mammonaa, miten se mahdollistetaan talousdemokratiassa? Ja vaikka se mammonan kerääminen ei varsinainen tavoite olisikaan, se on usein sivutuote viihdeteollisuudessa. Ei kai ihmisten itseilmaisua pidä rajoittaa? Jos joku tuntee paloa laulaa täysillle stadionkatsomoille, se hänelle suotakoon. Siitä sitten seuraa, pahus vieköön, pääsylipputuloja ja esiitymispalkkioita. Jokunen ihminen sen viihdesirkuksen pyörittämisellä työllistyykin itse artistin lisäksi. Sama koskee urheilutapahtumia, sillä esim. Lauri Markkanen teki juuri 238 miljoonan dollarin sopimuksen Utah Jazzin kanssa. Nämä ovat melko lailla win-win -tilanteita, sillä kansa haluaa sirkushuveja ja kansa niitä myös saa. Ohessa toki majoitus- ja ravitsemispalvelut hyötyvät.

Lienee syytä selventäää, että talousdemokratian tavoitteena ei ole rajoittaa yksilöiden itseilmaisua tai estää taloudellista menestystä. Talousdemokratiassa pyritään demokraattisin keinoin luomaan rakenteita, joissa taloudellinen toiminta tukee yhteiskunnan hyvinvointia ja ympäristön kestävyyttä, eikä vain pienen omistajajoukon etuja muiden kustannuksella.

Se, että yksilöllä on oikeus tavoitella taloudellista menestystä esimerkiksi viihde- tai urheilualalla, on täysin yhteensopiva talousdemokratian kanssa. Kysymys on siitä, että koko järjestelmässä olisi sellaiset pelisäännöt, jotka ohjaavat taloutta kohti kestävää, reilua ja kaikkia hyödyttävää kehitystä. Talousdemokratia ei siis estä yksilöitä ansaitsemasta suuria tuloja tai viemästä osaamistaan markkinoille, vaan asettaa puitteet, jotka ehkäisevät esimerkiksi monopolien syntymistä tai luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä.

Lopuksi vielä huomauttaisin, että "kaikkia hyödyttävän toiminnan" käsite ei tarkoita jokaisen yksilön subjektiivisten toiveiden täyttämistä täydellisesti, vaan yhteisesti määritettyjä reiluja sääntöjä, jotka takaavat esimerkiksi perusoikeudet, taloudellisen turvallisuuden ja kestävän ympäristön kaikille – nämä perustarpeet luovat pohjan myös yksilöllisten tavoitteiden toteutumiselle.

Miksi näihin tavoitteisiin ei päästäisi lainsäädännöllä muuttamatta talouden rakenteita?

Nykyiselläänkin verovaroista huomattava osa menee taloudellisen eriarvoisuuden hoitoon ja ympäristönsuojeluun. Enempää verottamista emme kestä, joten verovarojen käyttöä pitää kohdentaa paremmin. Ja koska valtion talous on pitkälti riippuvainen vientituloista, meidän pitää tukea myös vientiteollisuutta. Omavaraisuuden tavoittelu ei onnistunut edes suurelta ja mahtavalta itäiseltä naapuriltamme.

[Naturalisti]

Nimimerkki Naturalisti kommentoi tossa edellä:

Ei ole mitään syytä hermostua eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olet itse aloittanut tämän ketjun ja kritisoinut siinä talousdemokraattien aloitteita (vielä varsin ylimalkaisesti). Minulle jäi epäselväksi, mitä tarkoituksesi oli todistaa, kun nostit esiin Teivo Teivaisen teoksen? Minä puolestani vain ihmettelin tai oikeastaan kysyin: kritisoitko sinä jotenkin tähän teokseen tukeutuen demokratian laajentamista myös talouteen? Itse luin kirjaa lähinnä todistuksena talousdemokratian laajentamisen tarpeellisuudesta. En myöskin ymmärrä, mitä sellaista olen mielestäsi pannut suuhusi, mitä et ole sanonut?

Itse asiassa en pyrkinyt todistamaan tuon teoksen avulla yhtään mitään.

Jos luet sen kommentin uudestaan, niin totean vain, että Suomessa tämä kirja oli yksi tämän tyyppisen keskustelun alkusysäyksiä. Siis keskustelun, joka pohtii politiikan ja talouden suhdetta. Tarkoitus oli vain kartoittaa tämän aiheen taustoja.

Ei pidä tulkita asioita niin mustavalkoisesti. En ole missään todennut että kannatan uusliberaalia talouslinjaa kautta linjan, päinvastoin, mutta en ole myöskään missään todennut että kannattaisin talousdemokratiaa. Talousdemokratiaa ja uusliberaalia ajattelua voi kumpaakin kritisoida ihan hyvällä syyllä, koska ne kuvaavat tietyllä tavalla näitä mahdollisia ääripäitä.

Toisaalta tunnet varmastikin "is / ought" erottelun etiikan puolelta. Siellä on Humen vanha ajatus, jonka mukaan "siitä kuinka asiat ovat, ei voi johtaa sitä kuinka niiden pitäisi olla". Tietyllä tavalla tämä sopii myös mun ajatteluun. Kun kirjoitan kuinka asiat mielestäni maailmassa ovat, niin se ei vielä tarkoita sitä että hyväksyisin kaiken mahdollisen ilman pienintäkään kritiikkiä.

Mitä tulee Teivaisen teokseen, niin siinä on oikeastaan vain yksi heikkous. Jossakin siinä kirjan alussa kun hän puhuu politiikan ja talouden suhteesta, niin hän kieltäytyy määrittelemästä näitä ilmiöitä sekä niiden välistä rajaa tarkasti. Jos emme siis tiedä missä politiikka loppuu ja talous alkaa, niin on aika vaikea myös sanoa että koska jokin asia on siirretty politiikan alueelta talouden puolelle.

Itse olen ajatellut tuon rajan aina laadullisesti enkä institutionaalisesti. Jos tuo raja mielletään institutionaalisesti, niin siinä helposti käy siten, että valtio mielletään poliittiseksi toimijaksi ja yritykset taloudellisiksi toimijoiksi, mutta tämä on väärä ajattelutapa.

Kun tuo raja ajatellaan laadullisesti toiminnan tyypin mukaan, niin politiikka on koko yhteiskuntaa koskevaa päätöksentekoa ja näihin päätöksiin vaikuttamista. Taloudellinen toiminta puolestaan liittyy tuotantoon, kulutukseen, vaihdantaan sekä rahoitukseen noin pääpiirteissään.

Kyse näiden kahden toiminnan välillä on laadullinen. Valtio on paitsi poliittinen niin myös taloudellinen toimija, ja yritykset jotka lobbaavat poliitikkoja, niin myös osallistuvat poliittiseen vaikuttamiseen.

Toisaalta kyse Teivaisen teoksessa oli nimenomaan "demokraattisesta päätöksenteosta" kun hän kirjoittaa ekonomismista. Tuo voi tarkoittaa siis myös sitä, että monet taloudelliset poliittiset päätökset tehdään epädemokraattisesti valtion sisällä. Tästä yksi esimerkki on juuri tuo keskuspankkien itsenäisyys, ja toisaalta se että päätöksiä tehdään virkamiesvetoisesti teknokraattisesti. Tuolloin niitä ei alisteta enää demokraattiselle prosessille.

Mutta toisaalta tällainen virkamieslähtöisyys ja sektoripohjainen asiantuntijavetoinen toiminta on ollut yksi sysäys kansainväliselle yhteistyölle ja kansainvälisille hallitusten välisille organisaatioille:

Wiki: Functionalism


Eli Teivaisen teos on ihan hieno analyysi politiikan ja talouden suhteista, mutta sen ainut heikkous on se, että hän toteaa jossakin sen kirjan suht alussa ettei näitä voi määritellä tarkasti. Mihin siis politiikka loppuu ja mistä taas talous alkaa? Ja kuinka demokraattinen politiikka, ja toisaalta kansallisen sekä kansainvälisen tason erottelu nivoutuu tähän kokonaisuuteen?

