Homo Concepticus - Eli kuinka ihminen ymmärtää merkityksiä?

[Stadin öljylanne]

...They suggest that repeated actions pile up, one upon another, as in a multi-exposure photograph; the common traits become clear and the differences become blurred. The result is a crystalized scheme, a definite principle of activity. The child, as she becomes more experienced, acquires a greater number of models that she understands. These models represent, as it were, a refined cumulative design of all similar actions; at the same time, they are also a rough blueprint for possible types of action in the future. (Vygotsky, L. S.. Mind in Society: Development of Higher Psychological Processes (p. 21). Harvard University Press. Kindle Edition.)

Kuvassa visioni siitä, kuinka ele (vaalean sininen) ja sana tai käsite (vaalean violetti) ihmisten kommunikoinnissa mahdollisesti ilmenevät. Eli olettaen, että yksittäistä elettä kuvaa normaalijakauma, sitä kuvaava sana tai käsite ei tavoita sitä koskaan täysin, vaan jotta koko ele saadaan kuvattua täysin, tarvitaan useampia eleitä ts. useampia sanoja tai käsitteitä jotta yksi ele saadaan kuvatuuksi. Tämä oli mielessäni lainatessani Wittgensteinia ja ongelmaa, joka kielelisen ilmaisussa ja sen mahdollisuuksissa välittää kulttuurin "eleet" kokonaisuudessaan jos eleittä sanoitetaan liian vähäisellä määrällä sanoja. ts. mahdollisesti merkittävä osa eleiden informaatiosta jää lopulta kuvaamatta ja mahdollisesti myös kokonaiskuva viestin kuvaamasta eleestä tai niiden kokoelmasta ymmärtämättä.

Eli irl havaitsemme toisen ihmisen äänenpainon ja elehdinnän ja osaamme asettaa tämän vihamielisenkin kielellisen ilmauksen ystävälliseen tai harmittomaan asiayhteyteen jos äänen paino ja eleet ovat linjassa sen tulkinnan kanssa. Taas täällä interwebissä tulkitsemme aikeet ja asenteet pelkästä verbaalisesta viestistä, mikä tosiaan ei tule välttämättä ymmärretyksi oikean eleen sanallisena ilmauksena vaan sijoitamme sanat väärän eleen kuvaajaksi.

Muutamia toistaiseksi jäsentymättömiä ajatuksiani parista tekstistäsi:
Parissa aikaisemmassa tekstissäsi olet kuvannut konseptuaalista hahmottamista sillä tavoin, että siitä tuli mieleen jonkinlainen taso-ajattelu.
Tämä jotenkin kopsahti yhteen mainitsemieni "tietyn väristen lasien kanssa". Olen tässä pohdiskellut tuota konseptin luonnetta nimenomaan sapluunoina tai läpikuultavina tasoina, joiden läpi myös katsomme maailmaa. Toki "läpikuultava" ja "sapluuna" ovat tässä vertauskuvia.
Idea lähestyy myös kontekstin ajatusta. Eli esimerkiksi nettifoorumi voi olla konteksti jonka läpi kommunikoimme. Ja nettifoorumin konsepti vaikuttaa siihen miten asioita kuvataan ja käsitellään.

En tiedä vielä mitä tästä pitäisi ajatella, vai pitääkö ajatella mitään. Kunhan naputtelin ajatuksia.

Minusta sapluuna-ajattelusi on ihan mielekäs, ja minun tasoni voidaan kaiketi ymmärtää sapluunoina vaikka ykisarvisen väreissä oleva kuvani pyrkiikin toimimaan mielen sisäiten rakenteiden tai työkalujen lisäksi myös kaaviona koko fyysiselle preesenssillemme sosiaalisessa vuoroivaikutustilanteessa. Ja olisin samaa mieltä myös siitä, että nettifoorumi muuttuu ja elää kokoajan osallistujiensa mukana.

[Purdue]

Ja noista representaatioista, niin mä näkisin ettei ne ole mitään todellisuudesta erillisiä "olioita". Vaan jos esim. näen pöydällä kurttuisen omenan joka haisee pahalle (aistirepresentaatio) niin voin tehdä siitä johtopäätöksen, että tuo omena on pilaantunut eikä sitä voi syödä (merkitysrepresentaatio ja tulkinta).

Tuo representaatio on siis se sinun subjektiivinen kokemuksesi, ei mitenkään erillinen siitä.

Hyvä tarkennus. Tämä representaation käsitys ja painotus on juuri sellainen, tai vähintään sen suuntainen mikä itsellänikin siitä on.
Ajatusten jakaminen kuvitteelisesti erilleen todellisuudesta, on minusta väärä tapa nähdä representaatiot. Muuta kuin esim. lääketieteellisessä kontekstissa.
Se että ihmisen aivot toimivat hyödyntäen representaatioita, ei tarkoita että eläisimme epätodellisuudessa. Se tarkoittaa ainoastaan sitä, että otus nimeltä ihminen toimii systeemillä, joka hyödyntää sellaisia. Ja hän on totta, ja osa todellisuutta. Muuta todellisuutta hänellä ei ole.

Joo, tähän pieni tarkennus, että kuinka asiat näen.

Yksilöllä ei toki ole muuta todellisuutta kuin yksilöllinen subjektiivinen todellisuus.


Mutta kun puhutaan objektiivisesta todellisuudesta siten kuin itse sitä konseptia käytän, niin puhutaan NÄKÖKULMAN MUUTOKSESTA, jolloinka asioita tarkastellaan sen yksilöllisen näkökulman ulkopuolelta.


Jos puhutaan sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, niin objektiivinen (materiaalinen) todellisuus siis viittaa vain siihen, että asioita tarkastellaan ikäänkuin yhden yksilön subjektiivisen todellisuuden ulkopuolelta.

Voidaan siis havainnoida vaikka tietyn ihmisjoukon (kuten pelaajien toimintaa jalkapallokentällä) käyttäytymistä ulkopuolelta käsin.

Totta on se, että MINÄ voin ymmärtää tuon pelaajien toiminnan kentällä vain oman subjektiivisen todellisuuteni lähtökohdista käsin, kun olen katsomossa ja seuraan jalkapallo-ottelua. Tää on ilmeisesti se sun näkökulma jota painotat?

Mutta yhtä totta on se ettei tuo pelaajien toiminta kentällä ole kiinni MINUN subjektiivisesta käsityksestäni siitä mitä kentällä tapahtuu. Se mitä kentällä tapahtuu tapahtuu MINUSTA RIIPPUMATTA, eli se on osa minun objektiivista todellisuutta, eli havaittavissa olevaa vuorovaikutusta, jota EN VOI MUUTTAA.

Voin muuttaa vain TULKINTAANI tuosta ulkoisesta objektiivisesta todellisuudesta.


Objektiivinen sosiaalinen todellisuus siten kuin minä sen ymmärrän, on a) havaittavissa olevaa materiaalisten fyysisten biologisten ihmisyksilöiden toimintaa ja vuorovaikutusta, ja b) sellaista etten minä pysty omilla subjektiivisilla ajatuksillani sitä muuttamaan, koska olen katsomossa.


Jos taas olisin yksi pelaajista kentällä, niin silloin tuo minun subjektiivinen todellisuus ja muiden pelaajien subjektiivinen todellisuus ja toiminta vuorovaikuttaisivat keskenään. Eli silloin minun käsitykseni todellisuudesta ja sen perusteella tapahtuva käyttäytymiseni taas olisi osa jonkun MUUN KATSOMOSSA OLEVAN katsojan objektiivista todellisuutta, jota hän ei pystyisi omin voimin muuttamaan.


Pointti on se, että kaikilla ihmisyksilöillä on vain suora pääsy siihen omaan subjektiiviseen todellisuuteen. Mutta on objektiivisesti tapahtuvia asioita jotka tapahtuvat tiettyjen yksilöiden henkilökohtaisista käsityksistä ja odotuksista riippumatta. Tämä on se objektiivinen puoli todellisuudesta.

Se objektiivinen puoli ei ole kenenkään "pään sisässä" vaan sen objektiivisen todellisuuden havainnointi edellyttää AINA subjektiivista tulkintaa, joka nojautuu jonkinlaiseen henkilökohtaiseen subjektiiviseen konseptiin taikka "teoriaan" siitä kuinka homma toimii.

Silti, se objektiivinen todellisuus on olemassa, koska voin havaita muut ihmisyksilöt materiaalisina olentoina, ja usein on niin ettei minun subjektiivisella kokemisella ole mitään merkitystä sen kannalta, että kuinka nämä muut henkilöt toimivat tässä maailmassa. En siis pysty muuttamaan sitä mikä tapahtuu minusta riippumatta.

[Stadin öljylanne]

Koska aloitus oli niin kattava, niin muotoillaan tieteen nimissä konsepti konseptista. Jotta keskusteluun tulee konseptin tunnelmaa.

Miten allekirjoittanut käsittää konseptin konseptin:
Konsepti on valikoima erilaisia ideoita tai konkreettiseen muotoon koostettuja, toisiinsa loogisesti liittyviä ja toisiaan täydentäviä sisältöjä.
Tämän kokonaisuuden on tarkoitus ilmentää uutta mahdollisuutta tai potentiaalia.
Yksinkertaisimmillaan konsepti on siis ihmisen aktiivisesti ja tietoisesti luoma objekti tai informaatiosisältö.

--
Tästä eteenpäin onkin sitten iso määrä erilaisia yhteyksiä, joissa konseptin käsitettä käytetään.

Joo, tuossa on APA:n lyhyt määritelmä konseptista:

... an idea that represents a class of objects or events or their properties, such as cats, walking, honesty, blue, or fast.

APA - Concept


Perinteisesti kognitiivisen psykologian puolella konseptin määritelmään on liittynyt läheisesti kategorisaatio.

Eli jos ajatellaan "kissan" konseptia, niin siihen liittyy kategoriat "on karvainen", "kehrää", "saalistaa hiiriä", jne...


Käytännössä kuitenkin tuo kategorisaatio tökkii ja on luonteeltaan epätarkkaa. Ajatellaan vaikkapa "linnun" konseptia. Epätarkkuus johtuu siitä, että osa linnuista lentää ja osa ei, joten lento-ominaisuus ei luonnehdi kaikkia lintuja universaalisti.

