Ajatuksia konfabulaatiosta ideologisissa väittelyissä

[Stadin öljylanne]

Konfabulaatio on ilmiö, jossa ihminen kehittää itselleen selityksen tai puolustuspuheenvuoron, joka syntyy täysin omasta päästä mutta jota hän pitää ehdottoman totena. Tällainen henkilö ei ymmärrä valehtelevansa, koska sepitetty tarina on hänelle itselleen täysin todellinen. Tämä tekee konfabuloijan vakuuttamisen valheesta äärimmäisen vaikeaksi – hän ei näe itseään valehtelijana, eikä hänen näkökulmastaan ole mitään valhetta korjattavaksi.

Konfabulaation mestarilta löytyy tarvittaessa aina valmis selitys kuin "apteekin hyllyltä". Jos selitystä haastetaan, hän kehittää uuden, itsensä yhtä vakuuttuneeksi saavan tarinan, ohittaa haaston sopivalla loukkauksella tai ohittaa sen reagoimatta mitenkään. Tai miten nyt eri ihmiset toimivat tilanteissa, kun joku kyseenalaistaa internetisä itsestäänselvyyksiä. Tämä taito selittää kaikki tilanteet pois, kyseenalaistamatta koskaan omaa totuuttaan, tekee konfabuloijasta usein uskottavan myös ulkopuolisten silmissä, vaikka hänen tarinansa eivät kestä tarkempaa tarkastelua.

Vaikka konfabulaatio on pohjimmiltaan tiedostamaton prosessi, jossa mieli täyttää tietämättömyyden aukkoja, sen vaikutus korostuu erityisesti ideologisesti latautuneissa keskusteluissa, kuten uskonnollisissa ja poliittisissa väittelyissä. Sosiaalisessa mediassa tällaisia konfabuloijia näkee usein: he vakuuttavat itsensä ja monet muut tarinoillaan, jotka rakentuvat huomaamattomien aukkojen ympärille.

Konfabulaation ytimessä on nimenomaan kyvyttömyys erottaa sepitetty tarina todellisuudesta. Tämä tekee tosiuskovaisista erityisen haastavia keskustelukumppaneita – he eivät yritä voittaa väittelyä valehtelemalla, vaan heidän totuutensa on heille absoluuttinen, eikä sen kyseenalaistaminen ole heidän mielestään edes mahdollista.

***

Oletteko te muut kenties törmänneet tapauksiin? Entä jos olette, oletteko löytäneet järkeviä rutiineita reagoida näihin tapauksiin, siis muita kuin nöyryyttäminen tai täydellinen reagoimattomuus?

Entä mikä mahtaa olla konfabulaation evoluutiopsykologinen tehtävä ihmisten tai ainakin joidenkin ihmisten psykologisessa profiilissa?

Koska en pidä omia valmiuksiani riittävinä opettaakseni tosiuskoville mitään uutta, olen yrittänyt keksiä, mitä tällaisilta ihmisiltä voisin itse oppia uutta. Olisiko teillä hyviä ideoita tähän kysymykseen? Minulla kun on kaikkien muiden puutteitteni lisäksi edelleen myös liian heikko impulssikontrolli, jotta en turhautuessani osallistuisi ulosteenheittosirkukseen, kun keinovalikoimani riittämättömyys estää minua jatkamasta "oppituntiani" hyvässä hengessä.

Myös kritiikkiä otan tai ainakin yritän ottaa vastaan, eli kiitos siitäkin jo näin etukäteen.

[MooM]

Konfabulaatio on ilmiö, jossa ihminen kehittää itselleen selityksen tai puolustuspuheenvuoron, joka syntyy täysin omasta päästä mutta jota hän pitää ehdottoman totena. Tällainen henkilö ei ymmärrä valehtelevansa, koska sepitetty tarina on hänelle itselleen täysin todellinen. Tämä tekee konfabuloijan vakuuttamisen valheesta äärimmäisen vaikeaksi – hän ei näe itseään valehtelijana, eikä hänen näkökulmastaan ole mitään valhetta korjattavaksi.


