Tunnistatko tämän tytön

[Kissatäti]

Jutussa oli tytön kuva joka oli otettu ilmeisesti koulun pihamaalla tytön seisoessa selkä kameraan päin. Juttu oli äidin nimellä julkaistu mutta en laita nimeä tähän. Kirjoitus sai minut niin surulliseksi. Eikö mikään koskaan muutu?

Tunnistatko tämän tytön? Hän on minun tyttäreni. Hän on 12-vuotias, ja tänään hän kysyi minulta peilin edessä: "Äiti, mikä minussa on niin väärin?"

​Hänen nimensä on valo, mutta hänen maailmansa on ollut pimeä jo kuusi vuotta. Kuusi vuotta. Yli puolet hänen nuoresta elämästään. Se on 72 kuukautta, 2190 päivää. Niin kauan hän on ollut kiusattu.

​Kaikki alkoi viattomasti eskari-ikäisenä. Se oli näkymätöntä, sellaista, mitä aikuisen on vaikea nähdä. Leikeistä ulos jättämistä, kuiskailua selän takana. Sellaista, mitä aikuiset vähättelevät. ”Lapset ovat lapsia”, he sanoivat. ”Se menee ohi.”

​Mutta se ei mennyt ohi. Se muutti muotoaan, kasvoi ja myrkytti kaiken. Ala-asteella siitä tuli järjestelmällistä. Jatkuvaa eristämistä, vähättelyä ja ilkeitä vastauksia jokaiseen kysymykseen. Sanat muuttuivat teräviksi sirpaleiksi, jotka kertoivat hänelle päivä toisensa jälkeen, ettei hän kelpaa, ettei hän kuulu joukkoon, että hän on pohjimmiltaan vääränlainen. Mikään, mitä hän teki tai sanoi, ei kelvannut. Hän yrittää niin kovasti olla kuin muut, pukeutua kuin muut, puhua kuin muut, mutta mikään ei riitä. Hänelle näytetään joka päivä, että hän on ulkopuolinen.

​Kuusi vuotta olemme yrittäneet kaikkea. Olen istunut loputtomissa palavereissa opettajien, rehtorin, sosiaalityöntekijöiden ja psykologien kanssa. Olemme täyttäneet suunnitelmia, lappuja, jotka ovat kadonneet byrokratian mustaan aukkoon. Olen pitänyt tytärtäni kädestä, kun hän on kertonut opettajille ja psykologille tarinaansa yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat ovat menettäneet merkityksensä.

​Joka kerta, kun toivo on herännyt, se on murskattu. Jokaista ”tähän puututaan” -lupausta on seurannut hiljaisuus ja kiusaamisen jatkuminen entistä ovelampana. Kiusaajille on ”puhuttu”, mutta teoilla ei ole ollut seurauksia. Ja minun lapseni on oppinut, että aikuiset eivät voi mitään. Että hän on yksin.

​Ei ole olemassa sanoja kuvaamaan sitä tuskaa, kun katsoo oman lapsensa valon sammuvan. Kun näkee sen elämäniloisen, nauravan tytön, joka rakasti elämää, muuttuvan hiljaiseksi varjoksi, joka pelkää omaa peilikuvaansa. Hänen itsetuntonsa on raastettu riekaleiksi. Hän uskoo sen, mitä hänelle on kuusi vuotta syötetty. Hän uskoo olevansa arvoton.

​Olen luvannut hänelle vuosia, että minä korjaan tämän. Olen vannonut, että teen kaikkeni, jotta paha loppuu. Mutta en ole onnistunut. Olen epäonnistunut tärkeimmässä tehtävässäni: en pystynyt suojelemaan lastani. Petin lupaukseni hänelle.
​Minä rakastan häntä enemmän kuin mitään, ehdoitta ja pyyteettä. Mutta miten vakuutat sen lapselle, joka on opetettu uskomaan, ettei hän ole rakkauden arvoinen? Hän ei usko enää edes minua.