Kategorisaatio lienee oikein hyödyllinen määritelmä. Se selittää miten aivot voivat rakentaa korkean varianssin monimerkityksellistä signaalitulvasta jotta aistielimet aivoihin tuuppaavat erillisinä ja rajatuuina koettuja havainnon objekteja.
Se on mahdollista koska aivot rakentavat tuosta tulvasta käsitteitä joita kutsumme havaintokokemukseksi.
Jos aivomme eivät noita havaintokäsitteitä loisi olisimme kokemuksellisesti sokeita.
Näemme sateenkaarem erivärsisinä raitoina. Miten tämä on mahdollista kun tiedämme että mitään raitoja ja tarkkarajaisia eroja ei sateenkaaressa ole? Koska aivot kategorisoivat tietyt aallonpituudet eri värikonseptien sisään, vähättelevät eroja kategorian sisällä ja suurentelevat eroja kategorioiden välillä. Sama hajun maun ja äänen kanssa. Voimme kuulla erillisiä sanoja ja ymmärtää puhujaa koska aivot kategorisoivat tietyt akustiset ominaisuudet ja frekvenssit yhden foneemikategorian alle. Havaittava maailmamme koostuu siis juuri kategorioista eli käsitteistä. Jos ei koostuisi, olisi aika vaikea kuvitella miten voisimme havaita yhtään mitään.

Käytännössä kuitenkin tuo kategorisaatio tökkii ja on luonteeltaan epätarkkaa. Ajatellaan vaikkapa "linnun" konseptia. Epätarkkuus johtuu siitä, että osa linnuista lentää ja osa ei, joten lento-ominaisuus ei luonnehdi kaikkia lintuja universaalisti.

Niin tai "nokan" tahi "siiven" konseptia riippuen siitä puhummeko linnust tai lentokoneesta.
Tökkimisen tunne johtuu siitä että kategorisaatiota ajatellaan jonkinmoisena kuvauksena linnun olemuksesta. Tuo on vanhaa filosofista ja psykologista painolastia joka johtuu uskostamme mystisiin universaaleihin essensseihin.
Todellisuudessa kategoria sisältää lukuisia instansseja ja se mikä noista instansseista antaa käsitteelle merkityksen juuri tuossa kontekstissa. Käsitteiden antaman merkityksen tarkoitus ei siis ole kertoa meille mikä jokin on vaan sen tarkoitus kertoa mikä on on tuon jonkin funktio juuri tässä kontekstissa.

Mä luulen, että tuossa keskustelussa "konsepteista" ollaan tultu viime vuosina siihen pisteeseen, ettei ole olemassa kaiken kattavia kategorisointeja, vaan kun yksilö havaitsee vaikkapa kissan olohuoneessa, niin hänen tietoisuuteensa nousee siihen kontekstiin relevantit kategoriat taikka assosiaatiot siitä kissasta.

Jep. Kun lapsi kuulee sanaa kissa käytettävän hän ei opi ainoastaan mihin tuolla sanalla viitataan. Vaan hän integroi tuon kissan merkitykseen koko sen hetkisen kokemuksensa, kehon homeostaattisen tilan, hajut, äänet, puhujan ilmeen äänensävy jne. koko kontekstin.
Kun sitten aikuisena havaitaan tuo kissa niin aivot käyvät läpi kaikki aikaisemmat kissakokoemusket samanlaisessa kissakontekstissa ja koittavat arvata mikä instanssi kissakategoriasta antaa aisainmukaisimman merkityksen kissakokemukselle juuri tässä hetkessä.
Samanlailla kasvi voi olla hedelmä tahi vihannes riippuen siitä olemmeko kokkaamassa vai suorittamassa taksonomista lajittelua, se voi olla rakkautta symboloiva kukka tahi ärsytystä aiheuttava rikkaruoho. Kaikki riippuu funktionaalisuudesta ja siitä minkä instanssin tuon kategorian sisältä aivot valitsevat meille esitettäväksi.

Tuo sun kommentin loppuosuus siitä mihin sanoilla viitataan, ja tuo sun ajatus funktionaalisuudesta tuo mieleen sosiologian puolelta koulukunnan nimeltä Symbolinen Interaktionismi (SI), ja ylipäätään amerikkalaisen filosofisen pragmatismin. Tuon termin SI keksi Herbert Blumer, ja hänen mukaansa...

... SI on ihmisten aktiviteettien tarkastelua, joka nojaa kolmelle periaatteelle:
1) Objektin merkitys perustuu sen kullakin hetkellä olevaan käyttötarkoitukseen.
2) Merkitykset muodostuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
3) Merkityksiä muunnellaan tulkinnallisessa prosessissa.

Mä muokkaisin tuota tulkintaa tuon toisen kohdan osalta, niin että:
2) Merkitykset muodostuvat yksilön vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siinä olevien objektien, prosessien ja tapahtumien kanssa, mukaan lukien sosiaalinen vuorovaikutus.

Ja mikä tärkeintä, niin NUO MERKITYKSET OVAT TALLENNETTUNA KUNKIN TOIMIJAN AIVOISSA KONSEPTUAALISESTI!

Tuo Blumerin kolmijako kiteyttää aika hyvin jonkin konseptin merkityksen. Se konsepti ja siihen liittyvät relevantit kategoriat ovat tilannekohtaisia. Toisekseen näiden merkitysten ja konseptien alkulähde on vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ja kolmanneksi nämä konseptit muokkautuvat yksilöllisiksi käsitteiksi ihmisten omissa tulkinnallisissa prosesseissa.

Minä esimerkiksi lukeudun symbolisen interaktionismin kannattajiin, sillä en ole keksinyt, mistä tyhmät ideat revittäisiin ellei käytännöstä, mukaanlukien käytännössä tehdyistä mielikulmaharjoitteluista.

Joo, symbolinen interaktionismi ja Garfinkelin etnometodologia on ihan mielenkiintoisia sosiologisia katsantokantoja.

Tuo Blumerin kolmijako SI:hin liittyen on mun mielestä relevantti myös tän konseptikeskustelun kannalta.


Blumer toki puhuu objektien merkityksistä, ja me täällä konsepteista, joiden suhteen olen aiemmin esittänyt Ogden & Richardsin sekä Charles Sanders Peircen ajatteluun perustuen että:

Sana <> Konsepti <> Objekti


Blumerin mukaan objektin merkitys muodostuu kussakin kontekstissa sen käyttötarkoituksesta. Toisaalta tuo merkitys muodostuu juurikin konseptien ja niihin liittyvien kategorioiden välityksellä.

Objektin ja konseptin suhde on siis kiinnostava tämän meidän ketjun kannalta, eli sen kannalta että "kuinka ihminen ymmärtää merkityksiä?"

Ja tuo "siili suhosen" viittaus objektien ja konseptien "funktioihin" mun mielestä oleellisella tavalla laajentaa tätä ajattelua. Objektien ja konseptien merkitys kun saattaa niiden käyttötarkoituksen sijaan liittyä laajemminkin niiden "funktioon" kussakin kontekstissa taikka vaikkapa diskurssissa, jos analysoidaan jotakin keskustelua kahden henkilön välillä.

Olen myös kategorisen ajattelun vanki siilin perustelemista syistä. Sen sijaan, mitä kategoriat tarkoittavat ja mihin kohtiin kategorioiden välille vedetään rajat, määrittyvät omien pohdintojemme ohella sosiaalisten kupliemme jäsenyyssäännöillä. Omissa pohdinnoissamme voimme olla asioista mitä mieltä haluamme, mutta sosiaaliset kuplamme voivat olla niistä eri mieltä. Koska evolutiivinen tarpeemme kuulua ryhmään on tyypillisesti suurempaa, kuin joukosta erottuminen, omaksumme helposti ryhmämme jäsensyysssännöt kuin sooloilisimme. Yksin jäämisen pelko on sosiaalisen lajin yksilölle tyypillisesti valtava stressin aiheuttaja toisin kuin joukkoon kuulminen.

Moraalitutkijat ja moraaliteoreetikot näyttäisivät olevan samaa mieltä tästä moraalinen kohdalla, joten miksei sama toimisi myös laajemmin ajattelun sisältöjen kanssa. Tosin moraalitutkija Jonathan Haidt on sitä mieltä, että emme moraalikysymyksissä muodosta käsityksiä järkeilemällä niitä tilannekohtaisesti tietoisesti, vaan selitämme intuitioitamme post hoc -periaatteella eli jälkiviisausharhan avulla. Itse kuitenkin ajattelen, että intuitiot omaksutaan varhaislapsuudessa ja ne muuttuvat pikkuhiljaa elämän varrella vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa. Näin intuitionismin voisi selittää symbolisella interaktionismilla senkin.

Tosin en tiedä, mitä mieltä intuitionistit ovat aivojen plastisuudesta. Osalla ihmisistä aivot ovat nimittäin luonnostaan plastiset ja voivat omaksua uusia ajatuksia jopa vartin välein, kun taas toisilla kerran omaksutut näkemykset eivät koskaan muutu (kärjistetysti ilmaistuna). Lisäksi väittäisin, että olosuhteilla on suuri vaikutus siihen, millaiset valmiudet ihmisellä on analyyttisesti pohtia omia näkemyksiään avoimin mielin. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät ehkä koskaan kohtaa sellaisia olosuhteita, mutta teoriassa, kun stressitasot saadaan pidettyä riittävän alhaalla koko tilanteen ajan, omien ajatusten kriittinen tarkastelu ei ehkä tunnu niin ylivoimaiselta. Se saattaa jopa johtaa siihen, että vahingossa oppii itsestään jotain uutta, joka ei tunnu lainkaan hullummalta.

Edit. pitää tosin hieman pohtia tuota "Sana <> Konsepti <> Objekti" -kaaviota.

[Purdue]

Koska aloitus oli niin kattava, niin muotoillaan tieteen nimissä konsepti konseptista. Jotta keskusteluun tulee konseptin tunnelmaa.