***

Oletteko te muut kenties törmänneet tapauksiin? Entä jos olette, oletteko löytäneet järkeviä rutiineita reagoida näihin tapauksiin, siis muita kuin nöyryyttäminen tai täydellinen reagoimattomuus?

Jos henkilö kiistää täysin selvät faktat ja jopa yleisesti hyväksytyn tavan (eism tieteellinen metodi) tuottaa sitä faktatietoa, ei ole paljonkaan keinoja vakuuttaa. Yleensä se vaatii jonkun voimakkaan henkilökohtaisen kokemuksen, joka on niin vahvassa ristiriidassa maailmankatsomuksen kanssa, että kognitiivinen konflikti johtaa muutokseen.

Esimerkiksi kiihkeän uskollinen neuvostokansalainen joutui itse syyttömästi systeemin hampaisiin. Tai ateisti kokee (mielestään kiistämättömän) uskonnollisen elämyksen. Tai rasisti joutuu luottamaan ja tukeutumaan halviksimiinsa ihmisiin ja huomaa näiden olevan ihan tavallisia tyyppejä (huom en ota tässä kantaa rasistin omaan etniseen taustaan).

Entä mikä mahtaa olla konfabulaation evoluutiopsykologinen tehtävä ihmisten tai ainakin joidenkin ihmisten psykologisessa profiilissa?

Ehkä sen mukana kulkee muutakin periksiantamattomuutta, joka on joissain tilanteissa vahvuus? Eli on joku ylempi persoonallisuuspiirre, joka tuottaa myös taipumuksen konfabulaatioon.

Koska en pidä omia valmiuksiani riittävinä opettaakseni tosiuskoville mitään uutta, olen yrittänyt keksiä, mitä tällaisilta ihmisiltä voisin itse oppia uutta. Olisiko teillä hyviä ideoita tähän kysymykseen? Minulla kun on kaikkien muiden puutteitteni lisäksi edelleen myös liian heikko impulssikontrolli, jotta en turhautuessani osallistuisi ulosteenheittosirkukseen, kun keinovalikoimani riittämättömyys estää minua jatkamasta "oppituntiani" hyvässä hengessä.

Ylipäätään psykologisten defenssien ja strategioiden huomaaminen arkisissa kommunikaatiotilanteissa on opettavaista. EHkä tarkkailemalla oppii huomaamaan niitä myös itsessään ja siten osaa kyseenalaistaa omat jumitukset ja vaistomaiset halut reagoida ideoihin ja ajatuksiin torjuvasti tai toisaalta perustettoman innostuneesti?

[Kohina]

Pahimpia konfabulointeja mitä tiedän on väittää omaa tomaattikastiketta paremmaksi kuin tölkkikamaa. Sairasta.

[Stadin öljylanne]

Pahimpia konfabulointeja mitä tiedän on väittää omaa tomaattikastiketta paremmaksi kuin tölkkikamaa. Sairasta.

En ehkä ymmärrä tätä,viestiäsi, joten pahoitteluni jos en tee sille oikeutta, mutta tulkitsen tuon niin, että ongelmallisimpia ovat mielestäsi ne, jotka syyttelevät konfabuloimisesta muita, vaikka konfabuloivat itsekin.

En väitä olevani tästä eri mieltä.

Käsite "konfabulaatio" on minulle kuitenkin ihan uusi ja koska en siksi ole ennättänyt leikkiä sillä riittävästi, käsityksiäni, mistä siinä on luonnonilmiönä kyse, selittää vieltä enemmän asenteelliset ennakkoluuloni kuin kummoinenkaan ymmärrys.

Pohdin avausta kirjoittaessani, että ehkä kaikki ihmiset konfabuloivat, mutta jätin pohdinnan pois koska onnistuin jotenkin vakuuttamaan itseni, että kaikilla ei olisi välttämättä yhtä voimakkaita psykologisia defenssejä. Ajatelin, että jos ihminen vaihtaa valhettaan sitä mukaan, kun edellinen ammutaan alas, ehkä tämä osaa kokemuksen karttuessa pikkuhiljaa päätellä, että omiin totuuksiinsa ei kannata kovinkaan ehdottomina luottaa. Koska en ollut enkä edeleenkään ole varma, onko tämä konfabuloimista vai ptääkö olla samaan aikaan immuuni uuden oppimiselle, jätin rönsyni pois.