Siinäpä sitä pohdittavaa!

Ok! Ymmärrän nyt, ettet pyrkinyt todistamaan mitään erityistä Teivaisen teoksen avulla, vaan halusit viitata sen merkitykseen keskustelun alkusysäyksenä. Olet valmis kritisoimaan sekä uusliberalismia että talousdemokraattien tavoitteita.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan tarkemmin ajatuksistasi talousdemokratian suhteen – miten suhtaudut rahareformiin ja talousdemokraattien ehdotuksiin kapitalismin kehittämisestä? Onko kritiikkisi talousdemokratiaa kohtaan erilaista kuin uusliberaalia ajattelua kohtaan, ja jos on, miten? Näetkö kapitalismin kehittämisen mahdollisena, vai pitäisikö järjestelmää muuttaa perusteellisemmin?

Nostit kommenttisi lopussa esiin tärkeän kysymyksen: "Mihin siis politiikka loppuu ja mistä talous alkaa?" Itse näen, että tätä rajaa sekä hämärretään että demokratian aluetta kavennetaan julkisten palveluiden yksityistämisellä ja virkamiesten valta-aseman kasvattamisella teknokraattisissa järjestelmissä. Taloutta ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan – taloudelliset toimet vaativat demokraattisia pelisääntöjä, mikä ei tarkoita suunnitelmataloutta. Talousdemokraattien ajama rahareformi on esimerkki siitä, kuinka talouden sääntöjä voidaan uudistaa demokraattisesti, varmistaen samalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.

Lopuksi, virkamiesvetoisen päätöksenteon ja keskuspankkien itsenäisyyden kritiikkisi on aiheellinen. Mandaattien ja toimintavallan demokraattinen regulointi on ratkaisevan tärkeää, jotta rahapolitiikkaa voidaan ohjata yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Olisin kiinnostunut kuulemaan täsmällisemmän näkemyksesi näistä teemoista – voiko talouden demokraattinen kontrolli toimia käytännössä, ja miten arvioit talousdemokraattien ehdotusten vaikutuksia kapitalismiin?

En oikeastaan jaksa toistaa itseäni, sillä käsitykseni talousdemokratiasta (rahareformi ynnä muut aiheet) on tullut jo aika hyvin esiin edellä olleista kommenteistani. Mä näen talousdemokratian ja toisaalta uusliberaalin talouspolitiikan eräänlaisina ääripäinä, joiden väliin mahtuu koko joukko demokraattisesti toteutettavissa olevia uudistuksia, ilman että koko taloutta tarvitsee demokratisoida taikka sitten yksityistää ja siirtää demokraattisen politiikan ulottumattomiin.


Eli tässä voitaisiin kuvata näitä kahta suuntausta akselilla, jonka toisessa päässä on (demokraattisen) politiikan ulottaminen talouden alueelle, ja sitten toisessa päässä talouden alueen irrottaminen (demokraattisesta) poliittisesta ohjauksesta mahdollisimman pitkälle.


Tuo on oikeastaan se asian ydin ja mieluummin keskustelen tästä tällä tasolla. Olkoonkin, että nykyinen "valtavirran" talouspolitiikka nojaa hyvin pitkälle uusliberaaliin ideologiaan, joka edistää tuota taloudellisen toiminnan irrottamista poliittisesta ohjauksesta.

Toki kun puhutaan kansainvälisestä taloudesta, niin sitten täytyy myös huomata, että monet autoritaariset valtiot etenkin harrastavat valtiokapitalismia, jossa valtioiden tasolla pyritään edistämään ja hoitamaan taloussuhteita. Tässä ikään kuin politiikka hivuttautuu takaisin talouden alueelle.


Ja sitten on kysymys talouskasvusta. Mihin tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistien mielestä, jotta voimme turvata talouskasvun ja työpaikat. Mutta jos katsotaan historiallista evidenssiä, niin talous kasvoi teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa taloudellista sääntelyä lisättiin, veroja kiristettiin ja muutoinkin rakennettiin hyvinvointivaltioita meillä Euroopassa. Silti, talouskasvu hyvinvointivaltioissa sekä vapaampaa talouspolitiikkaa harjoittaneissa valtioissa ei eronnut määrällisesti toisistaan.

Mihin siis tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistit painottavat taloudellista tehokkuutta ja talouskasvua. Mutta historia osoittaa, että talous saadaan kasvamaan myös oloissa joissa harrastetaan ihmislähtöistä talouspolitiikkaa.

On oikeastaan sääli, että valtavirran taloustiede on niin läheisissä kytköksissä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, ettei nähdä myös muita vaihtoehtoja. Niitä ei ole paljon, mutta niitä on pakko olla, kuten toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu täysin toisenlaisissa oloissa, joissa hyvinvointivaltioita rakennettiin, osoittaa.


Mutta loppupeleissä kyse on ihmisten uskomuksista, arvoista, eduista ja ideologisista ruusutarhoista.

Mikä tahansa ideologia puhtaaksi viljeltynä on "ideologinen ruusutarha" eli eräänlainen harhakuvitelma. Talousdemokratia, kommunismi, kapitalismi, uusliberalismi, jne. ovat kaikki sellaisia, että niitä täytyy soveltaa yhdessä muiden ideologioiden ja reaalimaailman lainalaisuuksien kanssa. Kommunismi ei pystynyt tuomaan kansalaisille hyvinvointia, mutta ei sitä tee puhdas kapitalismikaan, kuten 1800-luvun kokemukset osoittavat.

Totuus löytyy sieltä jostakin kultaiselta keskitieltä. Ääripäät johtavat aina ennemmin taikka myöhemmin ongelmiin. Tämän vuoksi suhtaudun epäilevästi sekä talousdemokratiaan että uusliberaaliin talouspolitiikkaan.

Talous ei tarvitse demokratisoimista, vaan demokratian keinoin täytyy luoda eri toimijoille insentiivejä toimia oikealla ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tämä koskee sekä poliittisia että taloudellisia toimijoita ja toimintaa.

Se vaan, että kun elämme demokratiassa, ja ihmisillä on tosiaan erilaiset arvot, uskomukset, päämäärät, edut ja ideologiset ruusutarhat, niin mistä saadaan tarvittava poliittinen tahto toteuttaa tarvittavia keskitien uudistuksia? Tämä on demokratian ja demokraattisen politiikan ongelma.

Talousdemokratiassa siis pyritään rakentamaan järjestelmä, joka luo kannustimia kaikkia hyödyttävään toimintaan demokraattisin keinoin.

Tämä on erittäin ristiriitainen tavoite, sillä se "kaikkia hyödyttävä toiminta" on subjektiivinen käsite. Tiettyjen perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen meillä on myös yksilöllisiä tarpeita, ja jos joku kokee tarpeelliseksi kerätä mammonaa, miten se mahdollistetaan talousdemokratiassa? Ja vaikka se mammonan kerääminen ei varsinainen tavoite olisikaan, se on usein sivutuote viihdeteollisuudessa. Ei kai ihmisten itseilmaisua pidä rajoittaa? Jos joku tuntee paloa laulaa täysillle stadionkatsomoille, se hänelle suotakoon. Siitä sitten seuraa, pahus vieköön, pääsylipputuloja ja esiitymispalkkioita. Jokunen ihminen sen viihdesirkuksen pyörittämisellä työllistyykin itse artistin lisäksi. Sama koskee urheilutapahtumia, sillä esim. Lauri Markkanen teki juuri 238 miljoonan dollarin sopimuksen Utah Jazzin kanssa. Nämä ovat melko lailla win-win -tilanteita, sillä kansa haluaa sirkushuveja ja kansa niitä myös saa. Ohessa toki majoitus- ja ravitsemispalvelut hyötyvät.