Miten allekirjoittanut käsittää konseptin konseptin:
Konsepti on valikoima erilaisia ideoita tai konkreettiseen muotoon koostettuja, toisiinsa loogisesti liittyviä ja toisiaan täydentäviä sisältöjä.
Tämän kokonaisuuden on tarkoitus ilmentää uutta mahdollisuutta tai potentiaalia.
Yksinkertaisimmillaan konsepti on siis ihmisen aktiivisesti ja tietoisesti luoma objekti tai informaatiosisältö.

--
Tästä eteenpäin onkin sitten iso määrä erilaisia yhteyksiä, joissa konseptin käsitettä käytetään.

Joo, tuossa on APA:n lyhyt määritelmä konseptista:

... an idea that represents a class of objects or events or their properties, such as cats, walking, honesty, blue, or fast.

APA - Concept


Perinteisesti kognitiivisen psykologian puolella konseptin määritelmään on liittynyt läheisesti kategorisaatio.

Eli jos ajatellaan "kissan" konseptia, niin siihen liittyy kategoriat "on karvainen", "kehrää", "saalistaa hiiriä", jne...


Käytännössä kuitenkin tuo kategorisaatio tökkii ja on luonteeltaan epätarkkaa. Ajatellaan vaikkapa "linnun" konseptia. Epätarkkuus johtuu siitä, että osa linnuista lentää ja osa ei, joten lento-ominaisuus ei luonnehdi kaikkia lintuja universaalisti.

Kategorisaatio lienee oikein hyödyllinen määritelmä. Se selittää miten aivot voivat rakentaa korkean varianssin monimerkityksellistä signaalitulvasta jotta aistielimet aivoihin tuuppaavat erillisinä ja rajatuuina koettuja havainnon objekteja.
Se on mahdollista koska aivot rakentavat tuosta tulvasta käsitteitä joita kutsumme havaintokokemukseksi.
Jos aivomme eivät noita havaintokäsitteitä loisi olisimme kokemuksellisesti sokeita.
Näemme sateenkaarem erivärsisinä raitoina. Miten tämä on mahdollista kun tiedämme että mitään raitoja ja tarkkarajaisia eroja ei sateenkaaressa ole? Koska aivot kategorisoivat tietyt aallonpituudet eri värikonseptien sisään, vähättelevät eroja kategorian sisällä ja suurentelevat eroja kategorioiden välillä. Sama hajun maun ja äänen kanssa. Voimme kuulla erillisiä sanoja ja ymmärtää puhujaa koska aivot kategorisoivat tietyt akustiset ominaisuudet ja frekvenssit yhden foneemikategorian alle. Havaittava maailmamme koostuu siis juuri kategorioista eli käsitteistä. Jos ei koostuisi, olisi aika vaikea kuvitella miten voisimme havaita yhtään mitään.

Käytännössä kuitenkin tuo kategorisaatio tökkii ja on luonteeltaan epätarkkaa. Ajatellaan vaikkapa "linnun" konseptia. Epätarkkuus johtuu siitä, että osa linnuista lentää ja osa ei, joten lento-ominaisuus ei luonnehdi kaikkia lintuja universaalisti.

Niin tai "nokan" tahi "siiven" konseptia riippuen siitä puhummeko linnust tai lentokoneesta.
Tökkimisen tunne johtuu siitä että kategorisaatiota ajatellaan jonkinmoisena kuvauksena linnun olemuksesta. Tuo on vanhaa filosofista ja psykologista painolastia joka johtuu uskostamme mystisiin universaaleihin essensseihin.
Todellisuudessa kategoria sisältää lukuisia instansseja ja se mikä noista instansseista antaa käsitteelle merkityksen juuri tuossa kontekstissa. Käsitteiden antaman merkityksen tarkoitus ei siis ole kertoa meille mikä jokin on vaan sen tarkoitus kertoa mikä on on tuon jonkin funktio juuri tässä kontekstissa.

Mä luulen, että tuossa keskustelussa "konsepteista" ollaan tultu viime vuosina siihen pisteeseen, ettei ole olemassa kaiken kattavia kategorisointeja, vaan kun yksilö havaitsee vaikkapa kissan olohuoneessa, niin hänen tietoisuuteensa nousee siihen kontekstiin relevantit kategoriat taikka assosiaatiot siitä kissasta.

Jep. Kun lapsi kuulee sanaa kissa käytettävän hän ei opi ainoastaan mihin tuolla sanalla viitataan. Vaan hän integroi tuon kissan merkitykseen koko sen hetkisen kokemuksensa, kehon homeostaattisen tilan, hajut, äänet, puhujan ilmeen äänensävy jne. koko kontekstin.
Kun sitten aikuisena havaitaan tuo kissa niin aivot käyvät läpi kaikki aikaisemmat kissakokoemusket samanlaisessa kissakontekstissa ja koittavat arvata mikä instanssi kissakategoriasta antaa aisainmukaisimman merkityksen kissakokemukselle juuri tässä hetkessä.
Samanlailla kasvi voi olla hedelmä tahi vihannes riippuen siitä olemmeko kokkaamassa vai suorittamassa taksonomista lajittelua, se voi olla rakkautta symboloiva kukka tahi ärsytystä aiheuttava rikkaruoho. Kaikki riippuu funktionaalisuudesta ja siitä minkä instanssin tuon kategorian sisältä aivot valitsevat meille esitettäväksi.

Tuo sun kommentin loppuosuus siitä mihin sanoilla viitataan, ja tuo sun ajatus funktionaalisuudesta tuo mieleen sosiologian puolelta koulukunnan nimeltä Symbolinen Interaktionismi (SI), ja ylipäätään amerikkalaisen filosofisen pragmatismin. Tuon termin SI keksi Herbert Blumer, ja hänen mukaansa...

... SI on ihmisten aktiviteettien tarkastelua, joka nojaa kolmelle periaatteelle:
1) Objektin merkitys perustuu sen kullakin hetkellä olevaan käyttötarkoitukseen.
2) Merkitykset muodostuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
3) Merkityksiä muunnellaan tulkinnallisessa prosessissa.

Mä muokkaisin tuota tulkintaa tuon toisen kohdan osalta, niin että:
2) Merkitykset muodostuvat yksilön vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siinä olevien objektien, prosessien ja tapahtumien kanssa, mukaan lukien sosiaalinen vuorovaikutus.

Ja mikä tärkeintä, niin NUO MERKITYKSET OVAT TALLENNETTUNA KUNKIN TOIMIJAN AIVOISSA KONSEPTUAALISESTI!

Tuo Blumerin kolmijako kiteyttää aika hyvin jonkin konseptin merkityksen. Se konsepti ja siihen liittyvät relevantit kategoriat ovat tilannekohtaisia. Toisekseen näiden merkitysten ja konseptien alkulähde on vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ja kolmanneksi nämä konseptit muokkautuvat yksilöllisiksi käsitteiksi ihmisten omissa tulkinnallisissa prosesseissa.

Minä esimerkiksi lukeudun symbolisen interaktionismin kannattajiin, sillä en ole keksinyt, mistä tyhmät ideat revittäisiin ellei käytännöstä, mukaanlukien käytännössä tehdyistä mielikulmaharjoitteluista.

Joo, symbolinen interaktionismi ja Garfinkelin etnometodologia on ihan mielenkiintoisia sosiologisia katsantokantoja.

Tuo Blumerin kolmijako SI:hin liittyen on mun mielestä relevantti myös tän konseptikeskustelun kannalta.


Blumer toki puhuu objektien merkityksistä, ja me täällä konsepteista, joiden suhteen olen aiemmin esittänyt Ogden & Richardsin sekä Charles Sanders Peircen ajatteluun perustuen että:

Sana <> Konsepti <> Objekti


Blumerin mukaan objektin merkitys muodostuu kussakin kontekstissa sen käyttötarkoituksesta. Toisaalta tuo merkitys muodostuu juurikin konseptien ja niihin liittyvien kategorioiden välityksellä.

Objektin ja konseptin suhde on siis kiinnostava tämän meidän ketjun kannalta, eli sen kannalta että "kuinka ihminen ymmärtää merkityksiä?"

Ja tuo "siili suhosen" viittaus objektien ja konseptien "funktioihin" mun mielestä oleellisella tavalla laajentaa tätä ajattelua. Objektien ja konseptien merkitys kun saattaa niiden käyttötarkoituksen sijaan liittyä laajemminkin niiden "funktioon" kussakin kontekstissa taikka vaikkapa diskurssissa, jos analysoidaan jotakin keskustelua kahden henkilön välillä.

Olen myös kategorisen ajattelun vanki siilin perustelemista syistä. Sen sijaan, mitä kategoriat tarkoittavat ja mihin kohtiin kategorioiden välille vedetään rajat, määrittyvät omien pohdintojemme ohella sosiaalisten kupliemme jäsenyyssäännöillä. Omissa pohdinnoissamme voimme olla asioista mitä mieltä haluamme, mutta sosiaaliset kuplamme voivat olla niistä eri mieltä. Koska evolutiivinen tarpeemme kuulua ryhmään on tyypillisesti suurempaa, kuin joukosta erottuminen, omaksumme helposti ryhmämme jäsensyysssännöt kuin sooloilisimme. Yksin jäämisen pelko on sosiaalisen lajin yksilölle tyypillisesti valtava stressin aiheuttaja toisin kuin joukkoon kuulminen.

Moraalitutkijat ja moraaliteoreetikot näyttäisivät olevan samaa mieltä tästä moraalinen kohdalla, joten miksei sama toimisi myös laajemmin ajattelun sisältöjen kanssa. Tosin moraalitutkija Jonathan Haidt on sitä mieltä, että emme moraalikysymyksissä muodosta käsityksiä järkeilemällä niitä tilannekohtaisesti tietoisesti, vaan selitämme intuitioitamme post hoc -periaatteella eli jälkiviisausharhan avulla. Itse kuitenkin ajattelen, että intuitiot omaksutaan varhaislapsuudessa ja ne muuttuvat pikkuhiljaa elämän varrella vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa. Näin intuitionismin voisi selittää symbolisella interaktionismilla senkin.

