Mitä aivot tekevät ja mitä ne eivät tee?

[siili suhonen]

Läheisen kuolemaa ei kuitenkaan voi surra ilman tietoa läheisen kuolemasta, eli kehon toiminnoista täysin erillinen tieto synnyttää tunteen.

Sama pätee esim. lottovoittoon tai ylennykseen töissä.

Tieto ei ole se tunne.

Enhän minä niin sanonutkaan, vaan että se tieto synnyttää tunteen.

Tieto ja sen tajuaminen voisi ihan hyvin laukaista ensin ne keholliset reaktiot (esim killiseen kuoliviestiin reagointina kylmäävä olo ja voimaton tuntemus raajoissa, ehkä pyörtymisen tunne, itkunkouristus jne), joiden ajamana syntyy se varsinainen tunne surusta.

Kyllä, mutta kaikki surevat omalla tavallaan. Jollakin menee yöunet, toisella menee vatsa kuralle, joku itkeä vollottaa, mutta joku ottaa asian tyynen rauhallisesti. Viimeksi mainittu suree ilman kehollisia reaktioita.

Tämä oli pitkään selitys kaikille tunteille, kunnes vaaka alkoi kallistua siihen, että aivot synnyttävät tunnekokemuksen, joka sitten aihuttaa keholliset reaktiot. Nyt taitaa olla konsensus, että sekä että ja stimuksen tyypistä riippuen enemmän tai vähemmän

Mutta siili suhosen näkemys homeostaattisten prosessien ratkaisevasta roolista on väärä. Joissakin tapauksessa ne ovat ratkaisevia, joissain eivät.

Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että siili suhonen korostaa homeostaattisten tilan ylläpitoa ikäänkuin se olisi kaikkien toimintojen virikkeiden syy. Myönnän sen, että sen on oltava kunnossa, ennenkuin mitään ylempiä tarpeita ja haluja on mahdollista tyydyttää. Asiaa voisi selventää vertaamalla aivojen toimintoja Maslow'n tarvehierarkiaan; molemmat järjestelmät kuvaavat eri tasoisia ja tyyppisiä tarpeita tai prosesseja, jotka vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen ja hyvinvointiin:

1. Homeostaattiset tilan ylläpito: Tämä voidaan rinnastaa Maslow'n tarvehierarkian alimpaan tasoon eli fysiologisiin tarpeisiin. Tämä taso sisältää perustarpeet kuten ravinnon, veden, unen ja ruumiinlämmön säätelyn. Aivojen kannalta näiden toimintojen ylläpito on kriittistä eloonjäämisen kannalta, ja ne ovat välttämättömiä ennen kuin korkeampien tarpeiden täyttämistä voidaan edes harkita.

2. Lajityypilliset vietti- ja vaistotoiminnot: Näitä voi verrata Maslow'n seuraavaan tasoon, joka sisältää turvallisuuden tarpeet sekä osittain sosiaaliset tarpeet. Näihin liittyvät käyttäytymismallit, kuten suojautuminen vaaroilta ja lisääntymiseen liittyvät vietit, ovat syvälle juurtuneita ja tärkeä osa lajimme selviytymistä. Ne vaativat homeostaattisten tarpeiden täyttämisen, mutta ne ovat yhä perustavaa laatua olevia tarpeita, jotka ohjaavat käyttäytymistä.

3. Sosiaaliset tarpeet: Tämä vastaa suoraan Maslow'n sosiaalisia tarpeita, kuten yhteenkuuluvuuden, rakkauden ja ystävyyden tarvetta. Näiden tarpeiden täyttämisen jälkeen yksilö pystyy kehittämään vahvempia sosiaalisia suhteita ja luottamusta muihin, mikä on tärkeää yhteisöllisessä ja sosiaalisessa kontekstissa.

4. Itsensä kehittäminen sosiaalisessa kontekstissa: Tämä vastaa Maslow'n itsetoteutuksen ja itsearvostuksen tarpeita, jotka ovat hierarkian huipulla. Tähän liittyy yksilön halu kehittää itseään, saavuttaa tavoitteitaan ja toteuttaa potentiaaliaan, usein sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen puitteissa.

Tähän tapaan voidaan rinnastaa Maslow'n tarvehierarkia aivojen eri prosesseihin. Tämän ajattelun tarkentaminen voi lisätä ymmärrystä, miten eri tarpeet voivat ohjata aivojen toimintaa eri tilanteissa ja kehitysvaiheissa. Miten aivot käsittelevät näitä tarpeita eri tasoilla ja priorisoivat niitä tilanteen ja tarpeiden mukaan, lienee vielä pitkälle avoin kysymys.

