Muistiinpano marraskuu 2019
Satu taloustieteestä
Olipa kerran Adam Smith. Hän keksi taloususkonnon eli markkinoiden näkymättömän käden. Näkymättömään käteen uskovia harmitti, kun sen työtä kansojen parhaaksi häirittiin joka paikassa. Amerikassakin oli New Deal ja Ruotsissa kansankotiutopia kaiken maailman keynesiläistä, sosialisteista ja kommunisteista puhumattakaan. Näkymätöntä kättä ei arvostettu tarpeeksi.
Tämä ei ollut Ruotsin keskuspankin mielestä reilua. Niinpä, kun Nobel oli maannut jo 73 vuotta haudassaan, keskuspankki keksi taloustieteen arvovallan vahvistamiseksi Taloustieteen Nobel-palkinnon; oikealta nimeltään ”Taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistoksi”.
Nobel itse ei koskaan luonut mitään palkintoa taloustieteilijöille. Nobelin jälkeläiset haluaisivat, että tätä Ruotsin keskuspankin palkintoa kutsuttaisiin Riksbank-palkinnoksi eikä Nobel-palkinnoksi.
Vaikka myös Nobel-säätiö jo myöntää, että palkinto ei ole Nobel-palkinto, se antaa sille edelleenkin todellisten Nobel-palkintojen statuksen. Miksi? Tämä on hyvin kummallista monestakin syystä. Palkinto on nimensä mukaan tiedepalkinto, vaikka taloustiede ei ole tiede. Voittajat valitsee uusklassinen lahko oman kuplansa sisältä, mikä lisää yleistä sokeutta opin puutteisiin. Oppi taloustieteestä luonnontieteiden kaltaisena tieteenä on uskonto, jolla vain yritetään pyhittää täysin säätelemättömät markkinat.
Kuten hyvin viisas itämaiden tietäjä Ha-Joon Chang ydinasiat tiivistäen sanoo, meille ei kerrota viittä asiaa taloustieteestä:
1) 95 % taloustieteestä on arkijärkeä,
2) taloustiede ei ole tiede,
3) taloustiede on politiikkaa,
4) älä koskaan luota taloustieteilijään ja
5) talous(tiede) on liian tärkeää jätettäväksi asiantuntijoille.
Uusklassisen taloustieteen jo paljastuneita vakavia puutteita on todella paljon. Se ei ymmärrä pankkitoiminnan ja rahan roolia taloudessa (rahan velkaluonne). Se oli kyvytön ymmärtämään vuoden 2008 talouskriisiä. Se on välinpitämätön epätasa-arvoisuudesta. Se on välinpitämätön BKT:hen suhteutetun korkean yksityisen velan vaaroista. Se on kyvytön ymmärtämään ilmastoa ja ekologisia ongelmia, jotka uhkaavat koko planeettaa; ne ovat sille vain ”ulkoisia oheisvaikutuksia”. Se on sitoutunut teoreettisesti mahdottomaan loputtomaan talouskasvuun rajallisella planeetalla ja kaiken arvon mittaamiseen hinnan kautta; kaikki ihmisten keskinäiset suhteet kaupallistaen. Tästä kaikesta huolimatta kaikki taloustieteen opetus Suomessa perustuu vain uusklassisen lahkon oppeihin.
Suomalainen taloustieteilijä Bengt Holmström palkittiin vuonna 2016 Nobelin taloustieteen palkinnolla sopimusteorian kehittämisestä. ”Tutkijan näkökulmasta mielenkiintoisia sopimuksia ovat esimerkiksi johdon palkitsemissopimukset: miten varmistetaan, että yhtiön omistajien tahto toteutuu, jos ja kun yhtiön johtajien näkemykset voivat olla omistajien näkemyksistä poikkeavia?” kertoi Keskisuomalainen (10.10.2016).