Tosin en tiedä, mitä mieltä intuitionistit ovat aivojen plastisuudesta. Osalla ihmisistä aivot ovat nimittäin luonnostaan plastiset ja voivat omaksua uusia ajatuksia jopa vartin välein, kun taas toisilla kerran omaksutut näkemykset eivät koskaan muutu (kärjistetysti ilmaistuna). Lisäksi väittäisin, että olosuhteilla on suuri vaikutus siihen, millaiset valmiudet ihmisellä on analyyttisesti pohtia omia näkemyksiään avoimin mielin. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät ehkä koskaan kohtaa sellaisia olosuhteita, mutta teoriassa, kun stressitasot saadaan pidettyä riittävän alhaalla koko tilanteen ajan, omien ajatusten kriittinen tarkastelu ei ehkä tunnu niin ylivoimaiselta. Se saattaa jopa johtaa siihen, että vahingossa oppii itsestään jotain uutta, joka ei tunnu lainkaan hullummalta.

Joo, ihan mielenkiintoista pohdintaa sulla, mutta en tunne tuota intuitionismia tarkemmin. Sen verran ajattelisin kuitenkin, että tietyt intuitiot varmaankin omaksutaan varhaislapsuudessa, mutta mä näkisin kuitenkin niin että elämänkokemukset läpi elämän voi aika laillakin muuttaa sitä kuinka yksilö maailman kokee.

Ja jos ajatellaan ylipäätään kasvamista ihmisenä, niin noiden intuitioiden muodostumiseen vaikuttaa kunkin yksilön persoonalliset piirteet, eli tapa kokea maailma ja vuorovaikuttaa siinä.

Tietyssä mielessä elämä ja kasvaminen on sitä, että oppii tuntemaan itsensä. Kukaan ei tunne itseään pienenä lapsena, vaan tämä kokemus ja tieto syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

Opimme siis tuntemaan itsemme: tykkäänkö mistä ruoista, missä harrastuksissa olen hyvä, persoonallisuuteni piirteet, jne.

Ja tämä oppiminen jatkuu tietyllä tavalla läpi koko elämän kun siirrymme yhdestä ikäryhmästä ja statussetistä toiseen. Silti, se suurin oppiminen itsestä tapahtuu ennen aikuisikää eli lapsuudessa ja nuoruudessa.


Me siis luomme myös itsestämme konsepteja, jotka vaikuttavat toimintaamme ja siihen kuinka itsemme näemme yksilönä ja sosiaalisesti.

[Purdue]

Tuosta "sana <> konsepti <> objekti" kaaviosta, niin sen hahmottamista helpottaa jos ajattelee sitä tasakylkisenä kolmiona.

[Stadin öljylanne]

Ogden & Richards: Merkitysoppi

Sana <> Konsepti <> Objekti

Vaikuttaisi olevan helppo hyväksyä.

Ehkäpä hellimäni kategorian kuvaama mielen rakenne muodostuu puolestaan Charles Sanders Peircen kolmijakoisen merkkiteorian

Merkki <> Tulkinta <> Kohde

mukaan abstraktiksi ideaksi, joka sitten lipsahtaa tavalla tai toisalla jonkun konseptin osaksi ja näin erotamme taivaalta setan värit.

[Stadin öljylanne]

Koska aloitus oli niin kattava, niin muotoillaan tieteen nimissä konsepti konseptista. Jotta keskusteluun tulee konseptin tunnelmaa.

Miten allekirjoittanut käsittää konseptin konseptin:
Konsepti on valikoima erilaisia ideoita tai konkreettiseen muotoon koostettuja, toisiinsa loogisesti liittyviä ja toisiaan täydentäviä sisältöjä.
Tämän kokonaisuuden on tarkoitus ilmentää uutta mahdollisuutta tai potentiaalia.
Yksinkertaisimmillaan konsepti on siis ihmisen aktiivisesti ja tietoisesti luoma objekti tai informaatiosisältö.

--
Tästä eteenpäin onkin sitten iso määrä erilaisia yhteyksiä, joissa konseptin käsitettä käytetään.

Joo, tuossa on APA:n lyhyt määritelmä konseptista:

... an idea that represents a class of objects or events or their properties, such as cats, walking, honesty, blue, or fast.

APA - Concept


Perinteisesti kognitiivisen psykologian puolella konseptin määritelmään on liittynyt läheisesti kategorisaatio.

Eli jos ajatellaan "kissan" konseptia, niin siihen liittyy kategoriat "on karvainen", "kehrää", "saalistaa hiiriä", jne...


Käytännössä kuitenkin tuo kategorisaatio tökkii ja on luonteeltaan epätarkkaa. Ajatellaan vaikkapa "linnun" konseptia. Epätarkkuus johtuu siitä, että osa linnuista lentää ja osa ei, joten lento-ominaisuus ei luonnehdi kaikkia lintuja universaalisti.

Kategorisaatio lienee oikein hyödyllinen määritelmä. Se selittää miten aivot voivat rakentaa korkean varianssin monimerkityksellistä signaalitulvasta jotta aistielimet aivoihin tuuppaavat erillisinä ja rajatuuina koettuja havainnon objekteja.
Se on mahdollista koska aivot rakentavat tuosta tulvasta käsitteitä joita kutsumme havaintokokemukseksi.
Jos aivomme eivät noita havaintokäsitteitä loisi olisimme kokemuksellisesti sokeita.
Näemme sateenkaarem erivärsisinä raitoina. Miten tämä on mahdollista kun tiedämme että mitään raitoja ja tarkkarajaisia eroja ei sateenkaaressa ole? Koska aivot kategorisoivat tietyt aallonpituudet eri värikonseptien sisään, vähättelevät eroja kategorian sisällä ja suurentelevat eroja kategorioiden välillä. Sama hajun maun ja äänen kanssa. Voimme kuulla erillisiä sanoja ja ymmärtää puhujaa koska aivot kategorisoivat tietyt akustiset ominaisuudet ja frekvenssit yhden foneemikategorian alle. Havaittava maailmamme koostuu siis juuri kategorioista eli käsitteistä. Jos ei koostuisi, olisi aika vaikea kuvitella miten voisimme havaita yhtään mitään.

Käytännössä kuitenkin tuo kategorisaatio tökkii ja on luonteeltaan epätarkkaa. Ajatellaan vaikkapa "linnun" konseptia. Epätarkkuus johtuu siitä, että osa linnuista lentää ja osa ei, joten lento-ominaisuus ei luonnehdi kaikkia lintuja universaalisti.

Niin tai "nokan" tahi "siiven" konseptia riippuen siitä puhummeko linnust tai lentokoneesta.
Tökkimisen tunne johtuu siitä että kategorisaatiota ajatellaan jonkinmoisena kuvauksena linnun olemuksesta. Tuo on vanhaa filosofista ja psykologista painolastia joka johtuu uskostamme mystisiin universaaleihin essensseihin.
Todellisuudessa kategoria sisältää lukuisia instansseja ja se mikä noista instansseista antaa käsitteelle merkityksen juuri tuossa kontekstissa. Käsitteiden antaman merkityksen tarkoitus ei siis ole kertoa meille mikä jokin on vaan sen tarkoitus kertoa mikä on on tuon jonkin funktio juuri tässä kontekstissa.

Mä luulen, että tuossa keskustelussa "konsepteista" ollaan tultu viime vuosina siihen pisteeseen, ettei ole olemassa kaiken kattavia kategorisointeja, vaan kun yksilö havaitsee vaikkapa kissan olohuoneessa, niin hänen tietoisuuteensa nousee siihen kontekstiin relevantit kategoriat taikka assosiaatiot siitä kissasta.

Jep. Kun lapsi kuulee sanaa kissa käytettävän hän ei opi ainoastaan mihin tuolla sanalla viitataan. Vaan hän integroi tuon kissan merkitykseen koko sen hetkisen kokemuksensa, kehon homeostaattisen tilan, hajut, äänet, puhujan ilmeen äänensävy jne. koko kontekstin.
Kun sitten aikuisena havaitaan tuo kissa niin aivot käyvät läpi kaikki aikaisemmat kissakokoemusket samanlaisessa kissakontekstissa ja koittavat arvata mikä instanssi kissakategoriasta antaa aisainmukaisimman merkityksen kissakokemukselle juuri tässä hetkessä.
Samanlailla kasvi voi olla hedelmä tahi vihannes riippuen siitä olemmeko kokkaamassa vai suorittamassa taksonomista lajittelua, se voi olla rakkautta symboloiva kukka tahi ärsytystä aiheuttava rikkaruoho. Kaikki riippuu funktionaalisuudesta ja siitä minkä instanssin tuon kategorian sisältä aivot valitsevat meille esitettäväksi.

Tuo sun kommentin loppuosuus siitä mihin sanoilla viitataan, ja tuo sun ajatus funktionaalisuudesta tuo mieleen sosiologian puolelta koulukunnan nimeltä Symbolinen Interaktionismi (SI), ja ylipäätään amerikkalaisen filosofisen pragmatismin. Tuon termin SI keksi Herbert Blumer, ja hänen mukaansa...

... SI on ihmisten aktiviteettien tarkastelua, joka nojaa kolmelle periaatteelle:
1) Objektin merkitys perustuu sen kullakin hetkellä olevaan käyttötarkoitukseen.
2) Merkitykset muodostuvat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
3) Merkityksiä muunnellaan tulkinnallisessa prosessissa.

Mä muokkaisin tuota tulkintaa tuon toisen kohdan osalta, niin että:
2) Merkitykset muodostuvat yksilön vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siinä olevien objektien, prosessien ja tapahtumien kanssa, mukaan lukien sosiaalinen vuorovaikutus.

Ja mikä tärkeintä, niin NUO MERKITYKSET OVAT TALLENNETTUNA KUNKIN TOIMIJAN AIVOISSA KONSEPTUAALISESTI!

Tuo Blumerin kolmijako kiteyttää aika hyvin jonkin konseptin merkityksen. Se konsepti ja siihen liittyvät relevantit kategoriat ovat tilannekohtaisia. Toisekseen näiden merkitysten ja konseptien alkulähde on vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ja kolmanneksi nämä konseptit muokkautuvat yksilöllisiksi käsitteiksi ihmisten omissa tulkinnallisissa prosesseissa.

Minä esimerkiksi lukeudun symbolisen interaktionismin kannattajiin, sillä en ole keksinyt, mistä tyhmät ideat revittäisiin ellei käytännöstä, mukaanlukien käytännössä tehdyistä mielikulmaharjoitteluista.