2. Lajityypilliset vietti- ja vaistotoiminnot

Tarve rakentaa suoja kehon homeostaasia uhkaavien petoeläimien varalta. Katto ja seinät jotta pysyisimme kuivina ja lämpöisinä ettei interosetptiisen budjettiministerin tarvi turhan päiten vapauttaa glukoosia verenkiertoon organismin optimaalisen lämpötilan ylläpitämiseksi.
Funktio. Homeostaattisen tasapaino turvaaminen.

3. Sosiaaliset tarpeet: Tämä vastaa suoraan Maslow'n sosiaalisia tarpeita, kuten yhteenkuuluvuuden, rakkauden ja ystävyyden tarvetta. Näiden tarpeiden täyttämisen jälkeen yksilö pystyy kehittämään vahvempia sosiaalisia suhteita ja luottamusta muihin, mikä on tärkeää yhteisöllisessä ja sosiaalisessa kontekstissa.

Ystävien kesken ollessa tai kädestä kiinni pitäessä, hengitys ja pulssi synkronisoituu. Kehon budjettiministeri hiljenee vapauttamasta kortisolia ja tuhlaamasta energiaa.
Funktio. Homeostaattisen tasapainon turvaaminen.

4. Itsensä kehittäminen sosiaalisessa kontekstissa: Tämä vastaa Maslow'n itsetoteutuksen ja itsearvostuksen tarpeita, jotka ovat hierarkian huipulla. Tähän liittyy yksilön halu kehittää itseään, saavuttaa tavoitteitaan ja toteuttaa potentiaaliaan, usein sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen puitteissa.

Auttaa nousemaan sosiaalisen kontekstin dominanssihierarkiassa ja taata paremmat mahdollisuudet resursseihin ja suvunjatkamiskaverin löytämiseksi.
Funktio. Homeostaattisen tasapainon turvaaminen.

Sun meemikoneessa oleva ajatustottumus (eli päähän piintymä kehon sieluoliosta, joka käyttää aivoja vain työkaluna) on näköjään niin vahva, ettet kykene edes ajattelemaan mitään muuta vaihtoehtoa.

Sanoisin enemmän että aivot ja ruumis työskentelevät yhdessä organismin homeostaattisen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Mut jos tos nyt pitäs tollanen jako välttämättä tehdä niin kaiken tietämämme ja esittämäni pohjalta sanoisin että se primus motor on aika selvästi ruumis.
Oon kyl yrittänyt tota toistakin vaihtoehtoa ajatella kun ei mulla tässä mitään erityistä tunnesidettä tuohon näkemykseeni oo. Tai mistäpä senkään tietää. Omia tunnesiteitään voi olla joskus vaikea bongata. Mut en oikeen ymmärrä mitä se edes vois mahdollisesti tarkoittaa. Että ruumis ois joku aivoille alisteinen työkalu.
Toki olet oikeassa siinä että ajatustottumuksemme yleensä istuvat vahvassa. Se on toki valitettavaa mutta homeostaasin ja kaiken aivoista tietämämme näkökulmasta ymmärrettävää.
Kuinka kykenevä koet itse olevasi harkitsemaan ja ymmärtämään muita vaihtoehtoja kuin tuota reduktiivistä emergenssiä tai aivoja ruumiista työkalunaan käyttävänä käskyttäjänä?

Vastaavasti minä en oikeen ymmärrä mitä se edes vois mahdollisesti tarkoittaa. Että aivot ois joku ruumiille alisteinen työkalu. Tähän varmaan törmäämme jatkossakin, mutta ei juututa siihen.

Myönnän kyllä sen, etten tuo oma ajattelutapa on nyt piintynyt melko vahvasti omiin ajatustottumuksiini, mutta yritän silti miettiä muitakin vaihtoehtoja ja dialogi eri näkemyksiä edustavien kanssa on siksi kiinnostavaa.

Tuo transsendentaalinen materialismi, jonka sinä ja Kohina nostitte esiin on alkanut nyt kiinnostaa. (Sitäkin huomaan kääntäväni mielessäni koko ajan oman näkemykseni mukaiseksi.) Kuinka tarkkaan sä oot jo perehtynyt asiaan?

