Oppiminen: Kuinka muistamme ja ymmärrämme lukemamme?

[Purdue]

Oppiminen: Kuinka muistamme ja ymmärrämme lukemamme?


Eli nyt on kyse siitä kuinka me esimerkiksi kirjaa lukiessamme ymmärrämme ja muistamme lukemamme. Kun luet seuraavaa tekstin pätkää, niin:

Kiinnitä huomiosi siihen kuinka huomiosi lukuprosessin aikana kohdistuu yhteen sanaan kerrallaan, ja kuinka nämä sanat nostavat mielessäsi merkitystulkintoja. Kun olet lukenut tämän tekstinpätkän, niin kysy itseltäsi: muistanko paremmin tämän tekstin merkityksen vaiko sen muodon? Eli onko minun helpompi kertoa mitä teksti käsitteli, kuin muistaa tämä tekstin pätkä ulkoa sanasta sanaan?


Tähän liittyen on tehty ihan tutkimustakin. Tuossa linkki josta pääsee lukemaan sen tutkimuksen abstraktin, vaikka itse teksti onkin maksumuurin takana:

Why is the meaning of a sentence better remembered than its form?


Eli oikeastaan kyse taitaa olla semanttisen ja episodisen muistin vuorovaikutuksesta? Semanttisen muistin avulla muistamme lukemamme tekstin pätkän merkityksen, ja episodisen muistin avulla muistamme itse tekstin pätkän sanasta sanaan varsinkin jos toistamme tekstinpätkää yhä uudestaan ja uudestaan.


Mutta sitten tän aloituksen varsinainen kysymyksenasettelu: Kun me luemme jotakin tekstinpätkää esimerkiksi kirjasta ja valmistaudumme vaikkapa tenttiin, niin missä määrin oppimisemme on kiinni semanttisesta ja missä määrin episodisesta muistista, ja kenties näiden yhteisvaikutuksesta?


Eli millainen opiskelu on tehokkainta? Onko ulkoa pänttääminen se paras strategia, vai olisiko tärkeämpää tehdä siitä tekstistä muistiinpanoja, ja pohdiskella sen luetun merkitystä? Vai onko totuus jossakin siellä välissä, että kumpaakin tarvitaan?



Tähän liittyen vielä sellainen pohdinta, että millä tasolla aivojen prosessointi tuon tekstin suhteen tapahtuu?

Eli jos ajatellaan, että me luemme yksittäisiä sanoja sana kerrallaan, mutta prosessoivatko aivomme noita sanoja, vai sitten niitä konsepteja ja merkityksiä siellä sanojen takana?

Jos aivomme ei prosessoi varsinaisesti sanoja, vaan niiden sanojen ja sen tekstin merkityksiä (konseptit sanojen takana), niin selittäisikö tämä tuon yllä mainitun tutkimustuloksen? Eli on helpompi muistaa lukemansa tekstin merkitys kuin sen sanatarkka muoto?

[Stadin öljylanne]

Kun on tutkittu noita savant-autisteja, joilla on ikään kuin valokuvamuisti, niin he pystyvät muistamaan sanasta sanaan lukemansa satojen sivujen mittaisen teoksen, mutta eivät osaa tarkemmin selittää, mitä kyseinen kirja käsitteli. Epäilisin, että heidän aivonsa eivät abstrahoi tietoa samalla tavalla kuin useimpien muiden aivot. Sanoista ei ehkä muodostu lauseiksi kutsuttuja hierarkioita, lauseista ajatuksiksi kutsuttuja hierarkioita eikä ajatuksista kokonaiskuviksi kutsuttua hierarkiaa. Eli jos sisään tulevat sanat, lauseet tai ajatukset eivät integroidu olemassa olevaan tietoon, ne jäävät tavallaan irrallisiksi. Normaalisti toimivissa aivoissa opittava asia taas konseptualisoituu, eli se ikään kuin tiivistyy helposti palautettaviksi käsitteiksi, vaikka taustalla onkin koko joukko monimutkaisia rakenteita. Integroituessaan uudesta tiedosta tulee "osa minua".