Joo, symbolinen interaktionismi ja Garfinkelin etnometodologia on ihan mielenkiintoisia sosiologisia katsantokantoja.

Tuo Blumerin kolmijako SI:hin liittyen on mun mielestä relevantti myös tän konseptikeskustelun kannalta.


Blumer toki puhuu objektien merkityksistä, ja me täällä konsepteista, joiden suhteen olen aiemmin esittänyt Ogden & Richardsin sekä Charles Sanders Peircen ajatteluun perustuen että:

Sana <> Konsepti <> Objekti


Blumerin mukaan objektin merkitys muodostuu kussakin kontekstissa sen käyttötarkoituksesta. Toisaalta tuo merkitys muodostuu juurikin konseptien ja niihin liittyvien kategorioiden välityksellä.

Objektin ja konseptin suhde on siis kiinnostava tämän meidän ketjun kannalta, eli sen kannalta että "kuinka ihminen ymmärtää merkityksiä?"

Ja tuo "siili suhosen" viittaus objektien ja konseptien "funktioihin" mun mielestä oleellisella tavalla laajentaa tätä ajattelua. Objektien ja konseptien merkitys kun saattaa niiden käyttötarkoituksen sijaan liittyä laajemminkin niiden "funktioon" kussakin kontekstissa taikka vaikkapa diskurssissa, jos analysoidaan jotakin keskustelua kahden henkilön välillä.

Olen myös kategorisen ajattelun vanki siilin perustelemista syistä. Sen sijaan, mitä kategoriat tarkoittavat ja mihin kohtiin kategorioiden välille vedetään rajat, määrittyvät omien pohdintojemme ohella sosiaalisten kupliemme jäsenyyssäännöillä. Omissa pohdinnoissamme voimme olla asioista mitä mieltä haluamme, mutta sosiaaliset kuplamme voivat olla niistä eri mieltä. Koska evolutiivinen tarpeemme kuulua ryhmään on tyypillisesti suurempaa, kuin joukosta erottuminen, omaksumme helposti ryhmämme jäsensyysssännöt kuin sooloilisimme. Yksin jäämisen pelko on sosiaalisen lajin yksilölle tyypillisesti valtava stressin aiheuttaja toisin kuin joukkoon kuulminen.

Moraalitutkijat ja moraaliteoreetikot näyttäisivät olevan samaa mieltä tästä moraalinen kohdalla, joten miksei sama toimisi myös laajemmin ajattelun sisältöjen kanssa. Tosin moraalitutkija Jonathan Haidt on sitä mieltä, että emme moraalikysymyksissä muodosta käsityksiä järkeilemällä niitä tilannekohtaisesti tietoisesti, vaan selitämme intuitioitamme post hoc -periaatteella eli jälkiviisausharhan avulla. Itse kuitenkin ajattelen, että intuitiot omaksutaan varhaislapsuudessa ja ne muuttuvat pikkuhiljaa elämän varrella vuorovaikutuksessa ympäröivän todellisuuden kanssa. Näin intuitionismin voisi selittää symbolisella interaktionismilla senkin.

Tosin en tiedä, mitä mieltä intuitionistit ovat aivojen plastisuudesta. Osalla ihmisistä aivot ovat nimittäin luonnostaan plastiset ja voivat omaksua uusia ajatuksia jopa vartin välein, kun taas toisilla kerran omaksutut näkemykset eivät koskaan muutu (kärjistetysti ilmaistuna). Lisäksi väittäisin, että olosuhteilla on suuri vaikutus siihen, millaiset valmiudet ihmisellä on analyyttisesti pohtia omia näkemyksiään avoimin mielin. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät ehkä koskaan kohtaa sellaisia olosuhteita, mutta teoriassa, kun stressitasot saadaan pidettyä riittävän alhaalla koko tilanteen ajan, omien ajatusten kriittinen tarkastelu ei ehkä tunnu niin ylivoimaiselta. Se saattaa jopa johtaa siihen, että vahingossa oppii itsestään jotain uutta, joka ei tunnu lainkaan hullummalta.

Joo, ihan mielenkiintoista pohdintaa sulla, mutta en tunne tuota intuitionismia tarkemmin. Sen verran ajattelisin kuitenkin, että tietyt intuitiot varmaankin omaksutaan varhaislapsuudessa, mutta mä näkisin kuitenkin niin että elämänkokemukset läpi elämän voi aika laillakin muuttaa sitä kuinka yksilö maailman kokee.

Ja jos ajatellaan ylipäätään kasvamista ihmisenä, niin noiden intuitioiden muodostumiseen vaikuttaa kunkin yksilön persoonalliset piirteet, eli tapa kokea maailma ja vuorovaikuttaa siinä.

Tietyssä mielessä elämä ja kasvaminen on sitä, että oppii tuntemaan itsensä. Kukaan ei tunne itseään pienenä lapsena, vaan tämä kokemus ja tieto syntyy vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa.

Opimme siis tuntemaan itsemme: tykkäänkö mistä ruoista, missä harrastuksissa olen hyvä, persoonallisuuteni piirteet, jne.

Ja tämä oppiminen jatkuu tietyllä tavalla läpi koko elämän kun siirrymme yhdestä ikäryhmästä ja statussetistä toiseen. Silti, se suurin oppiminen itsestä tapahtuu ennen aikuisikää eli lapsuudessa ja nuoruudessa.


Me siis luomme myös itsestämme konsepteja, jotka vaikuttavat toimintaamme ja siihen kuinka itsemme näemme yksilönä ja sosiaalisesti.

Olen samaa mielipuolta. Ja hyvä huomio tuo ihmisten persoonallisuuksien yksilöllisyyys se vaikuttaa varmasti paljonkin valmiuksiin ryhtyä vääntämään tikusta asiaa. En ole vielä päässut pitkällekään Jonathan Haiditin kritiikkiä symbolista interaktionismia vastaan intutionismistaan käsin, eli tuo mitä tuohon raapustin, oli se mitä olen tähän asti ymmärtänyt. Eli enpä paljoakaan.

[Stadin öljylanne]

Mutta yhtä totta on se ettei tuo pelaajien toiminta kentällä ole kiinni MINUN subjektiivisesta käsityksestäni siitä mitä kentällä tapahtuu. Se mitä kentällä tapahtuu tapahtuu MINUSTA RIIPPUMATTA, eli se on osa minun objektiivista todellisuutta, eli havaittavissa olevaa vuorovaikutusta, jota EN VOI MUUTTAA.

Voin muuttaa vain TULKINTAANI tuosta ulkoisesta objektiivisesta todellisuudesta.

Tässä on klangi että ollaan muuttamassa ajatuksen voimalla tapahtumien kulkua.

Jos yksilö näkee esim. harhoja se on hänen todellisuutensa. Tulee erottaa tapahtumat ja käsitykset toisistaan. Tapahtuma on minulle ilmiö todellisuuden sisällä, ei todellisuus. Pelikentän tapahtuma ja harhainen käsitys tapahtumasta, ovat täyttä totta. Ne molemmat sijaitsevat minun maailmankuvassani todellisuuden sisällä, materialistisina ilmiöinä. Ja ne tapahtuvat siellä.
Tämä lipuu taas todellisuuden määrittelyyn, josta on runsaasti mielipiteitä palstalla. Ja se siirtyilee sen suhteen kun perspektiiviä muutellaan.
Minulle todellisuus konseptina tarkoittaa siis kaikkea mitä on.
Tämä on maailmankuvani. Muitakin on.
Ja saattaa hyvin olla että tieteen valtavirrassa todellisuus tarkoittaa jotain muuta kuin "kaikkea". Minulle se on kuitenkin luontevampaa.

Se hienous mikä mielestäni minun todellisuuskäsityksessäni on, on että mainitsemasi subjektiiviset ja objektiiviset käsitykset mahtuvat molemmat sen sisään, konsepteina. Niitä voi harjoittaa yhden todellisuuden sisällä, esim. tutkijana. Ei tarvitse pelata perspektiivien kanssa ja pohtia niiden merkityksiä eri tilanteissa.

Veikkaan että näkökulmaeromme tulee tästä todellisuuden käsitteestä.

Eräs filosofian opiskelija toppuutteli minua tuosta vastaavasta havainnostani kuinka eri ihmiset elävät keskenään eri maailmankaikkeuksissa (jos nyt lainkaan katsoo sitä, miten monin eri tavoin ihmiset voivat ymmärtää internetissä toisensa täysin väärin). Filosofian opiskelija kertoili, että tänä päivänä joissain koulukunnissa lähestytään tätä kysymystä niin että maailmankaikkeutta kuvaa "narratiivi" ja havaintoa "kokemus". Eli ajatus on lyhykäisyydessään sen tyyppinen, että kukin meistä rakentaa omaa yksilöllistä narratiiviämme samasta maailmankaikkeudesta kokemustemme avulla. Kai hän tarjosi sille jotkin pienimmän riesan tie -perustelut, miksi parempi keksiä uusi termi maailmankaikkeuden tilalle kuin alkaa ymmärtämän maailmankaikkeus subjektiivisin sisällöin. Tosin ottaen huomioon, että aivot rakantavat todellisuuskäsityksemme käsityönä freimi freimiltä sen sijaan, että näyttäisivät todellisuuden meille sellaisenaan, narratiivi on mielestäni ainakin näin jälkiviisausharhani näkökulmasta ihan paikallaan.

[Purdue]

Mutta yhtä totta on se ettei tuo pelaajien toiminta kentällä ole kiinni MINUN subjektiivisesta käsityksestäni siitä mitä kentällä tapahtuu. Se mitä kentällä tapahtuu tapahtuu MINUSTA RIIPPUMATTA, eli se on osa minun objektiivista todellisuutta, eli havaittavissa olevaa vuorovaikutusta, jota EN VOI MUUTTAA.

Voin muuttaa vain TULKINTAANI tuosta ulkoisesta objektiivisesta todellisuudesta.

Tässä on klangi että ollaan muuttamassa ajatuksen voimalla tapahtumien kulkua.