Ei tullu yökävely jälkeen uni niin koitin katto tätä transcendaalia tällanen löyty nopeesti katottuna. Ei nyt heti lähteny lentoon eikä oikein jaksa keskittyä. Täytyy kattoa paremmilla silmillä sit. Millasii ajatuksii itel jos sais vähä alustusta aiheeseen.
https://www.societyandspace.org/article ... aterialism

Keho kauhees jännitystilassa täs uudes aivot tirehtöörinä viitekehyksessä. Odottelee vaan että mitä helvettiä sieltä kallon sisältä seuraavaks komennetaan. Tuntuu että vapaus on viety. Mut miten tästä enää eroonkaan pääsee.
Camus osu sattumalta silmään ja mieleen ku tota determinismiähän on tääl pohdittu. Ihan ymmärrettävää että miehen mielestä ainoa pohtimisen arvoinen kysymys on päättääkö päivänsä vai ei ku jumalan kuolema oli vielä suht koht tuore juttu. Jos maailma on vaan mekaaninen kone ja ihminen vaan koneen osa niin ei ihme jos tollasia pohtii. Keho muuten ei pohtis. Ainoostaan ne aivot siellä pimeässä kallossaan. Oon kyl eri mieltä herran kanssa. On muitakin pohtimisen arvoisia kysymyksiä. Ainakin pari. Kuka tän kaiken laitto alulle? Loppuuko tää koskaan? Ja jos niin kuka siivoo jäljet? Ja ehkä vielä että täytyykö tää kaikki ottaa vakavasti?

Tuota samaa linkkaamaasi paperia mäkin olen tuijotellut ja kysellyt välillä ChatGPT:ltä sevennyksiä. Viimeksi kysyin, mitä sublaatio (als Aufhebung) tarkoittaa. (Kysymys on tehty osana pitkää keskustelua ja hän muistaa mitä samassa keskustelussa on jo puhuttu.) Näin hän vastasi.

Lauseessa "Avoimella hegelilaisella kielellä transsendenttinen materialismi esitellään alustavasti sublaationa (als Aufhebung) sellaisille ajattelijoille kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n epäjohdonmukaiselle, itsedialektisoivalle materialismille," sana "sublaatio" (tai saksaksi "Aufhebung") viittaa Hegelin filosofiassa keskeiseen käsitteeseen, jolla on monitasoinen merkitys. Sublaatio voidaan kääntää englanniksi sanalla "sublation" ja se voidaan ymmärtää kolmen pääasiallisen merkityksen kautta: jonkin kumoaminen, säilyttäminen ja ylittäminen (tai kohottaminen) samanaikaisesti. Tämä tarkoittaa, että sublaation kohteena oleva ajatus tai käsite sekä hylätään että säilytetään uudessa, korkeammassa synteesissä.

### Lauseen Analyysi:

**1. **Sublaatio ja Hegeliläinen Kehys**:
- **Sublaatio Hegelin Filosofiassa**: Hegeliläisessä perinteessä "Aufhebung" on prosessi, jossa ristiriitaiset elementit yhdistetään korkeammassa synteesissä siten, että niiden alkuperäiset ristiriidat kumotaan mutta myös säilytetään uuden, kokonaisvaltaisemman ymmärryksen osana. Tämä prosessi ei ole pelkkä negaatio, vaan siihen liittyy jonkin asteinen säilyminen ja integrointi korkeampaan kontekstiin.

- **Johnstonin Transsendentaalinen Materialismi**: Tässä yhteydessä Adrian Johnstonin transsendentaalinen materialismi esitetään ikään kuin "sublatoivana" suhteessa muiden ajattelijoiden, kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n, materialismiin. Toisin sanoen, Johnstonin filosofia ottaa huomioon näiden ajattelijoiden lähtökohdat ja teoreettiset kontribuutiot, mutta ylittää ne, kumoaa niiden ristiriitaisuudet ja epäjohdonmukaisuudet ja samalla säilyttää jotain olennaista niistä osana omaa korkeampaa teoriaansa.

**2. **Epäsuora Kritiikki ja Kehittäminen**:
- **Epäjohdonmukainen, Itsedialektisoiva Materialismi**: Lauseessa mainitaan, että Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n materialismit ovat "epäjohdonmukaisia" ja "itsedialektisoivia". Tämä viittaa siihen, että näiden ajattelijoiden näkemykset sisältävät omia sisäisiä ristiriitoja tai ovat jollain tavoin keskeneräisiä, mikä tekee niistä haastavia ja hedelmällisiä kohteita filosofiselle jatkokehittelylle.

- **Johnstonin Sublatoiva Rooli**: Johnstonin transsendentaalinen materialismi ei hylkää näitä ajattelijoita suoraan, vaan pikemminkin yrittää ylittää ja sisällyttää heidän ajatuksensa osaksi laajempaa ja koherentimpaa materialistista teoriaa. Tämä on sublaation ydin: ottaa vastaan ja käsitellä aiempia teorioita, kumota niiden rajoitukset ja samalla säilyttää niiden merkitys uudessa muodossa.

