Tutkijan työstä

[mies.suomesta]

No, ei tietenkään ilman tutkintoa! Uudelle alalle jos lähdetään, niin tietenkin siihen hankitaan oppi ja kaikki järkevät meriitit.

[mies.suomesta]

Valtaosa tohtoreista ei tähtää professoriksi. Esim itselleni se olisi kauhistus.

Mutta hyvä, jos olet tehnyt itsellesi tarpeellisia muutoksia. Nyt vaan sitten puuseppäkouluun (ehkä oppisopimuksella?), ilman tutkintoa työllistymisessä pitää olla tosi hyvä idea ja itsensämyyntitaito ja roppakaupalla tuuria.

Täytyy kuitenkin kysyä, miksi se olisi kauhistus. Onko tiedossa rahakkaampia hommia firmoissa?

Kyllä minun kokemukseni mukaan valtaosa (käytännössä kaikki) tiedemaailmassa pyörivistä tyhjäntoimittajista tähtää professoriksi. Osa tekee haaveen eteen kovemmin töitä, ja osa vähemmän. Ne jotka haluavat sitä oikein kovasti, kampittavat yleensä armottomasti muita. Tämä on yksi tekijä, joka tekee tutkijanurasta niin v:mäistä. Minusta kaikille tohtoreille voisi maksaa saman palkan. Sittenpähän nähtäisiin, miten paljon Oi Se Aito Tiede motivoi porukkaa.

[MooM]

Valtaosa tohtoreista ei tähtää professoriksi. Esim itselleni se olisi kauhistus.

Mutta hyvä, jos olet tehnyt itsellesi tarpeellisia muutoksia. Nyt vaan sitten puuseppäkouluun (ehkä oppisopimuksella?), ilman tutkintoa työllistymisessä pitää olla tosi hyvä idea ja itsensämyyntitaito ja roppakaupalla tuuria.

Täytyy kuitenkin kysyä, miksi se olisi kauhistus. Onko tiedossa rahakkaampia hommia firmoissa?

Kyllä minun kokemukseni mukaan valtaosa (käytännössä kaikki) tiedemaailmassa pyörivistä tyhjäntoimittajista tähtää professoriksi. Osa tekee haaveen eteen kovemmin töitä, ja osa vähemmän. Ne jotka haluavat sitä oikein kovasti, kampittavat yleensä armottomasti muita. Tämä on yksi tekijä, joka tekee tutkijanurasta niin v:mäistä. Minusta kaikille tohtoreille voisi maksaa saman palkan. Sittenpähän nähtäisiin, miten paljon Oi Se Aito Tiede motivoi porukkaa.

Ei, vaan siksi, että haluan tehdä mielenkiintoisia hommia, enkä hallintoa ja rahoituksen hankkimista. Tai tutkimusryhmän johtamista. Raha ei ole motivaattori, kun luonnontieteen alan tutkimuspositioissakin tienaan ihan riittävästi, vaikken yhtä hyvin kuin professorina.

[JMe1]

Hieman samanlaista tuskaa kuin aloittajalla täällä:

[mies.suomesta]

Ei, vaan siksi, että haluan tehdä mielenkiintoisia hommia, enkä hallintoa ja rahoituksen hankkimista. Tai tutkimusryhmän johtamista. Raha ei ole motivaattori, kun luonnontieteen alan tutkimuspositioissakin tienaan ihan riittävästi, vaikken yhtä hyvin kuin professorina.

Hieno perustelu, mutta uskon kyllä, että professorit jonkin verran liioittelee noita hallintohommia
Itse voisin väittää, että tutkimusryhmän johtaminen on tutkimista, rivitutkija tekee enemmäkin koodaamista ja skräppäämistä.

[mies.suomesta]

Hieman samanlaista tuskaa kuin aloittajalla täällä:

Kuulostaa hyvin tutulta. Noin räikeää, kuin tuon videon yksi esimerkki, eli että käsketään kirjoittamaan tekstiä, joka julkaistaan omissa nimissä palkkiota vastaan, ei ole tullut minulle vastaan. Ottaisin yhteyttä liittoon, jos tuollaista tapahtuisi. Liitto on ihan hyvä olemassa tietyssä tilanteessa, alalla kuin alalla.