Jos yksilö näkee esim. harhoja se on hänen kokemuksensa. Tulee erottaa tapahtumat ja käsitykset toisistaan. Tapahtuma on minulle ilmiö todellisuuden sisällä, ei todellisuus. Pelikentän tapahtuma ja harhainen käsitys tapahtumasta, ovat täyttä totta. Ne molemmat sijaitsevat minun maailmankuvassani todellisuuden sisällä, materialistisina ilmiöinä. Ja ne tapahtuvat siellä.
Tämä lipuu taas todellisuuden määrittelyyn, josta on runsaasti mielipiteitä palstalla. Ja se siirtyilee sen suhteen kun perspektiiviä muutellaan.
Minulle todellisuus konseptina tarkoittaa siis kaikkea mitä on.
Tämä on maailmankuvani. Muitakin on.
Ja saattaa hyvin olla että tieteen valtavirrassa todellisuus tarkoittaa jotain muuta kuin "kaikkea". Minulle se on kuitenkin luontevampaa.

Se hienous mikä mielestäni minun todellisuuskäsityksessäni on, on että mainitsemasi subjektiiviset ja objektiiviset käsitykset mahtuvat molemmat sen sisään, konsepteina. Niitä voi harjoittaa yhden todellisuuden sisällä, esim. tutkijana. Ei tarvitse pelata perspektiivien kanssa ja pohtia niiden merkityksiä eri tilanteissa.

Veikkaan että näkökulmaeromme tulee tästä todellisuuden käsitteestä.

Joo, tästä on varmaan aika lailla eriäviä mielipiteitä niin täällä palstalla kuin ylipäätään filosofien keskuudessa.

En yritä kääntää päätäsi, vaan ihan vain avasin edellä omaa ajatusmaailmaani.

Mulle taas sosiaalinen maailma näyttäytyy dualistisena, eli se koostuu sekä materiaalisesti vuorovaikuttavista ihmisyksilöistä että subjektiivisesti kokevista mielistä.


Ja näiden kahden todellisuuden vuorovaikutus on se mielenkiinnon kohde. Se mikä liikkuu yksilöiden subjektiivisessa mielessä muodostaa heidän todellisuutensa, jonka pohjalta he toimivat.

Noista toimista muodostuu sitten eri yksilöiden vuorovaikutuksessa sosiaalinen rakenne eli ne vuorovaikutuksen muotokaavat (patterns of interaction), jotka ovat objektiivisesti havaittavissa materiaalisten olemassa olevien ihmisten toimintana ja vuorovaikutuksena.

Ja lopulta tämä havaittavissa oleva vuorovaikutus vaikuttaa siihen yksilöiden subjektiiviseen kokemiseen ja todellisuuteen.

Jonka pohjalta ne taas toimivat ja muodostavat sosiaalisia rakenteita. (Ja nää sosiaaliset rakenteet ei ole institutionaalisia rakenteita, vaan vain havaittavissa olevaa vuorovaikutusta!)


Tätä mun dualistista käsitystä voisi kuvata termillä "Dialektinen Todellisuuskäsitys", jossa objektiivinen ja subjektiivinen todellisuus vuorovaikuttavat keskenään ja kumpikin vaikuttaa yhtä lailla siihen millaiseksi se toinen muodostuu.


Se on vähän kuin sosiaalisen todellisuuden "Yin ja Yang".

Ja kun puhutaan Dialektisesta Todellisuuskäsityksestä, niin se koskee siis "sosiaalista todellisuutta ja vuorovaikutusta".

[Purdue]

Tämä on jännä kun lukee toisten perspektiiveistä ja tulokulmista, niin usein on sillä tavalla että pystyt sisäistämään logiikan, mutta et pysty ottamaan samaa tulokulmaa. Eli tavallaan asia on järkeenkäypä, mutta tiedät että et pystyisi kuitenkaan elämään ja ajattelemaan toisen saappaissa.

Tässä on aika hyvin kiteytetty omatkin fiilikset tän asian suhteen.

Ehkäpä tässä kommunikaatiossa on parasta se, että pystyy edes näkemään ne toisen osapuolen ajatukset ja lähtökohdat, vaikka sitten olisikin itse eri mieltä asiasta.

[Purdue]

Tossa pari mielenkiintoista videota konseptisoluista, eli sama luento josta osat 1 ja 2:


Osa 1


Osa 2



En ole vielä itsekään kerinnyt noita katsella, mutta yritän tehdä sen jossakin välissä.

[Naturalisti]

Noista konseptisoluista (Concept Cells) asiaa. Naturalisti tässä jossakin kommentissa edellä pyrki väittämään ettei sellaisia ole olemassa, mutta tutkimus on kyllä kiistatta osoittanut sen että konseptisoluja on olemassa aivoissa. Ne löydettiin jo vuonna 2005.


Tossa hyvä haastattelu aiheesta:
Jennifer Aniston neurons: key to episodic memories?


Tossa lisää aiheesta:
Concept and location neurons in the human brain provide the ‘what’ and ‘where’ in memory formation

Are we ever aware of concepts? A critical question for the Global Neuronal Workspace, Integrated Information, and Attended Intermediate-Level Representation theories of consciousness


Ja tuossa artikkeli enemmän tietoisuudesta:
An integrative, multiscale view on neural theories of consciousness


Eli, kyllä, konseptisolut on olemassa, ja niiden toimintaa on tutkittu ihan yksittäisten solujen tasolla.

Jos ei muuta, niin kannattaa lukaista tuo haastattelu tuon ylimmän linkin takana, jossa haastatellaan Bonnin yliopiston professoria, joka on tehnyt tutkimusta aiheesta.

Artikkeli "Q&A, Jennifer Aniston neurons: key to episodic memories?" käsittelee ns. "Jennifer Aniston -neuroneja" tai konseptisoluja, jotka reagoivat erityisesti tiettyihin visuaalisiin tai sanallisiin ärsykkeisiin, kuten kuviin tai viittauksiin tietyistä ihmisistä. Alun perin nämä neuronit löydettiin vuonna 2005.

https://www.sainsburywellcome.org/web/q ... c-memories


Artikkelissa tutkija Florian Mormann pohtii niiden mahdollista merkitystä episodisten muistojen muodostumisessa ja säilyttämisessä. Hänen mukaansa nämä neuronit voivat auttaa ymmärtämään muistojen tallentamista ja yhdistämistä käsitteellisiin kokemuksiin.

Tutkijayhteisön reaktiot ovat olleet vaihtelevia. Osa tutkijoista pitää löydöstä merkittävänä edistysaskeleena ymmärtääksemme, miten tietyt neuronit osallistuvat käsitteiden ja episodisten muistojen yhdistämiseen. Toiset taas suhtautuvat kriittisemmin. Erityisten spesiaalien konseptisolujen oletus voidaan kyseenalaistaa myös käytettyjen antureiden tarkkuuden perusteella (artikkelissa on kuva anturista). Voiko käytetyllä anturilla mitata yksittäisen neuronin toimintaa?

Mikä on sensorin koon suhde aivokuoren pylväisiin ja yksittäisiin neuroneihin? Käytetyt mittausanturit, kuten elektrodialustat, tallentavat yleensä tietoa neuroniryhmistä, eivät yksittäisistä neuroneista. Näin ollen sensorit pystyvät havaitsemaan aktivoitumismalleja, jotka liittyvät erityisiin käsitteisiin tai kokemuksiin, mutta se vastaako toiminnasta yksittäinen neuronin vai pylväs jää avoimeksi.

Kysymys "konseptisolujen" olemassaolosta on edelleen kiistanalainen. Tunnistamisen suorittaa kriitikkojen mielestä laajemmat neuronien ryhmät, kuten esimerkiksi aivokuoren pylväät, jotka voivat reagoida myös laajempiin spatiotemporaslisiin ärsykekokonaisuuksiin, eivät vain yksittäisiin staattisiin havaintoelementteihin.

Tämä ajatus vastaa myös nykyaikaisia näkemyksiä, joiden mukaan kognitiiviset toiminnot, kuten muistaminen ja tunnistaminen, ovat useiden neuroniryhmien yhteistoimintaa. Näin ollen on todennäköisempää, että kognitiiviset prosessit, kuten henkilöiden tunnistaminen, perustuvat suurempiin aivojen rakenteisiin ja verkostoihin, jotka käsittelevät monimutkaisempia spatiotemporalisia tapahtumasekvenssejä.

Artikkelissa viitataan myös episodiseen muistiin, jonka liittäminen aivotoimintoihin on ongelmallista. Perinteiset psykologiset käsitteet, kuten episodinen muisti, eivät vastaa aivojen todellisia rakenteita ja toimintoja. Nykykäsityksen mukaan aivot eivät "tallenna" muistikuvia staattisina, vaan että aivot säilyttävät kykyjä tuottaa tapahtumasekvenssejä uudelleen, jolloin muistaminen ei ole pelkkää tiedon hakemista muistista vaan tapahtumaketjujen käynnistämistä. Tämä ajatus on linjassa nykyaikaisten kognitiivisten neurotieteiden kanssa, jotka korostavat, että muistaminen ja tunnistaminen eivät perustu vain yksittäisiin muistoihin vaan aivojen kykyyn rekonstruoida kokemuksia ja tapahtumia.

Tässä on muutamia linkkejä artikkeleihin, joissa kuvataan asiaa pylväisiin perustuvan tunnistuksen näkökulmasta.

https://academic.oup.com/cercor/article ... 870/412198

https://www.frontiersin.org/journals/ps ... 00186/full

https://www.frontiersin.org/journals/ne ... 00081/full

----

Myös linkkaamasi artikkeli “An integrative, multiscale view on neural theories of consciousness” on kiinnostava pylväiden ja aivokuoren alueiden hierarkkian kuvausten osalta, mutta IIT- ja GWT- teoriat ovat ongelmallisia. IIT johtaa panpsykismiin ja GWT-teoria on ajateltava uudelleen spatiotemporaslisten prosessien hallinnan näkökulmasta, mutta palataan näihin kysymyksiin myöhemmin.

https://www.sciencedirect.com/science/a ... 7324000886

[Purdue]

Noista konseptisoluista (Concept Cells) asiaa. Naturalisti tässä jossakin kommentissa edellä pyrki väittämään ettei sellaisia ole olemassa, mutta tutkimus on kyllä kiistatta osoittanut sen että konseptisoluja on olemassa aivoissa. Ne löydettiin jo vuonna 2005.