Lienee syytä selventäää, että talousdemokratian tavoitteena ei ole rajoittaa yksilöiden itseilmaisua tai estää taloudellista menestystä. Talousdemokratiassa pyritään demokraattisin keinoin luomaan rakenteita, joissa taloudellinen toiminta tukee yhteiskunnan hyvinvointia ja ympäristön kestävyyttä, eikä vain pienen omistajajoukon etuja muiden kustannuksella.

Se, että yksilöllä on oikeus tavoitella taloudellista menestystä esimerkiksi viihde- tai urheilualalla, on täysin yhteensopiva talousdemokratian kanssa. Kysymys on siitä, että koko järjestelmässä olisi sellaiset pelisäännöt, jotka ohjaavat taloutta kohti kestävää, reilua ja kaikkia hyödyttävää kehitystä. Talousdemokratia ei siis estä yksilöitä ansaitsemasta suuria tuloja tai viemästä osaamistaan markkinoille, vaan asettaa puitteet, jotka ehkäisevät esimerkiksi monopolien syntymistä tai luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä.

Lopuksi vielä huomauttaisin, että "kaikkia hyödyttävän toiminnan" käsite ei tarkoita jokaisen yksilön subjektiivisten toiveiden täyttämistä täydellisesti, vaan yhteisesti määritettyjä reiluja sääntöjä, jotka takaavat esimerkiksi perusoikeudet, taloudellisen turvallisuuden ja kestävän ympäristön kaikille – nämä perustarpeet luovat pohjan myös yksilöllisten tavoitteiden toteutumiselle.

Miksi näihin tavoitteisiin ei päästäisi lainsäädännöllä muuttamatta talouden rakenteita?

Nykyiselläänkin verovaroista huomattava osa menee taloudellisen eriarvoisuuden hoitoon ja ympäristönsuojeluun. Enempää verottamista emme kestä, joten verovarojen käyttöä pitää kohdentaa paremmin. Ja koska valtion talous on pitkälti riippuvainen vientituloista, meidän pitää tukea myös vientiteollisuutta. Omavaraisuuden tavoittelu ei onnistunut edes suurelta ja mahtavalta itäiseltä naapuriltamme.

Talousdemokratian tavoitteena ei ole rajoittaa vientiä tai lisätä verotusta raskaammaksi, vaan pyrkiä siihen, että talousjärjestelmän säännöt luodaan demokraattisesti ja ohjaavat toimijat hyödyttämään yhteiskuntaa mahdollisimman laajasti. Tällä hetkellä suurta osaa resursseista joudutaan käyttämään korjaamaan ongelmia, joita järjestelmä itsessään tuottaa, kuten eriarvoisuutta ja ympäristöhaittoja.

Esimerkiksi verotuksen ja lainsäädännön avulla voidaan tiettyyn pisteeseen asti hallita haittoja ja ohjata toimintaa, mutta ilman laajempia rakenteellisia muutoksia on vaikea puuttua itse ongelmien perussyihin. Talousdemokratiassa sääntöjä kehitetään niin, että taloudellinen toiminta itsessään tukisi yhteiskunnallista hyvinvointia ja ympäristön kestävyyttä. Tämä tarkoittaa esimerkiksi markkinamekanismeja, joissa sosiaalinen ja ekologinen vastuu eivät ole erillisiä kustannuksia, vaan osa yritysten toiminnan ydintä.

Vientiteollisuuden tukeminen ja omavaraisuuden kehittäminen voivat molemmat kuulua talousdemokratian piiriin, mutta tarkoitus on varmistaa, että ne tapahtuvat reiluin ja kestävin pelisäännöin. Talousdemokratia ei tarkoita paluuta protektionismiin tai omavaraisuuden tavoittelua hinnalla millä hyvänsä, vaan sellaisten talouden rakenteiden luomista, joissa kansantalouden etu yhdistyy pitkäjänteiseen, kestävään kehitykseen.

[Naturalisti]

Markkinatalouden nerokkuus perustuu yksinkertaiseen asiaan, ihmisen tyhmyyteen ja harha riippuvuuteen. Kysymys on tavallaan kulttuuri evoluutiosta, kun uskomisen kulttuurissa riippuvuus ihmisen mielikuvituksen luomukseen on vaihtunut kasvanut, onhan rahan arvo, tuo materian arvon ja arvomaailman arvo täysin ihmisten mielikuvituksen tuotetta eikä sidoksissa mihinkään konkreettiseen.

Se miksi markkinatalous on porskuttanut näinkin kauan johtuu siitä, että raha riippuvaisten (jotka kuvittelevat olevansa vapaita eivätkä riippuvaisia) kulttuurissa vallankumouksen kaupallistaminen, siis tukahduttaminen on naurettavan helppoa. Kunhan suosion kasvun myötä elokapinan huppareita ja tarroja myymälä tekee tarpeeksi rahaa, niin elokapinan jäsenet muuttuvat pelkästään hyödyllisiksi idiooteiksi .

Nostit tässä ja edellisessä kommentistasi esiin monia kriittisiä kysymyksiä, ja on todellakin aivan totta, että nykyinen markkinatalousjärjestelmä on ongelmallinen erityisesti sen taipumuksessa palkita itsekkyyttä ja jatkuvaa kulutusta. Talousdemokraatit näkevät nämä ongelmat hyvin samalla tavalla ja ehdottavat ratkaisuksi perusteellista rahareformia, jonka tavoitteena on vähentää rahan arvoon liittyvää spekulatiivista valtaa ja siirtää talousjärjestelmän painopistettä yhteiseen hyvään.

Nykyisin raha syntyy pitkälti pankkien myöntämien lainojen kautta, mikä johtaa velkaantumiseen ja luo painetta jatkuvaan kasvuun. Talousdemokraattien rahareformin ideana on siirtää rahan luominen demokraattisen kontrollin alle ja varmistaa, että rahaa syntyy ainoastaan silloin, kun sitä tarvitaan yhteiskunnan todellisiin tarpeisiin – esimerkiksi peruspalvelujen, infrastruktuurin ja ympäristönsuojelun rahoittamiseen. Tällainen järjestelmä voisi vähentää niitä riippuvuuksia, joita kuvaat, ja luoda mahdollisuuden aidosti kestäville talousratkaisuille.

Rahareformin myötä rahan arvo ja käyttö nojaisivat entistä enemmän reaalitalouden perustarpeisiin ja vähemmän markkinatalouden luomiin keinotekoisiin vaatimuksiin. Tämä tekisi taloudesta vähemmän spekulatiivisen ja epävakaan, joten taloudellisen epävarmuuden ja pelon rooli vähenisi yhteiskunnassa. Tällä tavoin talousdemokratia pyrkii tarjoamaan vaihtoehdon, jossa raha on väline yhteiskunnan palvelemiseen, ei itsetarkoituksellinen vallankäytön väline.

Isot peukut siitä, että nostit esiin monia nykyisen valtavirran talouspolitiikan keskeisiä ongelmia! Talousdemokratia tavoittelee juuri tämän kaltaista rakenteellista muutosta, jotta talous voisi toimia koko yhteisön hyväksi eikä vain niiden, jotka hyötyvät nykyjärjestelmän puutteista.