**3. **Avoin Hegeliläinen Kieli**:
- **Hegeliläinen Diskurssi**: Lause viittaa siihen, että Johnstonin ajattelu liikkuu avoimesti hegeliläisen filosofian perinteessä. Tämä tarkoittaa, että Johnston käyttää Hegelin dialektista menetelmää—ristiriitojen käsittelyä ja niiden ylittämistä—perustana omalle filosofiselle projektilleen.

### Yhteenveto Lauseen Ajatuksesta

Lauseessa esitetään, että Adrian Johnstonin transsendentaalinen materialismi voidaan ymmärtää Hegelin käsitteen "Aufhebung" (sublaatio) kautta. Johnston ottaa huomioon aiempien materialististen ajattelijoiden, kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n, teoriat, tunnistaa niissä olevat ristiriidat ja epäjohdonmukaisuudet, ja sitten "sublatoi" ne, eli kumoaa nämä ristiriidat mutta säilyttää ja sisällyttää näiden ajattelijoiden keskeiset ideat osaksi omaa filosofiaansa. Tämä prosessi tapahtuu avoimessa hegeliläisessä diskurssissa, jossa filosofinen edistyminen tapahtuu dialektisen synteesin kautta.

Myönnän etten ymmärtänyt tästä hölkäsen pöläystä. Tarkoittaa erittäin todennäköisesti sitä että jotain tärkeää tuossa sanottiin.

[Naturalisti]

Tieto ei ole se tunne.

Enhän minä niin sanonutkaan, vaan että se tieto synnyttää tunteen.

Tieto ja sen tajuaminen voisi ihan hyvin laukaista ensin ne keholliset reaktiot (esim killiseen kuoliviestiin reagointina kylmäävä olo ja voimaton tuntemus raajoissa, ehkä pyörtymisen tunne, itkunkouristus jne), joiden ajamana syntyy se varsinainen tunne surusta.

Kyllä, mutta kaikki surevat omalla tavallaan. Jollakin menee yöunet, toisella menee vatsa kuralle, joku itkeä vollottaa, mutta joku ottaa asian tyynen rauhallisesti. Viimeksi mainittu suree ilman kehollisia reaktioita.

Tämä oli pitkään selitys kaikille tunteille, kunnes vaaka alkoi kallistua siihen, että aivot synnyttävät tunnekokemuksen, joka sitten aihuttaa keholliset reaktiot. Nyt taitaa olla konsensus, että sekä että ja stimuksen tyypistä riippuen enemmän tai vähemmän

Mutta siili suhosen näkemys homeostaattisten prosessien ratkaisevasta roolista on väärä. Joissakin tapauksessa ne ovat ratkaisevia, joissain eivät.

Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että siili suhonen korostaa homeostaattisten tilan ylläpitoa ikäänkuin se olisi kaikkien toimintojen virikkeiden syy. Myönnän sen, että sen on oltava kunnossa, ennenkuin mitään ylempiä tarpeita ja haluja on mahdollista tyydyttää. Asiaa voisi selventää vertaamalla aivojen toimintoja Maslow'n tarvehierarkiaan; molemmat järjestelmät kuvaavat eri tasoisia ja tyyppisiä tarpeita tai prosesseja, jotka vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen ja hyvinvointiin:

1. Homeostaattiset tilan ylläpito: Tämä voidaan rinnastaa Maslow'n tarvehierarkian alimpaan tasoon eli fysiologisiin tarpeisiin. Tämä taso sisältää perustarpeet kuten ravinnon, veden, unen ja ruumiinlämmön säätelyn. Aivojen kannalta näiden toimintojen ylläpito on kriittistä eloonjäämisen kannalta, ja ne ovat välttämättömiä ennen kuin korkeampien tarpeiden täyttämistä voidaan edes harkita.

2. Lajityypilliset vietti- ja vaistotoiminnot: Näitä voi verrata Maslow'n seuraavaan tasoon, joka sisältää turvallisuuden tarpeet sekä osittain sosiaaliset tarpeet. Näihin liittyvät käyttäytymismallit, kuten suojautuminen vaaroilta ja lisääntymiseen liittyvät vietit, ovat syvälle juurtuneita ja tärkeä osa lajimme selviytymistä. Ne vaativat homeostaattisten tarpeiden täyttämisen, mutta ne ovat yhä perustavaa laatua olevia tarpeita, jotka ohjaavat käyttäytymistä.