Tossa hyvä haastattelu aiheesta:
Jennifer Aniston neurons: key to episodic memories?


Tossa lisää aiheesta:
Concept and location neurons in the human brain provide the ‘what’ and ‘where’ in memory formation

Are we ever aware of concepts? A critical question for the Global Neuronal Workspace, Integrated Information, and Attended Intermediate-Level Representation theories of consciousness


Ja tuossa artikkeli enemmän tietoisuudesta:
An integrative, multiscale view on neural theories of consciousness


Eli, kyllä, konseptisolut on olemassa, ja niiden toimintaa on tutkittu ihan yksittäisten solujen tasolla.

Jos ei muuta, niin kannattaa lukaista tuo haastattelu tuon ylimmän linkin takana, jossa haastatellaan Bonnin yliopiston professoria, joka on tehnyt tutkimusta aiheesta.

Artikkeli "Q&A, Jennifer Aniston neurons: key to episodic memories?" käsittelee ns. "Jennifer Aniston -neuroneja" tai konseptisoluja, jotka reagoivat erityisesti tiettyihin visuaalisiin tai sanallisiin ärsykkeisiin, kuten kuviin tai viittauksiin tietyistä ihmisistä. Alun perin nämä neuronit löydettiin vuonna 2005.

https://www.sainsburywellcome.org/web/q ... c-memories


Artikkelissa tutkija Florian Mormann pohtii niiden mahdollista merkitystä episodisten muistojen muodostumisessa ja säilyttämisessä. Hänen mukaansa nämä neuronit voivat auttaa ymmärtämään muistojen tallentamista ja yhdistämistä käsitteellisiin kokemuksiin.

Tutkijayhteisön reaktiot ovat olleet vaihtelevia. Osa tutkijoista pitää löydöstä merkittävänä edistysaskeleena ymmärtääksemme, miten tietyt neuronit osallistuvat käsitteiden ja episodisten muistojen yhdistämiseen. Toiset taas suhtautuvat kriittisemmin. Erityisten spesiaalien konseptisolujen oletus voidaan kyseenalaistaa myös käytettyjen antureiden tarkkuuden perusteella (artikkelissa on kuva anturista). Voiko käytetyllä anturilla mitata yksittäisen neuronin toimintaa?

Mikä on sensorin koon suhde aivokuoren pylväisiin ja yksittäisiin neuroneihin? Käytetyt mittausanturit, kuten elektrodialustat, tallentavat yleensä tietoa neuroniryhmistä, eivät yksittäisistä neuroneista. Näin ollen sensorit pystyvät havaitsemaan aktivoitumismalleja, jotka liittyvät erityisiin käsitteisiin tai kokemuksiin, mutta se vastaako toiminnasta yksittäinen neuronin vai pylväs jää avoimeksi.

Kysymys "konseptisolujen" olemassaolosta on edelleen kiistanalainen. Tunnistamisen suorittaa kriitikkojen mielestä laajemmat neuronien ryhmät, kuten esimerkiksi aivokuoren pylväät, jotka voivat reagoida myös laajempiin spatiotemporaslisiin ärsykekokonaisuuksiin, eivät vain yksittäisiin staattisiin havaintoelementteihin.

Tämä ajatus vastaa myös nykyaikaisia näkemyksiä, joiden mukaan kognitiiviset toiminnot, kuten muistaminen ja tunnistaminen, ovat useiden neuroniryhmien yhteistoimintaa. Näin ollen on todennäköisempää, että kognitiiviset prosessit, kuten henkilöiden tunnistaminen, perustuvat suurempiin aivojen rakenteisiin ja verkostoihin, jotka käsittelevät monimutkaisempia spatiotemporalisia tapahtumasekvenssejä.

Artikkelissa viitataan myös episodiseen muistiin, jonka liittäminen aivotoimintoihin on ongelmallista. Perinteiset psykologiset käsitteet, kuten episodinen muisti, eivät vastaa aivojen todellisia rakenteita ja toimintoja. Nykykäsityksen mukaan aivot eivät "tallenna" muistikuvia staattisina, vaan että aivot säilyttävät kykyjä tuottaa tapahtumasekvenssejä uudelleen, jolloin muistaminen ei ole pelkkää tiedon hakemista muistista vaan tapahtumaketjujen käynnistämistä. Tämä ajatus on linjassa nykyaikaisten kognitiivisten neurotieteiden kanssa, jotka korostavat, että muistaminen ja tunnistaminen eivät perustu vain yksittäisiin muistoihin vaan aivojen kykyyn rekonstruoida kokemuksia ja tapahtumia.

Tässä on muutamia linkkejä artikkeleihin, joissa kuvataan asiaa pylväisiin perustuvan tunnistuksen näkökulmasta.

https://academic.oup.com/cercor/article ... 870/412198

https://www.frontiersin.org/journals/ps ... 00186/full

https://www.frontiersin.org/journals/ne ... 00081/full

----

Myös linkkaamasi artikkeli “An integrative, multiscale view on neural theories of consciousness” on kiinnostava pylväiden ja aivokuoren alueiden hierarkkian kuvausten osalta, mutta IIT- ja GWT- teoriat ovat ongelmallisia. IIT johtaa panpsykismiin ja GWT-teoria on ajateltava uudelleen spatiotemporaslisten prosessien hallinnan näkökulmasta, mutta palataan näihin kysymyksiin myöhemmin.

https://www.sciencedirect.com/science/a ... 7324000886

Jep, ja kiitos salapoliisityöskentelystä.

En ole tämän alueen asiantuntija, joten en osaa sanoa juuta enkä jaata. Mutta en ole silti vielä valmis luopumaan konseptisolujen käsitteestä.

Jäädään odottamaan mitä tutkimus tulevaisuudessa tästä asiasta paljastaa.

[Naturalisti]

Noista konseptisoluista (Concept Cells) asiaa. Naturalisti tässä jossakin kommentissa edellä pyrki väittämään ettei sellaisia ole olemassa, mutta tutkimus on kyllä kiistatta osoittanut sen että konseptisoluja on olemassa aivoissa. Ne löydettiin jo vuonna 2005.


Tossa hyvä haastattelu aiheesta:
Jennifer Aniston neurons: key to episodic memories?


Tossa lisää aiheesta:
Concept and location neurons in the human brain provide the ‘what’ and ‘where’ in memory formation

Are we ever aware of concepts? A critical question for the Global Neuronal Workspace, Integrated Information, and Attended Intermediate-Level Representation theories of consciousness


Ja tuossa artikkeli enemmän tietoisuudesta:
An integrative, multiscale view on neural theories of consciousness


Eli, kyllä, konseptisolut on olemassa, ja niiden toimintaa on tutkittu ihan yksittäisten solujen tasolla.

Jos ei muuta, niin kannattaa lukaista tuo haastattelu tuon ylimmän linkin takana, jossa haastatellaan Bonnin yliopiston professoria, joka on tehnyt tutkimusta aiheesta.

Artikkeli "Q&A, Jennifer Aniston neurons: key to episodic memories?" käsittelee ns. "Jennifer Aniston -neuroneja" tai konseptisoluja, jotka reagoivat erityisesti tiettyihin visuaalisiin tai sanallisiin ärsykkeisiin, kuten kuviin tai viittauksiin tietyistä ihmisistä. Alun perin nämä neuronit löydettiin vuonna 2005.

https://www.sainsburywellcome.org/web/q ... c-memories


Artikkelissa tutkija Florian Mormann pohtii niiden mahdollista merkitystä episodisten muistojen muodostumisessa ja säilyttämisessä. Hänen mukaansa nämä neuronit voivat auttaa ymmärtämään muistojen tallentamista ja yhdistämistä käsitteellisiin kokemuksiin.

Tutkijayhteisön reaktiot ovat olleet vaihtelevia. Osa tutkijoista pitää löydöstä merkittävänä edistysaskeleena ymmärtääksemme, miten tietyt neuronit osallistuvat käsitteiden ja episodisten muistojen yhdistämiseen. Toiset taas suhtautuvat kriittisemmin. Erityisten spesiaalien konseptisolujen oletus voidaan kyseenalaistaa myös käytettyjen antureiden tarkkuuden perusteella (artikkelissa on kuva anturista). Voiko käytetyllä anturilla mitata yksittäisen neuronin toimintaa?

Mikä on sensorin koon suhde aivokuoren pylväisiin ja yksittäisiin neuroneihin? Käytetyt mittausanturit, kuten elektrodialustat, tallentavat yleensä tietoa neuroniryhmistä, eivät yksittäisistä neuroneista. Näin ollen sensorit pystyvät havaitsemaan aktivoitumismalleja, jotka liittyvät erityisiin käsitteisiin tai kokemuksiin, mutta se vastaako toiminnasta yksittäinen neuronin vai pylväs jää avoimeksi.

Kysymys "konseptisolujen" olemassaolosta on edelleen kiistanalainen. Tunnistamisen suorittaa kriitikkojen mielestä laajemmat neuronien ryhmät, kuten esimerkiksi aivokuoren pylväät, jotka voivat reagoida myös laajempiin spatiotemporaslisiin ärsykekokonaisuuksiin, eivät vain yksittäisiin staattisiin havaintoelementteihin.

Tämä ajatus vastaa myös nykyaikaisia näkemyksiä, joiden mukaan kognitiiviset toiminnot, kuten muistaminen ja tunnistaminen, ovat useiden neuroniryhmien yhteistoimintaa. Näin ollen on todennäköisempää, että kognitiiviset prosessit, kuten henkilöiden tunnistaminen, perustuvat suurempiin aivojen rakenteisiin ja verkostoihin, jotka käsittelevät monimutkaisempia spatiotemporalisia tapahtumasekvenssejä.

Artikkelissa viitataan myös episodiseen muistiin, jonka liittäminen aivotoimintoihin on ongelmallista. Perinteiset psykologiset käsitteet, kuten episodinen muisti, eivät vastaa aivojen todellisia rakenteita ja toimintoja. Nykykäsityksen mukaan aivot eivät "tallenna" muistikuvia staattisina, vaan että aivot säilyttävät kykyjä tuottaa tapahtumasekvenssejä uudelleen, jolloin muistaminen ei ole pelkkää tiedon hakemista muistista vaan tapahtumaketjujen käynnistämistä. Tämä ajatus on linjassa nykyaikaisten kognitiivisten neurotieteiden kanssa, jotka korostavat, että muistaminen ja tunnistaminen eivät perustu vain yksittäisiin muistoihin vaan aivojen kykyyn rekonstruoida kokemuksia ja tapahtumia.