Konseptien palauttaminen mieleen on yleensä helpompaa kuin niiden rakentumiseen käytettyjen rakennuspalikoiden (sanat, lauseet jne. konkreettiset asiat) muistaminen. Tosin tuskinpa se silti mikään nollasummapeli on – osa ihmisistä muistaa myös valtavat määrät yksityiskohtia, mikä ei silti estä heitä hahmottamasta kokonaisuuksia. Minulla oli yläasteella yhteiskuntaopin opettajana henkilö, joka kertoi omien sanojensa mukaan omaavansa valkovuvamuistin. Opettaja tunnettiin siitä, ettei tämä juuri koskaan katsonut mitään muistiinpanosta tai kirjasta, vaan puhui selvästi ulkomuistista. Ja jos joku kysyi, miltä sivulta jokin tieto löytyy oppikirjasta, opettaja pystyi vielä kertomaan senkin.

Kerran rinnakkaisluokkalaiset sitten testasivat hänen muistiaan. He keksivät jonkin poskettoman pitkän numerosarjan, taisi olla viitisenkymmentä numeroa, ja lukivat sen opettajalle ääneen. Seuraavana päivänä kysyivät, miten se menikään, ja opettaja toisti numerosarjan kuin apteekin hyllyltä. En tosin tiedä, kokeilivatko he samaa vielä viikkojen tai kuukausien päästä, mutta jo pelkkä seuraavana päivänä kertaus tuntuu aika kovalta suoritukselta. Ilmeisesti joillakin voi olla niin hyvä muisti, että erilaisten detaljien mielessä pitäminen ei ole pois niiden isompien kokonaisuuksien hahmottamisesta. Se, että pystyy kertarykäisyllä painamaan mieleensä satunnaisia numeroita ja tietoja, ei välttämättä sulje pois kykyä tunnistaa ja opettaa juuri ne kaikkein olennaisimmat asiat. Ainakin niin hyvin tuo opettaja onnistui hommassaan, että sillä pärjäsi mainiosti yläasteen lehtorina.

Ehkäpä semanttista muistia tarvitaan ylksityiskohtien muistamiseen, kun taas episodista muistia tarvitaan itselle merkityksellisimmän muistamiseen. Episodinen muisti siis kertoisi tiedon ja sen osien merkitykset eli niiden herättämät kokemukset ja tai tunteet, joista tilanteeseen sopivimmat nousevat olennaisimpina mieleen.

Varmaan yritän tässä spakulaatiossani väittää, että olennaisuuksien muistaminen edellyttää episodista muistia enemmän ja yksityiskohtien muistaminen semanttista muistia enemmän.

[Stadin öljylanne]

^
Episodisesta muistista vielä se, että ehkäpä kokemukset ja tunteet herättävät niihin liittyvät hermoverkostot aivoissa eli kyseisiin konsepoteihin läheisesti liittyvät mahdollisesti muut "assosiaatiokartat" ja sitten kun selittää opitusta olennaisuudet, selittää ne helpositi omin sanoin niillä detaljeilla, jotka pulpahtavat mieleen merkityksellisimpinä omissa kokemuksissa ja omissa tunteissa. Toki jos onnistuu integroimaan olennaisimmiksi rakennuspalikoiksi samat sanat ja lauseet kuin, joilla ajatukset ja olennaisuus on omaksuttu, tietysti on helpompi palauttaa ulkomuistista suorat sitaatitkin.