​Kirjoitan tämän, koska en tiedä, mitä muuta enää voisin tehdä.
Kirjoitan tämän epätoivosta.
Kirjoitan tämän, jotta sinä pysähtyisit.
Sinä, jonka lapsi on kiusaaja.
Sinä, joka olet hiljaa käytävillä.
Sinä, joka olet opettaja ja käännät katseesi.
Sinä, joka ajattelet, ettei tämä kosketa sinua.

​Tämä koskettaa meitä kaikkia.

​Tämä ei ole enää ”lasten leikkiä”. Tämä on hidasta, järjestelmällistä sielun tappamista. Ja me aikuisina olemme epäonnistuneet suojelemaan kaikkein hauraimpia.
​Jakakaa tämä. Puhukaa tästä. Älkää olko hiljaa. Vaatikaa tekoja. Koska yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kestämään 2190 päivää helvettiä. Yhdenkään äidin ei pitäisi joutua pettämään lupaustaan lapselleen.

E. L - Tytön äiti

[HuuHaata]

Mikäli ihminen olisi jotenkin järjissään oleva eläin tyttö otettaisiin koulusta pois. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, että heitä on pakko kiusata.

Ihmiset tekevät suuressa hulluudessaan isot virheet, kun kuvittelevat pystyvänsä muuttamaan jotain mikä on todellisuus.

[apetteri]

Jutussa oli tytön kuva joka oli otettu ilmeisesti koulun pihamaalla tytön seisoessa selkä kameraan päin. Juttu oli äidin nimellä julkaistu mutta en laita nimeä tähän. Kirjoitus sai minut niin surulliseksi. Eikö mikään koskaan muutu?

Tunnistatko tämän tytön? Hän on minun tyttäreni. Hän on 12-vuotias, ja tänään hän kysyi minulta peilin edessä: "Äiti, mikä minussa on niin väärin?"

​Hänen nimensä on valo, mutta hänen maailmansa on ollut pimeä jo kuusi vuotta. Kuusi vuotta. Yli puolet hänen nuoresta elämästään. Se on 72 kuukautta, 2190 päivää. Niin kauan hän on ollut kiusattu.

​Kaikki alkoi viattomasti eskari-ikäisenä. Se oli näkymätöntä, sellaista, mitä aikuisen on vaikea nähdä. Leikeistä ulos jättämistä, kuiskailua selän takana. Sellaista, mitä aikuiset vähättelevät. ”Lapset ovat lapsia”, he sanoivat. ”Se menee ohi.”

​Mutta se ei mennyt ohi. Se muutti muotoaan, kasvoi ja myrkytti kaiken. Ala-asteella siitä tuli järjestelmällistä. Jatkuvaa eristämistä, vähättelyä ja ilkeitä vastauksia jokaiseen kysymykseen. Sanat muuttuivat teräviksi sirpaleiksi, jotka kertoivat hänelle päivä toisensa jälkeen, ettei hän kelpaa, ettei hän kuulu joukkoon, että hän on pohjimmiltaan vääränlainen. Mikään, mitä hän teki tai sanoi, ei kelvannut. Hän yrittää niin kovasti olla kuin muut, pukeutua kuin muut, puhua kuin muut, mutta mikään ei riitä. Hänelle näytetään joka päivä, että hän on ulkopuolinen.

​Kuusi vuotta olemme yrittäneet kaikkea. Olen istunut loputtomissa palavereissa opettajien, rehtorin, sosiaalityöntekijöiden ja psykologien kanssa. Olemme täyttäneet suunnitelmia, lappuja, jotka ovat kadonneet byrokratian mustaan aukkoon. Olen pitänyt tytärtäni kädestä, kun hän on kertonut opettajille ja psykologille tarinaansa yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat ovat menettäneet merkityksensä.