[mies.suomesta]

No, ei tietenkään ilman tutkintoa! Uudelle alalle jos lähdetään, niin tietenkin siihen hankitaan oppi ja kaikki järkevät meriitit.

Olen edelleen työttömänä, mutta haen tiettyyn koulutukseen, johon todennäköisesti tulen pääsemään.

Mietin mikä meni minun kohdallani pieleen, ja vastaus on, että en tiennyt, mihin olin ryhtymässä, kun rupesin tutkijaksi. Olen tänäkin vuonna hakenut paria tutkijan työtä, mutta jättänyt paria myös hakematta, seuraavista syistä:

1. En oikein jaksa motivoitua perustutkimukseen maailmassa, joka on täynnä sotia, köyhyyttä ja luonnonkatastrofeja. Tästä olisin valmis tinkimään, koska totuushan on, että jokainen ihminen on itsekäs, ja hyvä palkka kannattaa ottaa, vaikka se olisikin jossain mielessä veronmaksajiin kohdistuvaa "varkautta".

2. En nauti tutkijan työnkuvasta yhtään. Oivalsin tämän kun luin erästä työpaikkailmoitusta tänä syksynä. Asiat joita vihaan: 1. loputon pikkutarkka pilkunviilaaminen, ja 2. kilpailu joka aiheuttaa stressiä, julkaisupaineita, ja toisten puukottamista selkään. Aiemmin luulin että nautin tieteellisestä kirjoittamisesta, mutta en nauti siitäkään, koska siitä on tullut teknistä kirjoittamista, eli käytännössä laskujen ja ohjelmiston dokumentoimista. (Tosin ehkä se on aina ollut niin. Minulla on kuitenkin sen verran lyhyt perspektiivi, että en pysty varmaksi sanomaan.) Aiemmin luulin, että inhoan tutkijan työssä nimenomaan ohjelmointia, mutta tosiasiassa artikkelien kirjoittaminen on ylimääräinen kiusa siihen päälle.

Toistan että tutkijan työ ei ole sellaista, mitä ihmiset kuvittelevat, esim. oman vision toteuttamista tai totuuden etsimistä tieteellisen metodin avulla. Se on hyvin pitkälle mallioppimista. Käytännössä "oppilas", eli väitöskirjantekijä tai post doc kopioi mestarin työtä ja tekee siihen vain minimaalisia muutoksia. Kun tutkija aikanaan itsenäistyy, paras tie siihenkin on saman tutkimuksen jatkaminen, eli rahoitushaussa kannatta pyrkiä jatkamaan mestarin aloittamaa tutkimuslinjaa.

Jos nyt vielä palataan tuohon 2. kohtaan, niin olen kyllä särmikäs luonne ja olen sanonut tarpeettoman ilkeästi monille ihmisille. Nyt kun aikaa on kulunut, olen tajunnut, että käytännössä kaikki professorit ovat samanlaisia, tai pitäisi oikeastaan sanoa: päätutkijat, eli menestyneet tutkijat, joilla on omaa rahoitusta eli mahdollisuus palkata muita. He käyttävät muita ihmisiä enemmän tai vähemmän hyväkseen, eli laiminlyövät ohjauksen ja johtamisen, jos siitä on heille hyötyä, ja toisaalta pyrkivät tukahduttamaan alaistensa kunnianhimon. Jos alainen pyrkii julkaisemaan paljon, hän on "hankala", eli käytännössä kilpailija, josta kannattaa pyrkiä hankkiutumaan eroon. Jos alainen taas julkaisee vähän, hän menettää vähitellen työmarkkinakelpoisuutensa, eli tulee käytännössä riippuvaiseksi mestarista. Loogista, vai mitä?