[Purdue]

Kun on tutkittu noita savant-autisteja, joilla on ikään kuin valokuvamuisti, niin he pystyvät muistamaan sanasta sanaan lukemansa satojen sivujen mittaisen teoksen, mutta eivät osaa tarkemmin selittää, mitä kyseinen kirja käsitteli. Epäilisin, että heidän aivonsa eivät abstrahoi tietoa samalla tavalla kuin useimpien muiden aivot. Sanoista ei ehkä muodostu lauseiksi kutsuttuja hierarkioita, lauseista ajatuksiksi kutsuttuja hierarkioita eikä ajatuksista kokonaiskuviksi kutsuttua hierarkiaa. Eli jos sisään tulevat sanat, lauseet tai ajatukset eivät integroidu olemassa olevaan tietoon, ne jäävät tavallaan irrallisiksi. Normaalisti toimivissa aivoissa opittava asia taas konseptualisoituu, eli se ikään kuin tiivistyy helposti palautettaviksi käsitteiksi, vaikka taustalla onkin koko joukko monimutkaisia rakenteita. Integroituessaan uudesta tiedosta tulee "osa minua".

Konseptien palauttaminen mieleen on yleensä helpompaa kuin niiden rakentumiseen käytettyjen rakennuspalikoiden (sanat, lauseet jne. konkreettiset asiat) muistaminen. Tosin tuskinpa se silti mikään nollasummapeli on – osa ihmisistä muistaa myös valtavat määrät yksityiskohtia, mikä ei silti estä heitä hahmottamasta kokonaisuuksia. Minulla oli yläasteella yhteiskuntaopin opettajana henkilö, joka kertoi omien sanojensa mukaan omaavansa valkovuvamuistin. Opettaja tunnettiin siitä, ettei tämä juuri koskaan katsonut mitään muistiinpanosta tai kirjasta, vaan puhui selvästi ulkomuistista. Ja jos joku kysyi, miltä sivulta jokin tieto löytyy oppikirjasta, opettaja pystyi vielä kertomaan senkin.

Kerran rinnakkaisluokkalaiset sitten testasivat hänen muistiaan. He keksivät jonkin poskettoman pitkän numerosarjan, taisi olla viitisenkymmentä numeroa, ja lukivat sen opettajalle ääneen. Seuraavana päivänä kysyivät, miten se menikään, ja opettaja toisti numerosarjan kuin apteekin hyllyltä. En tosin tiedä, kokeilivatko he samaa vielä viikkojen tai kuukausien päästä, mutta jo pelkkä seuraavana päivänä kertaus tuntuu aika kovalta suoritukselta. Ilmeisesti joillakin voi olla niin hyvä muisti, että erilaisten detaljien mielessä pitäminen ei ole pois niiden isompien kokonaisuuksien hahmottamisesta. Se, että pystyy kertarykäisyllä painamaan mieleensä satunnaisia numeroita ja tietoja, ei välttämättä sulje pois kykyä tunnistaa ja opettaa juuri ne kaikkein olennaisimmat asiat. Ainakin niin hyvin tuo opettaja onnistui hommassaan, että sillä pärjäsi mainiosti yläasteen lehtorina.

Ehkäpä semanttista muistia tarvitaan ylksityiskohtien muistamiseen, kun taas episodista muistia tarvitaan itselle merkityksellisimmän muistamiseen. Episodinen muisti siis kertoisi tiedon ja sen osien merkitykset eli niiden herättämät kokemukset ja tai tunteet, joista tilanteeseen sopivimmat nousevat olennaisimpina mieleen.

Varmaan yritän tässä spakulaatiossani väittää, että olennaisuuksien muistaminen edellyttää episodista muistia enemmän ja yksityiskohtien muistaminen semanttista muistia enemmän.

Nuo sinun esiin nostamasi savant -autistit on mielenkiintoinen tapaus. Jos he kerran muistavat satoja lukemiaan sivuja, mutta eivät osaa tarkemmin selittää mitä kirja käsitteli, niin voisi kysyä että:

- onko oppiminen ja muistaminen kaksi eri asiaa?
- tarvitaanko aitoon oppimiseen myös semanttista muistia, eli asioiden merkitysten oppimista?


Jos vastaukset kumpaankin kysymykseen on "kyllä", niin mitä tämä kertoo toisaalta oppimisesta sekä toisaalta aivojen toiminnasta?