Tässä on muutamia linkkejä artikkeleihin, joissa kuvataan asiaa pylväisiin perustuvan tunnistuksen näkökulmasta.

https://academic.oup.com/cercor/article ... 870/412198

https://www.frontiersin.org/journals/ps ... 00186/full

https://www.frontiersin.org/journals/ne ... 00081/full

----

Myös linkkaamasi artikkeli “An integrative, multiscale view on neural theories of consciousness” on kiinnostava pylväiden ja aivokuoren alueiden hierarkkian kuvausten osalta, mutta IIT- ja GWT- teoriat ovat ongelmallisia. IIT johtaa panpsykismiin ja GWT-teoria on ajateltava uudelleen spatiotemporaslisten prosessien hallinnan näkökulmasta, mutta palataan näihin kysymyksiin myöhemmin.

https://www.sciencedirect.com/science/a ... 7324000886

Jep, ja kiitos salapoliisityöskentelystä.

En ole tämän alueen asiantuntija, joten en osaa sanoa juuta enkä jaata. Mutta en ole silti vielä valmis luopumaan konseptisolujen käsitteestä.

Jäädään odottamaan mitä tutkimus tulevaisuudessa tästä asiasta paljastaa.

Joo, ei juututa yksityiskohtiin. Tämän keskustelun tavoitteena lienee selkeyttää kokonaiskuvaa siitä, miten filosofian, psykologian, sosiologian ja neurotieteen käsitykset voitaisiin nykyistä paremmin yhteensovittaa.

Keväällä minulla oli lainassa suosittelemasi kirja "Philosophical Foundations of Neuroscience", mutta jouduin palauttamaan sen kesken lukemisen ja olen nyt taas sen varausjonossa. Kirjan perusasenne tuli kuitenkin jo selväksi: pyrkimys asettaa filosofisia reunaehtoja sille, miten neurotieteilijöillä on lupa ajatella. Olen tässä asiassa lähempänä Quinen kantaa, jonka mukaan filosofia ei voi asettaa mitään metafyysisiä reunaehtoja tieteelle.

[Purdue]

Noista konseptisoluista (Concept Cells) asiaa. Naturalisti tässä jossakin kommentissa edellä pyrki väittämään ettei sellaisia ole olemassa, mutta tutkimus on kyllä kiistatta osoittanut sen että konseptisoluja on olemassa aivoissa. Ne löydettiin jo vuonna 2005.


Tossa hyvä haastattelu aiheesta:
Jennifer Aniston neurons: key to episodic memories?


Tossa lisää aiheesta:
Concept and location neurons in the human brain provide the ‘what’ and ‘where’ in memory formation

Are we ever aware of concepts? A critical question for the Global Neuronal Workspace, Integrated Information, and Attended Intermediate-Level Representation theories of consciousness


Ja tuossa artikkeli enemmän tietoisuudesta:
An integrative, multiscale view on neural theories of consciousness


Eli, kyllä, konseptisolut on olemassa, ja niiden toimintaa on tutkittu ihan yksittäisten solujen tasolla.

Jos ei muuta, niin kannattaa lukaista tuo haastattelu tuon ylimmän linkin takana, jossa haastatellaan Bonnin yliopiston professoria, joka on tehnyt tutkimusta aiheesta.

Artikkeli "Q&A, Jennifer Aniston neurons: key to episodic memories?" käsittelee ns. "Jennifer Aniston -neuroneja" tai konseptisoluja, jotka reagoivat erityisesti tiettyihin visuaalisiin tai sanallisiin ärsykkeisiin, kuten kuviin tai viittauksiin tietyistä ihmisistä. Alun perin nämä neuronit löydettiin vuonna 2005.

https://www.sainsburywellcome.org/web/q ... c-memories


Artikkelissa tutkija Florian Mormann pohtii niiden mahdollista merkitystä episodisten muistojen muodostumisessa ja säilyttämisessä. Hänen mukaansa nämä neuronit voivat auttaa ymmärtämään muistojen tallentamista ja yhdistämistä käsitteellisiin kokemuksiin.

Tutkijayhteisön reaktiot ovat olleet vaihtelevia. Osa tutkijoista pitää löydöstä merkittävänä edistysaskeleena ymmärtääksemme, miten tietyt neuronit osallistuvat käsitteiden ja episodisten muistojen yhdistämiseen. Toiset taas suhtautuvat kriittisemmin. Erityisten spesiaalien konseptisolujen oletus voidaan kyseenalaistaa myös käytettyjen antureiden tarkkuuden perusteella (artikkelissa on kuva anturista). Voiko käytetyllä anturilla mitata yksittäisen neuronin toimintaa?

Mikä on sensorin koon suhde aivokuoren pylväisiin ja yksittäisiin neuroneihin? Käytetyt mittausanturit, kuten elektrodialustat, tallentavat yleensä tietoa neuroniryhmistä, eivät yksittäisistä neuroneista. Näin ollen sensorit pystyvät havaitsemaan aktivoitumismalleja, jotka liittyvät erityisiin käsitteisiin tai kokemuksiin, mutta se vastaako toiminnasta yksittäinen neuronin vai pylväs jää avoimeksi.

Kysymys "konseptisolujen" olemassaolosta on edelleen kiistanalainen. Tunnistamisen suorittaa kriitikkojen mielestä laajemmat neuronien ryhmät, kuten esimerkiksi aivokuoren pylväät, jotka voivat reagoida myös laajempiin spatiotemporaslisiin ärsykekokonaisuuksiin, eivät vain yksittäisiin staattisiin havaintoelementteihin.

Tämä ajatus vastaa myös nykyaikaisia näkemyksiä, joiden mukaan kognitiiviset toiminnot, kuten muistaminen ja tunnistaminen, ovat useiden neuroniryhmien yhteistoimintaa. Näin ollen on todennäköisempää, että kognitiiviset prosessit, kuten henkilöiden tunnistaminen, perustuvat suurempiin aivojen rakenteisiin ja verkostoihin, jotka käsittelevät monimutkaisempia spatiotemporalisia tapahtumasekvenssejä.

Artikkelissa viitataan myös episodiseen muistiin, jonka liittäminen aivotoimintoihin on ongelmallista. Perinteiset psykologiset käsitteet, kuten episodinen muisti, eivät vastaa aivojen todellisia rakenteita ja toimintoja. Nykykäsityksen mukaan aivot eivät "tallenna" muistikuvia staattisina, vaan että aivot säilyttävät kykyjä tuottaa tapahtumasekvenssejä uudelleen, jolloin muistaminen ei ole pelkkää tiedon hakemista muistista vaan tapahtumaketjujen käynnistämistä. Tämä ajatus on linjassa nykyaikaisten kognitiivisten neurotieteiden kanssa, jotka korostavat, että muistaminen ja tunnistaminen eivät perustu vain yksittäisiin muistoihin vaan aivojen kykyyn rekonstruoida kokemuksia ja tapahtumia.

Tässä on muutamia linkkejä artikkeleihin, joissa kuvataan asiaa pylväisiin perustuvan tunnistuksen näkökulmasta.

https://academic.oup.com/cercor/article ... 870/412198

https://www.frontiersin.org/journals/ps ... 00186/full

https://www.frontiersin.org/journals/ne ... 00081/full

----

Myös linkkaamasi artikkeli “An integrative, multiscale view on neural theories of consciousness” on kiinnostava pylväiden ja aivokuoren alueiden hierarkkian kuvausten osalta, mutta IIT- ja GWT- teoriat ovat ongelmallisia. IIT johtaa panpsykismiin ja GWT-teoria on ajateltava uudelleen spatiotemporaslisten prosessien hallinnan näkökulmasta, mutta palataan näihin kysymyksiin myöhemmin.

https://www.sciencedirect.com/science/a ... 7324000886

Jep, ja kiitos salapoliisityöskentelystä.

En ole tämän alueen asiantuntija, joten en osaa sanoa juuta enkä jaata. Mutta en ole silti vielä valmis luopumaan konseptisolujen käsitteestä.

Jäädään odottamaan mitä tutkimus tulevaisuudessa tästä asiasta paljastaa.

Joo, ei juututa yksityiskohtiin. Tämän keskustelun tavoitteena lienee selkeyttää kokonaiskuvaa siitä, miten filosofian, psykologian, sosiologian ja neurotieteen käsitykset voitaisiin nykyistä paremmin yhteensovittaa.

Keväällä minulla oli lainassa suosittelemasi kirja "Philosophical Foundations of Neuroscience", mutta jouduin palauttamaan sen kesken lukemisen ja olen nyt taas sen varausjonossa. Kirjan perusasenne tuli kuitenkin jo selväksi: pyrkimys asettaa filosofisia reunaehtoja sille, miten neurotieteilijöillä on lupa ajatella. Olen tässä asiassa lähempänä Quinen kantaa, jonka mukaan filosofia ei voi asettaa mitään metafyysisiä reunaehtoja tieteelle.

Joo, ei juututa yksityiskohtiin. Ja en kyllä muista suositelleeni sinulle tuollaista kirjaa?

Muistelisin, että suosittelin sulle paria sosiologian kirjaa ja sitten sitä missä oli aiheena nämä konseptit. Ehkäpä olen suositellut jotain muutakin, mutta ei nyt muistu mieleen.

Mutta siis kuulostaa sinänsä mielenkiintoiselta tuo sun mainitsema kirja, koskapa filosofeillakin on varmastikin aiheesta sanottavaa.

Mutta marssijärjestys ehkäpä menee kuitenkin niin että tiede edellä ja filosofia perässä.

Mulla itselläni on aina ollut puolittain skeptinen asenne suhteessa filosofiaan verrattuna tieteeseen, mutta toisaalta olen havainnut että filosofia oikein lähestyttynä voi toimia tieteen komplementtina (eikä niinkään substituuttina), jolloin saadaan lisävalaistusta asioihin.