Vaikka eihän sekään, että oppii joissain asioissa uutta, varmasti sulje pois mahdollisuutta, että jossain toisessa asiassa tai toisissa asioissa teflon karakterisoisi suhdettaan kritiikkiin parhaiten. Minulle ei tosiaan ole kertynyt konfabuloimisesta vielä ennakkotioteoihin perustuvaa intuitiota vaan ennakkoluulojani edelleen poltteleni. Minulla on vielä suunnattomasti työsarkaa jäljellä.

[Märkäruuti]

Oletteko te muut kenties törmänneet tapauksiin? Entä jos olette, oletteko löytäneet järkeviä rutiineita reagoida näihin tapauksiin, siis muita kuin nöyryyttäminen tai täydellinen reagoimattomuus?

Netin tiedepalstoilla tuskin kukaan voi olla törmäämättä näihin.
Asiaa on jopa tutkittu, eikä nöyryyttäminen tai edes kovien todisteiden pinoaminen ole toimiva. Toimivin olisi lukemani mukaan aidon keskusteluyhteyden saaminen, jossa henkilö haatettaisiin ajattelemaan omia uskomuksiaan vuoropuhelun kautta. Usein tällaiset henkilöt vain saarnaavat haluamatta tai kykenemättä vuoropuheluun. Silloin varmaan reagoimattomuus olisi aina järkevä tapa.

[Tuulispää]

Pahimpia konfabulointeja mitä tiedän on väittää omaa tomaattikastiketta paremmaksi kuin tölkkikamaa. Sairasta.

En ehkä ymmärrä tätä,viestiäsi, joten pahoitteluni jos en tee sille oikeutta, mutta tulkitsen tuon niin, että ongelmallisimpia ovat mielestäsi ne, jotka syyttelevät konfabuloimisesta muita, vaikka konfabuloivat itsekin.

En väitä olevani tästä eri mieltä.

Käsite "konfabulaatio" on minulle kuitenkin ihan uusi ja koska en siksi ole ennättänyt leikkiä sillä riittävästi, käsityksiäni, mistä siinä on luonnonilmiönä kyse, selittää vieltä enemmän asenteelliset ennakkoluuloni kuin kummoinenkaan ymmärrys.

Pohdin avausta kirjoittaessani, että ehkä kaikki ihmiset konfabuloivat, mutta jätin pohdinnan pois koska onnistuin jotenkin vakuuttamaan itseni, että kaikilla ei olisi välttämättä yhtä voimakkaita psykologisia defenssejä. Ajatelin, että jos ihminen vaihtaa valhettaan sitä mukaan, kun edellinen ammutaan alas, ehkä tämä osaa kokemuksen karttuessa pikkuhiljaa päätellä, että omiin totuuksiinsa ei kannata kovinkaan ehdottomina luottaa. Koska en ollut enkä edeleenkään ole varma, onko tämä konfabuloimista vai ptääkö olla samaan aikaan immuuni uuden oppimiselle, jätin rönsyni pois.

Vaikka eihän sekään, että oppii joissain asioissa uutta, varmasti sulje pois mahdollisuutta, että jossain toisessa asiassa tai toisissa asioissa teflon karakterisoisi suhdettaan kritiikkiin parhaiten. Minulle ei tosiaan ole kertynyt konfabuloimisesta vielä ennakkotioteoihin perustuvaa intuitiota vaan ennakkoluulojani edelleen poltteleni. Minulla on vielä suunnattomasti työsarkaa jäljellä.

Olisko savolaisiet Savorinen ja Kivikasvo hieman tällaisia..jotka luulee tietävänsa asiat muita paremmin...tekemättä itse kuitenkaan mitään empiiristä tutkimusta tahi mittaustuloksia ?

[Purdue]

Konfabulaatio voi hyvinkin olla defenssimekanismi. Yleensähän ihmisillä on taipumus suhtautua tietoon selektiivisesti, ja siivilöidä ympäristöstä tietoa, joka vahvistaa omia käsityksiä.

Se voi myös olla seurausta siitä että henkilöllä on puutteelliset yleistiedot asioista, ja hieman vaillinainen käsitys maailman realiteeteista.