”
Holmströmin mielestä suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen pitäisi luopua vallasta, jotta myös ammattiliittoon kuulumattomilla ja työttömillä olisi ääntä. Holmström perustelee ammattiyhdistysliikkeen heikentämistä työmarkkinoiden joustavuuden lisäämisellä. Holmströmin mielestä työehtosopimusten yleissitovuus ei ole välttämättä kansakunnan etu. Holmström myös mainitsee että ammattiyhdistysliike täytyy tarvittaessa pakottaa hyväksymään työehtojen heikennyksiä.”sanoi Wikipedia.
Muistiinpano päättyy – takaisin tähän päivään
Holmström on oikeassa siinä, että EU:n sääntely on paikoin karannut käsistä – mutta lääke ei ole direktiivien romuttaminen, eli käytännössä kapitalismin anarkia, vaan järkevä modernisointi. Tässä juuri Draghi ja Lagarde ovat viime vuodet korostaneet olennaista: Eurooppa tarvitsee selkeämmät, investoinnit mahdollistavat säännöt, ei sääntelyn täydellistä purkua.
On iso ero kahden asian välillä:
1. Ylisääntely, joka voi tukahduttaa investoinnit ja hidastaa innovaatiota.
2. Sääntelyn puute, joka johtaa markkina-anarkiaan, finanssikriiseihin, ulkoisvaikutusten sivuuttamiseen ja työmarkkinoiden villiin länteen.
Holmström näkee ongelman 1, mutta hänen ehdotuksensa johtaisi suoraan ongelmaan 2. Ei ole sattumaa, että hänen oma tutkimuksensa – ja palkinto – keskittyy mekanismeihin, joilla yritysjohdon palkitseminen varmistaa osakkeenomistajien tahdon toteutumisen. Eli käytännössä samaan agendaan, jota Wahlroos ja nykyinen Suomen hallituskin ajaa: työn joustot, heikompi järjestäytyminen ja valtasuhteiden kallistaminen pääoman eduksi.
Mutta EU:n uudistustarve ei liity työntekijöiden oikeuksiin tai ”liialliseen direktiivivaltaan”, vaan siihen, että euroalueen finanssikehikko on jäänyt aikaan ennen finanssikriisiä: velkajarru ilman kaasukahvaa, investointien estyminen ja se, ettei EU:lla ole kunnollista yhteistä strategista investointikykyä.
Tästä syystä Draghi ja Lagarde ovat vaatineet:
• massiivista eurooppalaista investointiohjelmaa (energia, turvallisuus, digitalisaatio)
• taloussääntöjen modernisointia niin, että kasvu ja resilienssi ovat keskiössä
• sääntelyn yksinkertaistamista, ei purkamista
• strategista autonomiaa, joka vaatii sekä yksityisiä että julkisia investointeja.
Ja samaan suuntaan ovat liikkuneet myös OECD:n NAEC-uudistukset (Beyond Growth – Towards a New Economic Approach). NAEC on suoraan todennut, että 2010-luvun markkinafundamentalismi ei pystynyt estämään epävakautta, velkakuplia eikä ekologista kriisiä. Tarvitaan talouskehikko, joka:
• on demokraattisempi
• on vakaampi
• ottaa ekologiset rajat tosissaan
• ei perustu pelkkään rahoitusmarkkinalogiikkaan
• mahdollistaa investoinnit tulevaisuuteen.
Holmströmin diagnoosi sääntelyn ongelmista on siis osuva. Mutta hänen reseptinsä – direktiivien täydellinen poistaminen – on lääkkeenä sama kuin amputoisi jalan sääriluun murtuman vuoksi.
Todellinen ratkaisu on aivan toisaalla: päivitetään EU:n taloussäännöt 2000-luvun todellisuuteen, yksinkertaistetaan sääntelyä ilman että heikennetään ympäristö- tai työoikeuksia, ja rakennetaan Draghin ja Lagarden peräänkuuluttama investointikyky, joka mahdollistaa kasvun, turvallisuuden ja ekologisen kestävyyden.