Onko muistaminen sitä, että pystyy palauttamaan mieleen jonkin tietyn faktan, ja oppiminen sitä että pystyy antamaan tuolle faktalle merkityksen assosioimalla sen muihin käsitteisiin?

[Stadin öljylanne]

^
En ole asiantuntija, mutta luullakseni oppiminen ja muistaminen toimivat samanaikaisesti, koska ne ovat monin tavoin toisistaan riippuvaisia ja myös palautteisia (takaisinkytkentäisiä) prosesseja. Mielestäni opitun “olennaisuus” liittyy ennen kaikkea siihen, mikä on meille itsellemme merkityksellistä. Tähän vaikuttavat esimerkiksi mielentilamme opiskeluhetkellä sekä ne muistista tietoisuuteen nousevat ajatukset, jotka pulpahtavat päähämme oppimisen aikana. Aivan samoin myös jälkikäteinen muistelu vaikuttaa aikaisemmin syntyneisiin muistijälkiin, sillä silloinkin senhetkinen mielentilamme sekä muut samanaikaiset mielen sisällöt voivat muokata muistia.

Kun opiskelemme tekstiä, nimenomaan ne ajatukset, joita mieleemme pulpahtaa tai joita heuristiikkamme tuo tietoisuuteemme, näyttäytyvät meille olennaisina. Jos ne eivät tuntuisi olennaisilta, emme ehkä sisäistäisi niinkään ajatuksia kuin pelkkiä tietyssä järjestyksessä ilmestyviä sanoja — jolloin olisimme tavallaan sokeita itse ajatuksille ja siten myös sokeita olennaisuuksille.

Jos olennaisuus edellyttää, että asia on meille henkilökohtaisesti merkityksellinen, se voi tarkoittaa myös sitä, että Default Mode -verkoston (DMN) täytyy osallistua prosessiin.[1] Olen itse vielä taipuvainen korostamaan tunteiden merkitystä siinä, miten valikoimme asioiden olennaisuutta: saatamme esimerkiksi kokea oivaltamisen tunteen tietyn ajatuksen kohdalla tai tuntea ”mielen lepäävän” jonkin ajatuksen ympärillä. Jokaisella on varmasti omanlaisensa kokemus siitä, mistä tietää, että tietty asia on keskeinen tai ainakin lähinnä sitä. Jos taas pelkkä salience-verkosto (salience network) riittäisi merkityksen määrittelyyn, en ole varma, tarvitaanko DMN:ää silloin lainkaan tai ainakaan joka kerta.[2]

En osaa täsmällisesti sanoa, mitkä ovat semanttisen muistin ja episodisen muistin roolit oppimishetkellä ja muistamishetkellä. Mutta kun on kyse episodisesta muistista, sen olemassaolo edellyttää ymmärtääkseni DMN-verkoston aktiivista osallistumista tietoisuuden sisältöihin joko oppimisen yhteydessä, muistamisen hetkellä tai mahdollisesti molempien aikana. Mutta jos tosiaan salience-verkosto riittää, DMN:nnää ei tarvita ajatusten, puhumattakaan olennaisten ajatuksen poimimiseen opitusta joka kera ainakaan.

***
[1] Default Mode Network on yleisimmin aktiivinen silloin, kun emme keskity ulkoiseen ympäristöön, vaan aivot ovat hereillä mutta ikään kuin “lepotilassa” (esim. päiväunelmointi ja mielikuvien vaeltelu). Se voi kuitenkin olla aktiivinen myös silloin, kun ihminen ajattelee muita ihmisiä, ajattelee itseään, muistelee menneitä tai suunnittelee tulevaa. DMN muodostaa eheän “sisäisen narratiivin” ja osallistuu siten minuuden rakentumiseen.
(Lähde: Wikipedia – Default mode network)