Ja kolmanneksi se heijastaa mun mielestä henkistä heikkoutta.


Luovat ja vahvat ihmiset pystyvät ainakin jossakin määrin muuttamaan mielipiteitään sekä oppimaan uutta.

Mutta mitä varmempi tällainen luovakin yksilö on omista tiedoistaan, niin sitä varmemmin hän omaa käsitystään puolustaa.


Nettikeskusteluissa lisäksi harvoin syntyy oikeata "kommunikatiivista keskustelua" jossa otetaan toisen osapuolen argumentit tarkasteluun siten, että analysoidaan sekä niitä hyviä ja huonoja puolia siinä kommentissa. Liian usein osapuolten pyrkimyksenä on kiinnittää huomio vain sen toisen osapuolen virheellisiin näkemyksiin. Ja tällöin mahdollinen yhteisymmärrys edes joistakin asioista voi jäädä saavuttamatta, koska kumpikin kaivautuu omiin poteroihinsa.

Parhaimmillaanhan tällaiset nettikeskustelut on oppimisen paikka, jonka puitteissa voi kehittää ja muuttaa omia mielipiteitään.

[Märkäruuti]

EHkä tarkkailemalla oppii huomaamaan niitä myös itsessään ja siten osaa kyseenalaistaa omat jumitukset ja vaistomaiset halut reagoida ideoihin ja ajatuksiin torjuvasti tai toisaalta perustettoman innostuneesti?

Luulen, että tässä on lähes kaikille oppimisen paikka. Elämän aikana opitut asenteet istuvat varsinkin varttuneemmilla tiukassa, ja erilaiseen ajatteluun törmätessään vastaanotin suljetaan kun taas omaa ajattelua tukeva niellään nahkoineen ja karvoineen.

Olen joskus huomannut lukevani pidempää kommenttia keskittyen keksimään vastaväitteitä kommentin yksittäisiin väitteisiin. Tällöin voi kommentin laajempi ajatus jäädä ymmärtämättä huomion ollessa lillukanvarsissa. Tätä minulla tapahtuu helposti tuntemani nikin kohdalla, koska olen itse jo karsinoinut kirjoittajan tiettyyn karsinaan. Tälläkin palstalla sen oppiminen kävi minulla melko nopeasti, kenen kommentteja kannattaa noteerata ja kenen ei.

Yritän opetella tavasta irti, mutta vanha koira ja uudet temput.

.

[Stadin öljylanne]

Oletteko te muut kenties törmänneet tapauksiin? Entä jos olette, oletteko löytäneet järkeviä rutiineita reagoida näihin tapauksiin, siis muita kuin nöyryyttäminen tai täydellinen reagoimattomuus?

Netin tiedepalstoilla tuskin kukaan voi olla törmäämättä näihin.
Asiaa on jopa tutkittu, eikä nöyryyttäminen tai edes kovien todisteiden pinoaminen ole toimiva. Toimivin olisi lukemani mukaan aidon keskusteluyhteyden saaminen, jossa henkilö haatettaisiin ajattelemaan omia uskomuksiaan vuoropuhelun kautta. Usein tällaiset henkilöt vain saarnaavat haluamatta tai kykenemättä vuoropuheluun. Silloin varmaan reagoimattomuus olisi aina järkevä tapa.

Kiitos sielun veljeydestäsi, kuulostaa nimittäin järjelliseltä.

Vaikutaa itseään ruokkivalta oravanpyörältä. Jos paljastaa somessa vahingosakaaan jotain haavoittuvuuksistaan, päätyy tyypillisesti ankarasti nöyryytetyksi. Mitä pienemmistä "heikkouksistaan" joutuu julkisesti nöyryytetyksi, sitä toksisempaan rooliin itsesuojeluvaistonaan ajautuu, tarkoittaen, että jotta ei vaikuta heikolta tai pehmolta, sitä pienemmistä vastustajan heikkouksista on alettava myös itse nöyryyttämään tätä. Kun luonnolisesti kiistojen osapullet kukin kokevat edustavansa moraalista hyvää ja vastustaja moraalista pahaa, ollaan aika täydellisessä umpisolmussa.