[ID10T]

Nimimerkki Naturalisti kommentoi tossa edellä:

Ei ole mitään syytä hermostua eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olet itse aloittanut tämän ketjun ja kritisoinut siinä talousdemokraattien aloitteita (vielä varsin ylimalkaisesti). Minulle jäi epäselväksi, mitä tarkoituksesi oli todistaa, kun nostit esiin Teivo Teivaisen teoksen? Minä puolestani vain ihmettelin tai oikeastaan kysyin: kritisoitko sinä jotenkin tähän teokseen tukeutuen demokratian laajentamista myös talouteen? Itse luin kirjaa lähinnä todistuksena talousdemokratian laajentamisen tarpeellisuudesta. En myöskin ymmärrä, mitä sellaista olen mielestäsi pannut suuhusi, mitä et ole sanonut?

Itse asiassa en pyrkinyt todistamaan tuon teoksen avulla yhtään mitään.

Jos luet sen kommentin uudestaan, niin totean vain, että Suomessa tämä kirja oli yksi tämän tyyppisen keskustelun alkusysäyksiä. Siis keskustelun, joka pohtii politiikan ja talouden suhdetta. Tarkoitus oli vain kartoittaa tämän aiheen taustoja.

Ei pidä tulkita asioita niin mustavalkoisesti. En ole missään todennut että kannatan uusliberaalia talouslinjaa kautta linjan, päinvastoin, mutta en ole myöskään missään todennut että kannattaisin talousdemokratiaa. Talousdemokratiaa ja uusliberaalia ajattelua voi kumpaakin kritisoida ihan hyvällä syyllä, koska ne kuvaavat tietyllä tavalla näitä mahdollisia ääripäitä.

Toisaalta tunnet varmastikin "is / ought" erottelun etiikan puolelta. Siellä on Humen vanha ajatus, jonka mukaan "siitä kuinka asiat ovat, ei voi johtaa sitä kuinka niiden pitäisi olla". Tietyllä tavalla tämä sopii myös mun ajatteluun. Kun kirjoitan kuinka asiat mielestäni maailmassa ovat, niin se ei vielä tarkoita sitä että hyväksyisin kaiken mahdollisen ilman pienintäkään kritiikkiä.

Mitä tulee Teivaisen teokseen, niin siinä on oikeastaan vain yksi heikkous. Jossakin siinä kirjan alussa kun hän puhuu politiikan ja talouden suhteesta, niin hän kieltäytyy määrittelemästä näitä ilmiöitä sekä niiden välistä rajaa tarkasti. Jos emme siis tiedä missä politiikka loppuu ja talous alkaa, niin on aika vaikea myös sanoa että koska jokin asia on siirretty politiikan alueelta talouden puolelle.

Itse olen ajatellut tuon rajan aina laadullisesti enkä institutionaalisesti. Jos tuo raja mielletään institutionaalisesti, niin siinä helposti käy siten, että valtio mielletään poliittiseksi toimijaksi ja yritykset taloudellisiksi toimijoiksi, mutta tämä on väärä ajattelutapa.

Kun tuo raja ajatellaan laadullisesti toiminnan tyypin mukaan, niin politiikka on koko yhteiskuntaa koskevaa päätöksentekoa ja näihin päätöksiin vaikuttamista. Taloudellinen toiminta puolestaan liittyy tuotantoon, kulutukseen, vaihdantaan sekä rahoitukseen noin pääpiirteissään.

Kyse näiden kahden toiminnan välillä on laadullinen. Valtio on paitsi poliittinen niin myös taloudellinen toimija, ja yritykset jotka lobbaavat poliitikkoja, niin myös osallistuvat poliittiseen vaikuttamiseen.

Toisaalta kyse Teivaisen teoksessa oli nimenomaan "demokraattisesta päätöksenteosta" kun hän kirjoittaa ekonomismista. Tuo voi tarkoittaa siis myös sitä, että monet taloudelliset poliittiset päätökset tehdään epädemokraattisesti valtion sisällä. Tästä yksi esimerkki on juuri tuo keskuspankkien itsenäisyys, ja toisaalta se että päätöksiä tehdään virkamiesvetoisesti teknokraattisesti. Tuolloin niitä ei alisteta enää demokraattiselle prosessille.

Mutta toisaalta tällainen virkamieslähtöisyys ja sektoripohjainen asiantuntijavetoinen toiminta on ollut yksi sysäys kansainväliselle yhteistyölle ja kansainvälisille hallitusten välisille organisaatioille:

Wiki: Functionalism


Eli Teivaisen teos on ihan hieno analyysi politiikan ja talouden suhteista, mutta sen ainut heikkous on se, että hän toteaa jossakin sen kirjan suht alussa ettei näitä voi määritellä tarkasti. Mihin siis politiikka loppuu ja mistä taas talous alkaa? Ja kuinka demokraattinen politiikka, ja toisaalta kansallisen sekä kansainvälisen tason erottelu nivoutuu tähän kokonaisuuteen?

Siinäpä sitä pohdittavaa!

Ok! Ymmärrän nyt, ettet pyrkinyt todistamaan mitään erityistä Teivaisen teoksen avulla, vaan halusit viitata sen merkitykseen keskustelun alkusysäyksenä. Olet valmis kritisoimaan sekä uusliberalismia että talousdemokraattien tavoitteita.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan tarkemmin ajatuksistasi talousdemokratian suhteen – miten suhtaudut rahareformiin ja talousdemokraattien ehdotuksiin kapitalismin kehittämisestä? Onko kritiikkisi talousdemokratiaa kohtaan erilaista kuin uusliberaalia ajattelua kohtaan, ja jos on, miten? Näetkö kapitalismin kehittämisen mahdollisena, vai pitäisikö järjestelmää muuttaa perusteellisemmin?

Nostit kommenttisi lopussa esiin tärkeän kysymyksen: "Mihin siis politiikka loppuu ja mistä talous alkaa?" Itse näen, että tätä rajaa sekä hämärretään että demokratian aluetta kavennetaan julkisten palveluiden yksityistämisellä ja virkamiesten valta-aseman kasvattamisella teknokraattisissa järjestelmissä. Taloutta ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan – taloudelliset toimet vaativat demokraattisia pelisääntöjä, mikä ei tarkoita suunnitelmataloutta. Talousdemokraattien ajama rahareformi on esimerkki siitä, kuinka talouden sääntöjä voidaan uudistaa demokraattisesti, varmistaen samalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.

Lopuksi, virkamiesvetoisen päätöksenteon ja keskuspankkien itsenäisyyden kritiikkisi on aiheellinen. Mandaattien ja toimintavallan demokraattinen regulointi on ratkaisevan tärkeää, jotta rahapolitiikkaa voidaan ohjata yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Olisin kiinnostunut kuulemaan täsmällisemmän näkemyksesi näistä teemoista – voiko talouden demokraattinen kontrolli toimia käytännössä, ja miten arvioit talousdemokraattien ehdotusten vaikutuksia kapitalismiin?

En oikeastaan jaksa toistaa itseäni, sillä käsitykseni talousdemokratiasta (rahareformi ynnä muut aiheet) on tullut jo aika hyvin esiin edellä olleista kommenteistani. Mä näen talousdemokratian ja toisaalta uusliberaalin talouspolitiikan eräänlaisina ääripäinä, joiden väliin mahtuu koko joukko demokraattisesti toteutettavissa olevia uudistuksia, ilman että koko taloutta tarvitsee demokratisoida taikka sitten yksityistää ja siirtää demokraattisen politiikan ulottumattomiin.


Eli tässä voitaisiin kuvata näitä kahta suuntausta akselilla, jonka toisessa päässä on (demokraattisen) politiikan ulottaminen talouden alueelle, ja sitten toisessa päässä talouden alueen irrottaminen (demokraattisesta) poliittisesta ohjauksesta mahdollisimman pitkälle.


Tuo on oikeastaan se asian ydin ja mieluummin keskustelen tästä tällä tasolla. Olkoonkin, että nykyinen "valtavirran" talouspolitiikka nojaa hyvin pitkälle uusliberaaliin ideologiaan, joka edistää tuota taloudellisen toiminnan irrottamista poliittisesta ohjauksesta.

