Tämä taitaa aika usein olla totta monisaireiden vanhusten kohdalla. Se ei silti tee menetyksen tunnetta lievemmälsi; ei ainakaan tehdyt omalla kohdallani, kun äitini kuoli.
Siitä on jo paljon aikaa, mutta nyt suvustani ovat jo kaikki muut omankin sukupolveni edustajat kuolleet. Kolme sisarustani kuoli muutaman vuoden välein, pikkusiskoni vajaa vuosi sitten aivosyöpään. Isosisko lopetti aina sähköpostiviestinsä "Suvun vanhin, jos akatkin lasketaan." Hänen kanssaan puhuimme maratonpuheluja tai oikeastaan siskoni puhui ja minä huutelin joo joo väliin.
Omat lapset ja lastenlapset eivät korvaa sitä aukkoa, joka jäi sisarusteni kuoltua. Minulla on joitain läheisiä kavereita jopa nuoruusajoilta ja täällä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana syntyneitä suhteellisen läheisiäkin ystävyyksiä. He ovat kuitenkin sitä "pihalla vierailevaa porukkaa", eivät olohuoneeseen tulijoita makuukammarista puhumattakaan. Onneksi olen sen verran erakko luonteeltani, ettei tyhjiö elämässä masenna liikaa. Mutta henkinen tyhjiö se silti on.