Some on tullut vuosi vuodelta yhä sokeammaksi ja sokeammaksi sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden nyansseille. Ikään kuin somessa tapahruvasta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta puuttuisivat irl-vuorovaikutuksille lajityypillinen taipumuksemme arvoida toisen ihmisen intentioita propsosiaalisin ennakkoluuloin. Silloinkin, kun tämän verbaalinen viestinsä olisi täysin painokelvoton. Somessa verbaalisille viesteille ei oikein onnistuta löytää prososiaalista intentiota sitten millään. Täällä paikkaamme epätietoisuuttamme intentioista vainoharhaisin ennakkoluuloin.

[Stadin öljylanne]

Ei kun nythämmää vasta hogasin.

Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään, miksi mielenne täyttää aukkoja loogisilla selityksillä ilman, että edes huomaatte sitä? Ihmismieli ei pidä tyhjiöstä – se haluaa selittää, järjestää ja löytää merkityksen kaikelle, mitä koemme. Amerikkalainen skeptikko ja tieteen popularisoija Michael Shermer kuvasi aikoinaan ihmisaivoja muistaakseni "merkityksenantokoneeksi", jonka keskeinen tehtävä on löytää syitä ja selityksiä ympäristömme ilmiöille. Voisiko konfabulaatio olla juuri tämän merkityksenantomekanismin näkyvin ilmentymä?

Konfabulaatio, yksinkertaistettuna, tarkoittaa prosessia, jossa mielemme sepittää tarinoita täyttääkseen aukkoja tiedoissamme tai muistoissamme. Näitä tarinoita emme itse tunnista sepityksiksi, vaan pidämme niitä totena. Tämä on osa ihmismielen automaattista toimintaa – tapa pitää maailmankuva eheänä ja loogisena, silloinkin kun tiedot ovat epätäydellisiä.

Jos ajattelemme Shermerin merkityksenantokoneen kautta, konfabulaatio ei ole poikkeus, vaan osa normaalia mielen toimintaa. Aivomme eivät vain "halua" löytää selityksiä – ne ovat "ohjelmoituja" tekemään niin. Jokainen meistä konfabuloisi, vaikka ei tiedostaisi sitä. Tämä prosessi selittäisi ainakin sen, miksi yksilölliset kokemuksemme maailmasta voivat olla niin erilaisia ja miksi omien virheellisten käsitysten tunnistaminen on usein vaikeaa.

Vaikka konfabulaatio on universaali ilmiö, kyky korjata sen tuottamia virheitä vaihtelee suuresti ihmisestä toiseen. Tämä kyky liittyy läheisesti whkä metakognitiivisiin taitoihin – eli taitoon ajatella omaa ajatteluaan. Ihmisillä, joilla on vahvat metakognitiiviset taidot, on paremmat valmiudet tunnistaa, kun heidän sepittämänsä tarina ei vastaa todellisuutta. He voivat tarkastella omia käsityksiään kriittisesti, testata niitä ulkoista todellisuutta vasten ja muokata niitä tarvittaessa.

Sen sijaan henkilöt, joilla on heikommat metakognitiiviset taidot, saattavat jäädä kiinni omiin tarinoihinsa. Heidän merkityksenantokoneensa käy ylikierroksilla, eikä heillä ole työkaluja pysäyttää prosessia sen tulosten arvioimiseksi. Tämä selittäisi, miksi jotkut ihmiset ovat herkempiä kritiikille ja oppivat nopeammin virheistään, kun taas toiset pitävät kiinni omista selityksistään, vaikka ne osoitettaisiin vääriksi.

Merkityksenantokoneena toimiva mieli ei ole pelkästään ongelmallinen – se on myös yksi suurimmista vahvuuksistamme. Ilman tätä mekanismia emme pystyisi ymmärtämään maailmaa tai navigoimaan sen monimutkaisuudessa. Konfabulaatio on tavallaan autopilotin tapa pitää meidät tasapainossa ja tuottaa jatkuvuuden tunne.