​Joka kerta, kun toivo on herännyt, se on murskattu. Jokaista ”tähän puututaan” -lupausta on seurannut hiljaisuus ja kiusaamisen jatkuminen entistä ovelampana. Kiusaajille on ”puhuttu”, mutta teoilla ei ole ollut seurauksia. Ja minun lapseni on oppinut, että aikuiset eivät voi mitään. Että hän on yksin.

​Ei ole olemassa sanoja kuvaamaan sitä tuskaa, kun katsoo oman lapsensa valon sammuvan. Kun näkee sen elämäniloisen, nauravan tytön, joka rakasti elämää, muuttuvan hiljaiseksi varjoksi, joka pelkää omaa peilikuvaansa. Hänen itsetuntonsa on raastettu riekaleiksi. Hän uskoo sen, mitä hänelle on kuusi vuotta syötetty. Hän uskoo olevansa arvoton.

​Olen luvannut hänelle vuosia, että minä korjaan tämän. Olen vannonut, että teen kaikkeni, jotta paha loppuu. Mutta en ole onnistunut. Olen epäonnistunut tärkeimmässä tehtävässäni: en pystynyt suojelemaan lastani. Petin lupaukseni hänelle.
​Minä rakastan häntä enemmän kuin mitään, ehdoitta ja pyyteettä. Mutta miten vakuutat sen lapselle, joka on opetettu uskomaan, ettei hän ole rakkauden arvoinen? Hän ei usko enää edes minua.

​Kirjoitan tämän, koska en tiedä, mitä muuta enää voisin tehdä.
Kirjoitan tämän epätoivosta.
Kirjoitan tämän, jotta sinä pysähtyisit.
Sinä, jonka lapsi on kiusaaja.
Sinä, joka olet hiljaa käytävillä.
Sinä, joka olet opettaja ja käännät katseesi.
Sinä, joka ajattelet, ettei tämä kosketa sinua.

​Tämä koskettaa meitä kaikkia.

​Tämä ei ole enää ”lasten leikkiä”. Tämä on hidasta, järjestelmällistä sielun tappamista. Ja me aikuisina olemme epäonnistuneet suojelemaan kaikkein hauraimpia.
​Jakakaa tämä. Puhukaa tästä. Älkää olko hiljaa. Vaatikaa tekoja. Koska yhdenkään lapsen ei pitäisi joutua kestämään 2190 päivää helvettiä. Yhdenkään äidin ei pitäisi joutua pettämään lupaustaan lapselleen.

E. L - Tytön äiti

En ole enää aikoihin lukenut tuollaisia juttuja. Omien lapsien myötä herkistyi aika paljon lapsien huonoille kohtaloille kun niitä peilaa sit aina omiin lapsiin.

[Deimos]

Tunnistan itseni vaikka olen poika. Äitini kertoi että muutuin ensimmäisen koulupäivän jälkeen ala-asteen ensimmäisellä luokalla. En enää hymyillyt sen jälkeen. Minusta tuli hyvin vakava ja sulkeutunut. Tiedän mitä tapahtui ja mikä minut muutti siksi. Esikoulu meni hyvin. Mutta ensimmäinen tunti ala-asteen ensimmäisellä luokalla muutti minut. Ja kaikki sen jälkeen.

Lapset ovat äärettömän julmia toisaan kohtaan. Surullista. Ne haavat eivät parane koskaan vaan seuraavat sinua hautaan asti. Mutta olen se mitä olen kokenut elämässäni. Ja olen tyytyväinen siihen mitä olen nyt. Koska kaikki se mitä minulle on tapahtunut on muokannut minusta sen mikä olen nyt. Joten en vaihtaisi päivääkään pois. en niitä vaikeimpiakaan. Itsetuhoisuus tuo elämään kontrastia jota ei ehkä kaikilla ole. Ja se kaikki rakennettin jo ala-asteella. Syy ei ole muissa. Se on yksinomaan minussa.