Toki kun puhutaan kansainvälisestä taloudesta, niin sitten täytyy myös huomata, että monet autoritaariset valtiot etenkin harrastavat valtiokapitalismia, jossa valtioiden tasolla pyritään edistämään ja hoitamaan taloussuhteita. Tässä ikään kuin politiikka hivuttautuu takaisin talouden alueelle.


Ja sitten on kysymys talouskasvusta. Mihin tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistien mielestä, jotta voimme turvata talouskasvun ja työpaikat. Mutta jos katsotaan historiallista evidenssiä, niin talous kasvoi teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa taloudellista sääntelyä lisättiin, veroja kiristettiin ja muutoinkin rakennettiin hyvinvointivaltioita meillä Euroopassa. Silti, talouskasvu hyvinvointivaltioissa sekä vapaampaa talouspolitiikkaa harjoittaneissa valtioissa ei eronnut määrällisesti toisistaan.

Mihin siis tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistit painottavat taloudellista tehokkuutta ja talouskasvua. Mutta historia osoittaa, että talous saadaan kasvamaan myös oloissa joissa harrastetaan ihmislähtöistä talouspolitiikkaa.

On oikeastaan sääli, että valtavirran taloustiede on niin läheisissä kytköksissä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, ettei nähdä myös muita vaihtoehtoja. Niitä ei ole paljon, mutta niitä on pakko olla, kuten toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu täysin toisenlaisissa oloissa, joissa hyvinvointivaltioita rakennettiin, osoittaa.


Mutta loppupeleissä kyse on ihmisten uskomuksista, arvoista, eduista ja ideologisista ruusutarhoista.

Mikä tahansa ideologia puhtaaksi viljeltynä on "ideologinen ruusutarha" eli eräänlainen harhakuvitelma. Talousdemokratia, kommunismi, kapitalismi, uusliberalismi, jne. ovat kaikki sellaisia, että niitä täytyy soveltaa yhdessä muiden ideologioiden ja reaalimaailman lainalaisuuksien kanssa. Kommunismi ei pystynyt tuomaan kansalaisille hyvinvointia, mutta ei sitä tee puhdas kapitalismikaan, kuten 1800-luvun kokemukset osoittavat.

Totuus löytyy sieltä jostakin kultaiselta keskitieltä. Ääripäät johtavat aina ennemmin taikka myöhemmin ongelmiin. Tämän vuoksi suhtaudun epäilevästi sekä talousdemokratiaan että uusliberaaliin talouspolitiikkaan.

Talous ei tarvitse demokratisoimista, vaan demokratian keinoin täytyy luoda eri toimijoille insentiivejä toimia oikealla ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tämä koskee sekä poliittisia että taloudellisia toimijoita ja toimintaa.

Se vaan, että kun elämme demokratiassa, ja ihmisillä on tosiaan erilaiset arvot, uskomukset, päämäärät, edut ja ideologiset ruusutarhat, niin mistä saadaan tarvittava poliittinen tahto toteuttaa tarvittavia keskitien uudistuksia? Tämä on demokratian ja demokraattisen politiikan ongelma.

Talousdemokratiassa siis pyritään rakentamaan järjestelmä, joka luo kannustimia kaikkia hyödyttävään toimintaan demokraattisin keinoin.

Tämä on erittäin ristiriitainen tavoite, sillä se "kaikkia hyödyttävä toiminta" on subjektiivinen käsite. Tiettyjen perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen meillä on myös yksilöllisiä tarpeita, ja jos joku kokee tarpeelliseksi kerätä mammonaa, miten se mahdollistetaan talousdemokratiassa? Ja vaikka se mammonan kerääminen ei varsinainen tavoite olisikaan, se on usein sivutuote viihdeteollisuudessa. Ei kai ihmisten itseilmaisua pidä rajoittaa? Jos joku tuntee paloa laulaa täysillle stadionkatsomoille, se hänelle suotakoon. Siitä sitten seuraa, pahus vieköön, pääsylipputuloja ja esiitymispalkkioita. Jokunen ihminen sen viihdesirkuksen pyörittämisellä työllistyykin itse artistin lisäksi. Sama koskee urheilutapahtumia, sillä esim. Lauri Markkanen teki juuri 238 miljoonan dollarin sopimuksen Utah Jazzin kanssa. Nämä ovat melko lailla win-win -tilanteita, sillä kansa haluaa sirkushuveja ja kansa niitä myös saa. Ohessa toki majoitus- ja ravitsemispalvelut hyötyvät.

Lienee syytä selventäää, että talousdemokratian tavoitteena ei ole rajoittaa yksilöiden itseilmaisua tai estää taloudellista menestystä. Talousdemokratiassa pyritään demokraattisin keinoin luomaan rakenteita, joissa taloudellinen toiminta tukee yhteiskunnan hyvinvointia ja ympäristön kestävyyttä, eikä vain pienen omistajajoukon etuja muiden kustannuksella.

Se, että yksilöllä on oikeus tavoitella taloudellista menestystä esimerkiksi viihde- tai urheilualalla, on täysin yhteensopiva talousdemokratian kanssa. Kysymys on siitä, että koko järjestelmässä olisi sellaiset pelisäännöt, jotka ohjaavat taloutta kohti kestävää, reilua ja kaikkia hyödyttävää kehitystä. Talousdemokratia ei siis estä yksilöitä ansaitsemasta suuria tuloja tai viemästä osaamistaan markkinoille, vaan asettaa puitteet, jotka ehkäisevät esimerkiksi monopolien syntymistä tai luonnonvarojen kestämätöntä käyttöä.

Lopuksi vielä huomauttaisin, että "kaikkia hyödyttävän toiminnan" käsite ei tarkoita jokaisen yksilön subjektiivisten toiveiden täyttämistä täydellisesti, vaan yhteisesti määritettyjä reiluja sääntöjä, jotka takaavat esimerkiksi perusoikeudet, taloudellisen turvallisuuden ja kestävän ympäristön kaikille – nämä perustarpeet luovat pohjan myös yksilöllisten tavoitteiden toteutumiselle.

Miksi näihin tavoitteisiin ei päästäisi lainsäädännöllä muuttamatta talouden rakenteita?

Nykyiselläänkin verovaroista huomattava osa menee taloudellisen eriarvoisuuden hoitoon ja ympäristönsuojeluun. Enempää verottamista emme kestä, joten verovarojen käyttöä pitää kohdentaa paremmin. Ja koska valtion talous on pitkälti riippuvainen vientituloista, meidän pitää tukea myös vientiteollisuutta. Omavaraisuuden tavoittelu ei onnistunut edes suurelta ja mahtavalta itäiseltä naapuriltamme.

Talousdemokratian tavoitteena ei ole rajoittaa vientiä tai lisätä verotusta raskaammaksi, vaan pyrkiä siihen, että talousjärjestelmän säännöt luodaan demokraattisesti ja ohjaavat toimijat hyödyttämään yhteiskuntaa mahdollisimman laajasti. Tällä hetkellä suurta osaa resursseista joudutaan käyttämään korjaamaan ongelmia, joita järjestelmä itsessään tuottaa, kuten eriarvoisuutta ja ympäristöhaittoja.

Mutta eriarvoisuushan on sinun mielestäsi ok, koska totesit aiemmin "Talousdemokratia ei siis estä yksilöitä ansaitsemasta suuria tuloja".

Ympäristöhaitat taas johtuvat enimmäkseen tuotantoon käytetyistä menetelmistä, ei talousjärjestelmästä. Kommunistinen Kiina saastuttaa ja kapitalistinen Yhdysvallat saastuttaa.