Kysymys kuuluu: kuinka voimme hyödyntää tätä ominaisuutta paremmin? Vastaus voisi ainakinnosaltaan piillä metakognitiivisten taitojen kehittämisessä. Kun opimme tarkastelemaan omia ajatuksiamme ja selityksiämme kriittisesti, voimme käyttää konfabulaation luovaa voimaa, mutta samalla välttää sen pahimmat sudenkuopat.

Konfabulaatio ei ole vain virhe tai poikkeama – se on olennainen osa sitä, mikä tekee meistä ihmisiä. Samalla se on muistutus siitä, että emme voi aina luottaa omiin käsityksiimme sellaisinaan. Vahvistamalla metakognitiivisia taitojamme ja olemalla avoimia uuden oppimiselle voimme tasapainottaa automaattisen merkityksenantokoneemme toimintaa.

Toivottavasti tässä tavassa ymmärrää konfabulaatio aivojen normaalina prosessina on vähemmän asenteellisuutta mukana. Pyörittelin mielessäni MooMin ideaa, että tämä olisi osa jotain valmista prosessia. Ja koska ajattelin, että tuskin aivoissa on konfabulaatioaivolohkoa, eikä ehkä mitään menisi rikki, jos yrittäisin ymmärtää sen aivojen normaalina tomintamekanismina, integroin sen aivoijen normaaleihin mekanismeihin.

Tämä oli kylläkin vapaata assosiaatiota, joten tässä on varmasri karhun osa pelkkää omaa konnfabulaatiotani, joten rohkeasti vain kririsoimaan sitä, kiitos?

[Brainwashed]

En viitsi kopsata yllä olevaa viestiä, vaan esitän vain että mandela efekti perustuu myös tuohon.

[Brainwashed]

Konfabulaation vastakohta on kriittinen ja ennakkoluuloton ajattelu, pragmatismi ja objektiivisuus.
Konfabulaatio puolestaanl on tulosta ennalta lukkittuneiden mielipiteitten, ideologioitten ja kognitiivisesti vinoutuneiden ajattelumallien soveltamisesta.

[Stadin öljylanne]

En viitsi kopsata yllä olevaa viestiä, vaan esitän vain että mandela efekti perustuu myös tuohon.

Mandela-efekti on kolektiivista konfabulaatiota.

Meidän on siis lajityypillisesti mahdoton valehdella itsellemme. Tämä tarkoittaa, että rakentaessamme narratiivia todellisuudestamme itsellemme, uskomme lähtökohtaisesti joka sanan. Konfabuloinnista on siis kyse, kun järkeilemme joko tietoisesti tai tiedostamatta meillä jo olevassa narratiivissamme, ulkoa omaksumassamme tai niiden välillä oleviin aukkoihin "sisällön" ilman, että saamme itseämme kiinni siitä, että meiltä puuttuu joko tarvittava ÄO tai tarvittavat tiedot, joita olisimme kuitenkin nyt tarvinneet. Eli omaksumme totuuksia ja säännönmukaisuuksia, jotka eivät sellaisia oikeasti ole, emmekä saa itseämme tästä mitenkään kiinni.

Koska tiede kehittyy nopeammin kuin ihmisten geenit tai edes ihmisten epigenetiikka, jokainen vastasyntynyt lapsi ponnistaa päivä päivältä yhä suuremmalta ja suuremmalta takamatkalta omaksuakseen koskaan tiedot siitä, miten maailma oikeasti toimii. Tämä tarkoittaa, että mitä harvemmassa disipliinissä olemme alan asiantuntijoiden keskuudessa arvostuttu tutkija, sitä useammassa asiassa olemme muilta omaksumiemme tai itse kehittelemiemme narratiivien varassa ja sitä useampi tosiasia omaksumassame narratiivissa on varmasti pelkkää konfabulaatiota. Kun omaksumme faktat asiantuntijalta suoraan omaksukme silloinkin täysin oikein vain "vuosiluvut". PitIsi tuntea ja ymmärtää alan tutkimuskirjallisuutta melkoinen määrä, jotta omaksuisimme myös sen mitä asiantuntijan kertomat kaskut vuosiluvuista oikeasti tarkoittavat.