Olen haukkunut mm. väitöskirjaohjaajaani, mutta ei hän mitenkään pahin tapaus tässä ihmisten helminauhassa ole. He ovat kaikki samanlaisia, ja luultavasti heidän on pakko olla sellaisia. Tutkijanuran kapeneva pyramidi pakottaa heidät siihen eli toisin sanoen se fakta, että Suomessa on valittu kouluttaa moninkertaisesti liikaa tohtoreita.

[mies.suomesta]

Rinnastaisin rivitutkijan työn lähinnä ohjelmistokehittämiseen, tosin sillä erotuksella, että osa ohjelmoinnista tapahtuu verbaalisesti, eli Wordissa tai LaTeX:issa. Näin siis luonnontieteissä. Muista aloista en ole pätevä sanomaan mitään. Varsinaisilla ohjelmistokehittäjilläkään ei ole kuulemma asiat hyvin tällä hetkellä, mutta aiemmin heillä oli asiat paremmin, koska heillä oli pysyviä työpaikkoja ja yleensä paljon parempi palkka kuin tutkimuspuolella.

Mietin että olenko ihmisenä liian kriittinen, ja varmaan siinäkin on perää. Huomaan että tulen iän myötä vähemmän kriittiseksi, eli alan tinkiä aiemmista haaveistani. Enää minun ei tarvitse esim. etsiä tieteellisen metodin avulla totuutta tms., mikä olisi tununut nuorena tärkeältä. Enkä enää haaveile siitä, että pystyisin tienaamaan omalla työlläni omakotitalon. Minulle riittäisi se, että a) olisi töitä, b) palkalla tulisi toimeen ja c) ei olisi koko ajan ihan helwetin paha olla. Tässä tutkijakuviossa on vain se vika, että tuo c-kohta ei todennäköisesti toteudu kaikissa työpaikoissa, ja sen takia olen tehnyt rohkean valinnan olla hakematta kaikkea mikä liikkuu.

Tätä on mielenkiintoista verrata haaveisiin perheestä ja parisuhteesta, vaikka tämä meneekin vähän offtopiciksi. Aiemmin haaveilin kauniista nuoresta naisesta. Nykyään minulle riittäisi että olisi joku ihminen (nainen?) jonka kanssa jakaa arki. Parikymppisenä en ollut varma, haluanko lapsia. Kolmekymppisenä olin varma, että haluan lapsia, ja ajattelin että alkaa olla kiire ja olin aikamoisessa paniikissa sen takia. Nyt olen palannut parikymppisen epävarmuuteen. Ovathan lapset sinänsä kivoja, mutta pystyykö niitä kuitenkaan kasvattamaan niinkuin itse haluaisi? Supistuuko arki vain tavarasirkuksen pyörittämiseksi ja ainaiseksi riitelyksi rahasta? Entä millaisessa maailmassa nykyään syntyvät lapset tulevat elämään? (Tämä liittyy pointtiin kasvatuksesta. Onko esim. mitään järkeä kannustaa lasta lukemaan maailmassa, joka on muuttumassa tiktokiksi?)

[Neutroni]

Minulle riittäisi se, että a) olisi töitä, b) palkalla tulisi toimeen ja c) ei olisi koko ajan ihan helwetin paha olla. Tässä tutkijakuviossa on vain se vika, että tuo c-kohta ei todennäköisesti toteudu kaikissa työpaikoissa, ja sen takia olen tehnyt rohkean valinnan olla hakematta kaikkea mikä liikkuu.

Kaikki elämässä on 99 % tylsää puurtamista. Kaikki työt tai töiden puutteessa niiden hakeminen, perhe-elämä, muut ihmissuhteet, harrastukset ja ihan mikä tahansa, oli se sitten vaikka mijardööriplayboyn näennäisen huoleton rällästäminen suihkuseurapiireissä. Jos ei voi kestää sitä, niin en tiedä miten pahan olon voi välttää. Omassa tuttavapiirissäni se ei ole onnistunut keneltäkään, joka ei jollain tavalla revi tyytyväisyyttään siitä välttävästi ennustettavasta arjesta.