Esimerkiksi verotuksen ja lainsäädännön avulla voidaan tiettyyn pisteeseen asti hallita haittoja ja ohjata toimintaa, mutta ilman laajempia rakenteellisia muutoksia on vaikea puuttua itse ongelmien perussyihin. Talousdemokratiassa sääntöjä kehitetään niin, että taloudellinen toiminta itsessään tukisi yhteiskunnallista hyvinvointia ja ympäristön kestävyyttä.

Sinulta on kysytty tätä aiemminkin, mutta jos demokraattisesti muodostettu hallituksemme ei näistä ongelmista ole selvinnyt, miten talousdemokratia siihen pystyisi? Mikä on se ylimääräinen "lisädemokratia", jota ympäristöministeriö tai sosiaali-ja terveysministeriö ei ole vielä äkännyt, vaikka hallituksia on ollut itsenäisessä Suomessa jo useita kymmeniä. Haiskahtaa edelleen määräilyltä, ei demokratialta. Demokratia ei vieläkään aseta tavoitteita.

[Naturalisti]

Nimimerkki Naturalisti kommentoi tossa edellä:

Ei ole mitään syytä hermostua eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Olet itse aloittanut tämän ketjun ja kritisoinut siinä talousdemokraattien aloitteita (vielä varsin ylimalkaisesti). Minulle jäi epäselväksi, mitä tarkoituksesi oli todistaa, kun nostit esiin Teivo Teivaisen teoksen? Minä puolestani vain ihmettelin tai oikeastaan kysyin: kritisoitko sinä jotenkin tähän teokseen tukeutuen demokratian laajentamista myös talouteen? Itse luin kirjaa lähinnä todistuksena talousdemokratian laajentamisen tarpeellisuudesta. En myöskin ymmärrä, mitä sellaista olen mielestäsi pannut suuhusi, mitä et ole sanonut?

Itse asiassa en pyrkinyt todistamaan tuon teoksen avulla yhtään mitään.

Jos luet sen kommentin uudestaan, niin totean vain, että Suomessa tämä kirja oli yksi tämän tyyppisen keskustelun alkusysäyksiä. Siis keskustelun, joka pohtii politiikan ja talouden suhdetta. Tarkoitus oli vain kartoittaa tämän aiheen taustoja.

Ei pidä tulkita asioita niin mustavalkoisesti. En ole missään todennut että kannatan uusliberaalia talouslinjaa kautta linjan, päinvastoin, mutta en ole myöskään missään todennut että kannattaisin talousdemokratiaa. Talousdemokratiaa ja uusliberaalia ajattelua voi kumpaakin kritisoida ihan hyvällä syyllä, koska ne kuvaavat tietyllä tavalla näitä mahdollisia ääripäitä.

Toisaalta tunnet varmastikin "is / ought" erottelun etiikan puolelta. Siellä on Humen vanha ajatus, jonka mukaan "siitä kuinka asiat ovat, ei voi johtaa sitä kuinka niiden pitäisi olla". Tietyllä tavalla tämä sopii myös mun ajatteluun. Kun kirjoitan kuinka asiat mielestäni maailmassa ovat, niin se ei vielä tarkoita sitä että hyväksyisin kaiken mahdollisen ilman pienintäkään kritiikkiä.

Mitä tulee Teivaisen teokseen, niin siinä on oikeastaan vain yksi heikkous. Jossakin siinä kirjan alussa kun hän puhuu politiikan ja talouden suhteesta, niin hän kieltäytyy määrittelemästä näitä ilmiöitä sekä niiden välistä rajaa tarkasti. Jos emme siis tiedä missä politiikka loppuu ja talous alkaa, niin on aika vaikea myös sanoa että koska jokin asia on siirretty politiikan alueelta talouden puolelle.

Itse olen ajatellut tuon rajan aina laadullisesti enkä institutionaalisesti. Jos tuo raja mielletään institutionaalisesti, niin siinä helposti käy siten, että valtio mielletään poliittiseksi toimijaksi ja yritykset taloudellisiksi toimijoiksi, mutta tämä on väärä ajattelutapa.

Kun tuo raja ajatellaan laadullisesti toiminnan tyypin mukaan, niin politiikka on koko yhteiskuntaa koskevaa päätöksentekoa ja näihin päätöksiin vaikuttamista. Taloudellinen toiminta puolestaan liittyy tuotantoon, kulutukseen, vaihdantaan sekä rahoitukseen noin pääpiirteissään.

Kyse näiden kahden toiminnan välillä on laadullinen. Valtio on paitsi poliittinen niin myös taloudellinen toimija, ja yritykset jotka lobbaavat poliitikkoja, niin myös osallistuvat poliittiseen vaikuttamiseen.

Toisaalta kyse Teivaisen teoksessa oli nimenomaan "demokraattisesta päätöksenteosta" kun hän kirjoittaa ekonomismista. Tuo voi tarkoittaa siis myös sitä, että monet taloudelliset poliittiset päätökset tehdään epädemokraattisesti valtion sisällä. Tästä yksi esimerkki on juuri tuo keskuspankkien itsenäisyys, ja toisaalta se että päätöksiä tehdään virkamiesvetoisesti teknokraattisesti. Tuolloin niitä ei alisteta enää demokraattiselle prosessille.

Mutta toisaalta tällainen virkamieslähtöisyys ja sektoripohjainen asiantuntijavetoinen toiminta on ollut yksi sysäys kansainväliselle yhteistyölle ja kansainvälisille hallitusten välisille organisaatioille:

Wiki: Functionalism


Eli Teivaisen teos on ihan hieno analyysi politiikan ja talouden suhteista, mutta sen ainut heikkous on se, että hän toteaa jossakin sen kirjan suht alussa ettei näitä voi määritellä tarkasti. Mihin siis politiikka loppuu ja mistä taas talous alkaa? Ja kuinka demokraattinen politiikka, ja toisaalta kansallisen sekä kansainvälisen tason erottelu nivoutuu tähän kokonaisuuteen?

Siinäpä sitä pohdittavaa!

Ok! Ymmärrän nyt, ettet pyrkinyt todistamaan mitään erityistä Teivaisen teoksen avulla, vaan halusit viitata sen merkitykseen keskustelun alkusysäyksenä. Olet valmis kritisoimaan sekä uusliberalismia että talousdemokraattien tavoitteita.

Olisinkin kiinnostunut kuulemaan tarkemmin ajatuksistasi talousdemokratian suhteen – miten suhtaudut rahareformiin ja talousdemokraattien ehdotuksiin kapitalismin kehittämisestä? Onko kritiikkisi talousdemokratiaa kohtaan erilaista kuin uusliberaalia ajattelua kohtaan, ja jos on, miten? Näetkö kapitalismin kehittämisen mahdollisena, vai pitäisikö järjestelmää muuttaa perusteellisemmin?

Nostit kommenttisi lopussa esiin tärkeän kysymyksen: "Mihin siis politiikka loppuu ja mistä talous alkaa?" Itse näen, että tätä rajaa sekä hämärretään että demokratian aluetta kavennetaan julkisten palveluiden yksityistämisellä ja virkamiesten valta-aseman kasvattamisella teknokraattisissa järjestelmissä. Taloutta ja politiikkaa ei voida erottaa toisistaan – taloudelliset toimet vaativat demokraattisia pelisääntöjä, mikä ei tarkoita suunnitelmataloutta. Talousdemokraattien ajama rahareformi on esimerkki siitä, kuinka talouden sääntöjä voidaan uudistaa demokraattisesti, varmistaen samalla kansalaisten vaikutusmahdollisuudet.

Lopuksi, virkamiesvetoisen päätöksenteon ja keskuspankkien itsenäisyyden kritiikkisi on aiheellinen. Mandaattien ja toimintavallan demokraattinen regulointi on ratkaisevan tärkeää, jotta rahapolitiikkaa voidaan ohjata yhteiskunnallisten tavoitteiden mukaisesti. Olisin kiinnostunut kuulemaan täsmällisemmän näkemyksesi näistä teemoista – voiko talouden demokraattinen kontrolli toimia käytännössä, ja miten arvioit talousdemokraattien ehdotusten vaikutuksia kapitalismiin?