[2] Salience-verkoston on teoretisoitu välittävän siirtymää oletustilaverkoston (default mode network) ja keskusohjausverkoston (central executive network) välillä. Verkosto on havaittavissa lepotilan fMRI-kuvista tehdyn riippumattoman komponenttianalyysin (independent component analysis) avulla sekä siemenpohjaisella toiminnallisen yhteyden analyysilla (seed-based functional connectivity analysis). Salience-verkosto osallistuu tärkeiden ärsykkeiden havaitsemiseen ja suodattamiseen sekä relevanttien toiminnallisten verkkojen rekrytointiin.
(Lähde: Wikipedia – Salience network)

[marjatta1]

Tekstin lukemisessa merkitys mielestäni on muotoa tärkeämpää ja aivot tavallaan työskentelevät jo samaan aikaan useammalla taholla kuin yksittäisissä sanoissa. Mielestäni helpompaa on kertoa se, mitä teksti käsitteli kuin ulkomuistista sanoja jutussa. Aistiärsykkeet tietysti voivat ruveta rönsyilemään tekstin lukemisen aikoina ja tekstiä lukiessa jo pohtii mikä on ollut pontimena tekstin kirjoittajalla? Ainakin polittisista teksteistä tämä tulee mieleeni. Medianlukutaito on se tärkeä taito näinä aikoina.

[Kohina]

Odotin koska DMN mainitaan jotta voin tuoda muutkin piirit mukaan, eli salience networkin.

Together with its interconnected brain networks, the SN contributes to a variety of complex functions, including communication, social behavior, and self-awareness through the integration of sensory, emotional, and cognitive information.[5]

[Kohina]

The frontoparietal network (FPN), generally also known as the central executive network (CEN) or, more specifically, the lateral frontoparietal network (L-FPN) (see Nomenclature), is a large-scale brain network primarily composed of the dorsolateral prefrontal cortex and posterior parietal cortex,[4] around the intraparietal sulcus.[5] It is involved in sustained attention, complex problem-solving and working memory

[Minimus Yahves]

Entä miten muistaminen muuttuu, kun sanoihin yhdistää sävelen? Huonomuistinenkin voi muistaa kännissäkin tuhansien biisien sanat nollalla virheellä, ja jopa kielellä, jota ei osaa.

[Stadin öljylanne]

^
Mielenkiintoinen kysymys. Ehkäpä tuo menee jotenkin niin, että mitä merkityksellisemmältä jokin asia meistä tuntuu niin hyvässä kuin pahassa, sitä selkeämpi kokemus siitä jää muistiimme. Näkisin, että musiikin kohdalla varsinkin musiikin herättämät tunteet määräävät merkittävän osan sen merkityksellisyydestä meille, jolloin mitä parempi kappale on kyseessä, sitä merkityksellisempi se meille on ja sitä seikkaperäisempi on siitä aivoihimme jäävä muistijälkikin. Joku satunnainen lause tai teksti ei jää mieleemme jos se on meille siansaksaa mutta jos siihen yhdystyy joku riittävän merkityksellinen kokemus se ei enää ole siansaksaa, vaan edustaakin meille tuota voimakasta kokemusta.

[marjatta1]

Entä miten muistaminen muuttuu, kun sanoihin yhdistää sävelen? Huonomuistinenkin voi muistaa kännissäkin tuhansien biisien sanat nollalla virheellä, ja jopa kielellä, jota ei osaa.

Muistisairaita olen kuullut autettavan musiikin avulla ja vanhat muistot ja sävelet auttavat muistin palauttamisessa

[Stadin öljylanne]

^
Jos yritän pitää omasta tulokulmastani kiinni, ehkäpä minun pitää ajatella, että musiikki olisi toisarvoista ja että tunteet olisivat tuossa olennaisia, eli että musiikin aiheuttamat tunteet stimuloisivat muistia/oppimista. Tai sitten musiikissa sen rakenne tms. on nimenimaisesti olennaista tässä. Tai sitten tarvitaan molempia, musiikin rakennetta tms. ja sen herättämiä tunteita.