Tekniikan maailman tiedeuutisointi on mielestäni tarpeettoman usein tätä. Lehden tiedetoimittaja ei otsikoista päätellen osaa asettaa uunituoretta tutkimutulosta aina oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tai sitten hän vain löytää lähes yhtä usein Nobel-palkinnon arvoiset tutkimustulokset kuin niitä löytää Tieteen Kuvalehden toimittajat.

Siinä missä normaali on evolutiivisesti hyödyllinen ominaisuus, supernormaali on sama ominaisuus steroideilla. Hyödylliset ominaisuudet vetävät meitä puoleensa kuin magneetit ja supernormaalit kuin neodyymimagneetit. Lajitovereittemme kanssa jaettu todellisuuskäsitys on evolutiivinen normaali. Geenimme ja ympäristömme säätelevät sitä, onko ympäristö tai milloin mikäkin seikka siinä ja milloin miltäkin osin normaali vai peräti supernormaali.

Esimerkiksi trendit ovat joko normaaleita tai supernormaaleita, riipuen siitä, kuinka voimakkaasti me niihin reagoimme joko tietoisesti tai tietämättämme. Trendit välittyvät narratiivein. Omaksumme narratiiveja ja mielemme sijoittaa ne automaattisesti osaksi todellisuuskäsitystämme. Palauttaessamme mieliimme omaksumamme narratiivin se ei tule sieltä kuin apteekin hyllyltä vaan aivotkeräävät sen osat sieltä täältä aivoja ja rakentaa kyseisen narratiibin joka kerta uudeataan. Kun aivot ovat unohtaneet siitä jonkun osan aivot konfabuluivat unohtunen osan.

Narratiivit ovat itse tai rakentuvat kategorioista ja tai kategorioiden välisistä hierarkioista. Eli narratiivit ovat kategorioita nekin. Vaikka luonnossa ei ole kategorioita, kategoriat ovat lajityypillinen tapamme jäsentää ja muistaa todellisuuttamme. Meistä itse kunkin aivot jäsentää ja painaa muistiin maailmasta ihan uniikit kategoriat ja kategorioiden väliset hierarkiat. Kategoriat ovat siten mielivaltaisia. Niiltä osin kuin olemme riippuvaisia jateusta todellisuuskäsityksestä lajitovereittemme kanssa, yritämme omaksua muiden katwgorioita tai yritämme kaupata heille omiamme.

Ihminen oppi läpi elämänsä. Opimme asioista aina ensin tavallaan kategorian suuntaa-antavat ääriviivat. Sitä mukaan kun opimme kategoriasta lisää, alamme hahmottaa, mitä se pitää ihan konkreettisesti sisällään, miten kategoria eroaa muista kategoriosta ja voiko sitä panna. Jos opinnot kategorian kanssa jäävät pahasti vajaiksi tai opimme siitä vääriä tietoja, emme tiedä kategoriasta mitään ja onnellisen tietämättöminä tästä itse.

Vaikka kategoriat ovat hyödyllisiä, niin heti kun omaksumme sellaisen, mielemme aliarvioi kategorian sisäisten asioiden välisen eroavaisuuden toisistaan ja yliarvioi kategorioitten välisen eron. Tämä voi johtaa siihen, että kokonaiskuvan näkeminen voi muuttua mahdottomaksi. Varsinkin mitä voimakkaampi supernormaali kategoria aivoillemme on. Esimerkiksi Yhdysvaltain tuoreen presidentin vaalien jälkeen on paljastunut, että monet, jotka ovat sekä riippuvaisia Affordable Care Actista (ACA), että kehuneet sitä omalla kohdallaan välttämättömäksi, äänestivät Trumpia nimenomaan sen vuoksi, että Trump lupasi kuopata turhan ja tarpeettoman Obama Caren; Mandela-efekti itse työssä.

[Märkäruuti]

Mandela-efekti on...

Juttusi noudatti omaa ajatteluani melkoisen hyvin. Mutta kun yhdestä virkkeestä voisi tehdä kaksi tarkennusta ja kolme kysymystä, niin tekstimassa vyöryi päälle niin, etten kykene vastaamaan. Vastaukseksi pitäisi kirjoittaa vähintään pitkähkö essee... tai pari...jos ei kolme.

[Wisti]

Tunnettu fabuloijahan on tämä, no , no . . . Hän itse!