En oikeastaan jaksa toistaa itseäni, sillä käsitykseni talousdemokratiasta (rahareformi ynnä muut aiheet) on tullut jo aika hyvin esiin edellä olleista kommenteistani. Mä näen talousdemokratian ja toisaalta uusliberaalin talouspolitiikan eräänlaisina ääripäinä, joiden väliin mahtuu koko joukko demokraattisesti toteutettavissa olevia uudistuksia, ilman että koko taloutta tarvitsee demokratisoida taikka sitten yksityistää ja siirtää demokraattisen politiikan ulottumattomiin.


Eli tässä voitaisiin kuvata näitä kahta suuntausta akselilla, jonka toisessa päässä on (demokraattisen) politiikan ulottaminen talouden alueelle, ja sitten toisessa päässä talouden alueen irrottaminen (demokraattisesta) poliittisesta ohjauksesta mahdollisimman pitkälle.


Tuo on oikeastaan se asian ydin ja mieluummin keskustelen tästä tällä tasolla. Olkoonkin, että nykyinen "valtavirran" talouspolitiikka nojaa hyvin pitkälle uusliberaaliin ideologiaan, joka edistää tuota taloudellisen toiminnan irrottamista poliittisesta ohjauksesta.

Toki kun puhutaan kansainvälisestä taloudesta, niin sitten täytyy myös huomata, että monet autoritaariset valtiot etenkin harrastavat valtiokapitalismia, jossa valtioiden tasolla pyritään edistämään ja hoitamaan taloussuhteita. Tässä ikään kuin politiikka hivuttautuu takaisin talouden alueelle.


Ja sitten on kysymys talouskasvusta. Mihin tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistien mielestä, jotta voimme turvata talouskasvun ja työpaikat. Mutta jos katsotaan historiallista evidenssiä, niin talous kasvoi teollisuusmaissa toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa taloudellista sääntelyä lisättiin, veroja kiristettiin ja muutoinkin rakennettiin hyvinvointivaltioita meillä Euroopassa. Silti, talouskasvu hyvinvointivaltioissa sekä vapaampaa talouspolitiikkaa harjoittaneissa valtioissa ei eronnut määrällisesti toisistaan.

Mihin siis tarvitsemme uusliberaalia talouspolitiikkaa? Ekonomistit painottavat taloudellista tehokkuutta ja talouskasvua. Mutta historia osoittaa, että talous saadaan kasvamaan myös oloissa joissa harrastetaan ihmislähtöistä talouspolitiikkaa.

On oikeastaan sääli, että valtavirran taloustiede on niin läheisissä kytköksissä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, ettei nähdä myös muita vaihtoehtoja. Niitä ei ole paljon, mutta niitä on pakko olla, kuten toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu täysin toisenlaisissa oloissa, joissa hyvinvointivaltioita rakennettiin, osoittaa.


Mutta loppupeleissä kyse on ihmisten uskomuksista, arvoista, eduista ja ideologisista ruusutarhoista.

Mikä tahansa ideologia puhtaaksi viljeltynä on "ideologinen ruusutarha" eli eräänlainen harhakuvitelma. Talousdemokratia, kommunismi, kapitalismi, uusliberalismi, jne. ovat kaikki sellaisia, että niitä täytyy soveltaa yhdessä muiden ideologioiden ja reaalimaailman lainalaisuuksien kanssa. Kommunismi ei pystynyt tuomaan kansalaisille hyvinvointia, mutta ei sitä tee puhdas kapitalismikaan, kuten 1800-luvun kokemukset osoittavat.

Totuus löytyy sieltä jostakin kultaiselta keskitieltä. Ääripäät johtavat aina ennemmin taikka myöhemmin ongelmiin. Tämän vuoksi suhtaudun epäilevästi sekä talousdemokratiaan että uusliberaaliin talouspolitiikkaan.

Talous ei tarvitse demokratisoimista, vaan demokratian keinoin täytyy luoda eri toimijoille insentiivejä toimia oikealla ja kaikkia hyödyttävällä tavalla. Tämä koskee sekä poliittisia että taloudellisia toimijoita ja toimintaa.

Se vaan, että kun elämme demokratiassa, ja ihmisillä on tosiaan erilaiset arvot, uskomukset, päämäärät, edut ja ideologiset ruusutarhat, niin mistä saadaan tarvittava poliittinen tahto toteuttaa tarvittavia keskitien uudistuksia? Tämä on demokratian ja demokraattisen politiikan ongelma.

Talousdemokratiassa siis pyritään rakentamaan järjestelmä, joka luo kannustimia kaikkia hyödyttävään toimintaan demokraattisin keinoin.

Tämä on erittäin ristiriitainen tavoite, sillä se "kaikkia hyödyttävä toiminta" on subjektiivinen käsite. Tiettyjen perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen meillä on myös yksilöllisiä tarpeita, ja jos joku kokee tarpeelliseksi kerätä mammonaa, miten se mahdollistetaan talousdemokratiassa? Ja vaikka se mammonan kerääminen ei varsinainen tavoite olisikaan, se on usein sivutuote viihdeteollisuudessa. Ei kai ihmisten itseilmaisua pidä rajoittaa? Jos joku tuntee paloa laulaa täysillle stadionkatsomoille, se hänelle suotakoon. Siitä sitten seuraa, pahus vieköön, pääsylipputuloja ja esiitymispalkkioita. Jokunen ihminen sen viihdesirkuksen pyörittämisellä työllistyykin itse artistin lisäksi. Sama koskee urheilutapahtumia, sillä esim. Lauri Markkanen teki juuri 238 miljoonan dollarin sopimuksen Utah Jazzin kanssa. Nämä ovat melko lailla win-win -tilanteita, sillä kansa haluaa sirkushuveja ja kansa niitä myös saa. Ohessa toki majoitus- ja ravitsemispalvelut hyötyvät.

Jos joku koripalloilija saa 238 miljoonaa viidessä vuodessa pallon pompottamisesta, niin silloin ollaan todella kaukana mistään "talousdemokratiasta". Kukaan tavallinen työtä tekevä ihminen ei tienaa sellaisia summia edes koko työelämänsä aikana. Ja silloin puhutaan kymmenistä vuosista.

Eikä summien tarvitse olla noinkaan suuria kun koko ajatus hajoaa jo käsiin. Suomessa siihen riittää muutaman sadan tuhannen ansiottomat vuositulot. Kukaan ei ole niiden arvoinen, se on varmaa se. Ei varsinkaan silloin, jos ne maksetaan julkisista varoista.

Mutta, itselleni on tullut täysin selväksi myös se, ettei näitä suhteellisuuteen liittyviä asioita ole helppo sisäistellä. Täysin kattava talousdemokratia on hapatusta. Jos ihminen ei olisi ahne ja tyhmä, niin silloin asia olisi tietenkin erilailla. Mutta sekin on haihattelua.

Nostat esiin monia talousdemokratian tavoitteisiin olennaisesti kuuluvia näkökohtia, erityisesti liittyen tuloeroihin ja ansiottomiin tuloihin. Talousdemokratian ytimessä onkin juuri ajatus siitä, että talouden tulisi palvella yhteistä hyvää, eikä vain pieniä etuoikeutettuja ryhmiä. Nykyjärjestelmän tarjoamat jättitulot tietyille ammateille – kuten huippu-urheilijoille ja viihdetaiteilijoille – ovat tästä näkökulmasta esimerkkejä, joissa yhteiskunnan varallisuus jakautuu hyvin epätasaisesti ja resurssit keskittyvät epäoikeudenmukaisesti.

Talousdemokratia pyrkii tarjoamaan rakenteellisen muutoksen, jossa perustoimeentulo ja yhteiskunnallinen hyvinvointi turvattaisiin kaikille, mutta ilman että tämä merkitsisi yksilöllisten tavoitteiden tai itseilmaisun tukahduttamista. Erona nykymalliin olisi kuitenkin se, että rahavirtoja ja tulojen kasautumista ei sallittaisi vain muutamille – erityisesti ilman vastinetta yhteiskunnalle. Tässä kohtaa rahareformin ajatus liittyykin olennaisesti talousdemokratiaan: rahan luominen palautettaisiin demokraattiseen valvontaan, mikä vähentäisi keinottelusta, lainakierteestä ja keskitetyistä pääomista johtuvaa epätasa-arvoa.

Ymmärrämme, että ahneus ja itsekkyys voivat olla vahvoja inhimillisiä piirteitä, mutta talousdemokratian tavoitteena on luoda sellainen järjestelmä, jossa rakenteet eivät palkitse näitä piirteitä epäoikeudenmukaisella tavalla. Tämä tarkoittaa rakenteiden luomista, jotka kannustavat reaalitalouden toimintaan – todellisten hyödykkeiden ja palveluiden tuottamiseen – ja vähentävät talouden eriarvoisuutta. Tämä ei toki poista yksilöllistä vapautta tai mahdollisuutta ansaita, vaan tuo ansaitsemiselle kestävämmät ja yhteisöllisemmät raamit.

Olet oikeassa, että täysin kattavan talousdemokratian saavuttaminen voi vaikuttaa utopistiselta, mutta näkisimme tämän nimenomaan askel askeleelta etenevänä muutoksena kohti oikeudenmukaisempaa ja demokraattisempaa talousjärjestelmää. Tavoite on siis pitkälti linjassa mainitsemiesi ajatusten kanssa – kohtuullistamista, reiluutta ja julkisten varojen järkevää käyttöä – mutta ilman, että luovuttaisimme toivosta tai ajaisimme näitä päämääriä pelkästään lyhytnäköisesti, vaan myös rakenteellisella tasolla.

[Naturalisti]

Talousdemokratian tavoitteena ei ole rajoittaa vientiä tai lisätä verotusta raskaammaksi, vaan pyrkiä siihen, että talousjärjestelmän säännöt luodaan demokraattisesti ja ohjaavat toimijat hyödyttämään yhteiskuntaa mahdollisimman laajasti. Tällä hetkellä suurta osaa resursseista joudutaan käyttämään korjaamaan ongelmia, joita järjestelmä itsessään tuottaa, kuten eriarvoisuutta ja ympäristöhaittoja.

Mutta eriarvoisuushan on sinun mielestäsi ok, koska totesit aiemmin "Talousdemokratia ei siis estä yksilöitä ansaitsemasta suuria tuloja".

Ympäristöhaitat taas johtuvat enimmäkseen tuotantoon käytetyistä menetelmistä, ei talousjärjestelmästä. Kommunistinen Kiina saastuttaa ja kapitalistinen Yhdysvallat saastuttaa.

Esimerkiksi verotuksen ja lainsäädännön avulla voidaan tiettyyn pisteeseen asti hallita haittoja ja ohjata toimintaa, mutta ilman laajempia rakenteellisia muutoksia on vaikea puuttua itse ongelmien perussyihin. Talousdemokratiassa sääntöjä kehitetään niin, että taloudellinen toiminta itsessään tukisi yhteiskunnallista hyvinvointia ja ympäristön kestävyyttä.

Sinulta on kysytty tätä aiemminkin, mutta jos demokraattisesti muodostettu hallituksemme ei näistä ongelmista ole selvinnyt, miten talousdemokratia siihen pystyisi? Mikä on se ylimääräinen "lisädemokratia", jota ympäristöministeriö tai sosiaali-ja terveysministeriö ei ole vielä äkännyt, vaikka hallituksia on ollut itsenäisessä Suomessa jo useita kymmeniä. Haiskahtaa edelleen määräilyltä, ei demokratialta. Demokratia ei vieläkään aseta tavoitteita.

Kiitos täsmennyksistä, arviosi avaa hienosti tilaisuuden selventää talousdemokratian periaatteita laajemmasta näkökulmasta.

Ympäristökysymyksissä talousdemokratia ei katso, että ongelma ratkeaisi vain tiettyä talousjärjestelmää muuttamalla (oli se sitten mikä hyvänsä), vaan pyrkii demokraattiseen hallintaan, jossa yhteiskunnan eri tasojen päätöksentekijät voivat aidosti vaikuttaa talouden sääntöihin. Esimerkiksi Kiinan ja Yhdysvaltojen järjestelmät – joissa taloudellisen toiminnan perusehtona on yksityisen voitontavoittelun tai poliittisen eliitin vallan maksimointi – voivat molemmat johtaa merkittäviin ympäristöhaittoihin. Molemmissa on toki jo käynnistetty valtavia panostuksia vihreään teollisuuteen, mikä asettaa paineita EU:lle pysyä kestävän kehityksen ja taloudellisen kilpailukyvyn mukana. Talousdemokratian perimmäisenä ajatuksena on kehittää kestävämpiä rakenteita, joissa sekä yhteiskunnan hyvinvointi että ympäristön rajat ovat keskiössä.

Lisäksi, kuten mainitsit, talousdemokratian tavoitteena ei ole asettaa ulkopuolisia tavoitteita, vaan tarjota puitteet, joissa talousjärjestelmän sääntöjä ja tavoitteita voidaan demokraattisesti kehittää ja joissa päätöksentekijät yhteiskunnan eri tasoilla voivat osallistua sääntöjen ja tavoitteiden asettamiseen. Talousdemokratiassa säännöt eivät ohjaa pelkästään taloudelliseen voittoon vaan tähtäävät laajempaan yhteiseen hyötyyn.

EU- ja euroalueen tasolla tämä tarkoittaisi yhteisten sääntöjen ja rakenteiden tarkastelua ja kehittämistä demokraattisesti hallituiksi. Nyt ajankohtaisena esimerkkinä Draghin EU:lle esittämät ehdotukset talouden ohjauksen parantamisesta ja rakenteiden uudistamisesta tarjoavat Suomellekin tilaisuuden arvioida, miten niitä voisi hyödyntää talousdemokratian hengessä. Näiden ehdotusten tutkiminen talousdemokratian näkökulmasta voisi avata uusia mahdollisuuksia vahvistaa euroalueen ja EU:n kestävää kehitystä ja yhteisvastuullisuutta.

[Purdue]

Naturalistille kysymys:

Olet tässä mainostanut talousdemokratiaa monestakin näkökulmasta, ja tuonut esiin sen kuinka talous pitäisi saada demokraattiseen hallintaan. Tuo koko kuvaus liikkuu hyvin abstraktilla tasolla.

Onko sulla esittää konkreettisia mekanismeja että millä tavalla tuo talousdemokraattinen päätöksenteko toimisi käytännön tasolla?

Nykyäänhän meillä on käytössä länsimaissa edustuksellinen demokratia eri kansallisine vivahteineen, mutta tämä perustuu esim. koko yhteiskunnan tasolla siihen, että kansalaiset/äänestäjät valitsevat keskuudestaan edustajat, jotka säätävät lait. Lisäksi parlamentaarisessa järjestelmässä kuten Suomessa tästä kansanedustajien joukosta (pääasiassa) valitaan myös hallitus ja ministerit. Ja sama homma toistuu paikallisella tasolla.

Mitenkä siis näet että talousdemokratia olisi toteutettavissa käytännön institutionaalisin järjestelyin, ja kuinka tuo järjestelmä eroaisi nykyisestä?