3. Sosiaaliset tarpeet: Tämä vastaa suoraan Maslow'n sosiaalisia tarpeita, kuten yhteenkuuluvuuden, rakkauden ja ystävyyden tarvetta. Näiden tarpeiden täyttämisen jälkeen yksilö pystyy kehittämään vahvempia sosiaalisia suhteita ja luottamusta muihin, mikä on tärkeää yhteisöllisessä ja sosiaalisessa kontekstissa.

4. Itsensä kehittäminen sosiaalisessa kontekstissa: Tämä vastaa Maslow'n itsetoteutuksen ja itsearvostuksen tarpeita, jotka ovat hierarkian huipulla. Tähän liittyy yksilön halu kehittää itseään, saavuttaa tavoitteitaan ja toteuttaa potentiaaliaan, usein sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen puitteissa.

Tähän tapaan voidaan rinnastaa Maslow'n tarvehierarkia aivojen eri prosesseihin. Tämän ajattelun tarkentaminen voi lisätä ymmärrystä, miten eri tarpeet voivat ohjata aivojen toimintaa eri tilanteissa ja kehitysvaiheissa. Miten aivot käsittelevät näitä tarpeita eri tasoilla ja priorisoivat niitä tilanteen ja tarpeiden mukaan, lienee vielä pitkälle avoin kysymys.

2. Lajityypilliset vietti- ja vaistotoiminnot

Tarve rakentaa suoja kehon homeostaasia uhkaavien petoeläimien varalta. Katto ja seinät jotta pysyisimme kuivina ja lämpöisinä ettei interosetptiisen budjettiministerin tarvi turhan päiten vapauttaa glukoosia verenkiertoon organismin optimaalisen lämpötilan ylläpitämiseksi.
Funktio. Homeostaattisen tasapaino turvaaminen.

3. Sosiaaliset tarpeet: Tämä vastaa suoraan Maslow'n sosiaalisia tarpeita, kuten yhteenkuuluvuuden, rakkauden ja ystävyyden tarvetta. Näiden tarpeiden täyttämisen jälkeen yksilö pystyy kehittämään vahvempia sosiaalisia suhteita ja luottamusta muihin, mikä on tärkeää yhteisöllisessä ja sosiaalisessa kontekstissa.

Ystävien kesken ollessa tai kädestä kiinni pitäessä, hengitys ja pulssi synkronisoituu. Kehon budjettiministeri hiljenee vapauttamasta kortisolia ja tuhlaamasta energiaa.
Funktio. Homeostaattisen tasapainon turvaaminen.

4. Itsensä kehittäminen sosiaalisessa kontekstissa: Tämä vastaa Maslow'n itsetoteutuksen ja itsearvostuksen tarpeita, jotka ovat hierarkian huipulla. Tähän liittyy yksilön halu kehittää itseään, saavuttaa tavoitteitaan ja toteuttaa potentiaaliaan, usein sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen puitteissa.

Auttaa nousemaan sosiaalisen kontekstin dominanssihierarkiassa ja taata paremmat mahdollisuudet resursseihin ja suvunjatkamiskaverin löytämiseksi.
Funktio. Homeostaattisen tasapainon turvaaminen.

Sun meemikoneessa oleva ajatustottumus (eli päähän piintymä kehon sieluoliosta, joka käyttää aivoja vain työkaluna) on näköjään niin vahva, ettet kykene edes ajattelemaan mitään muuta vaihtoehtoa.

Sanoisin enemmän että aivot ja ruumis työskentelevät yhdessä organismin homeostaattisen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Mut jos tos nyt pitäs tollanen jako välttämättä tehdä niin kaiken tietämämme ja esittämäni pohjalta sanoisin että se primus motor on aika selvästi ruumis.
Oon kyl yrittänyt tota toistakin vaihtoehtoa ajatella kun ei mulla tässä mitään erityistä tunnesidettä tuohon näkemykseeni oo. Tai mistäpä senkään tietää. Omia tunnesiteitään voi olla joskus vaikea bongata. Mut en oikeen ymmärrä mitä se edes vois mahdollisesti tarkoittaa. Että ruumis ois joku aivoille alisteinen työkalu.
Toki olet oikeassa siinä että ajatustottumuksemme yleensä istuvat vahvassa. Se on toki valitettavaa mutta homeostaasin ja kaiken aivoista tietämämme näkökulmasta ymmärrettävää.
Kuinka kykenevä koet itse olevasi harkitsemaan ja ymmärtämään muita vaihtoehtoja kuin tuota reduktiivistä emergenssiä tai aivoja ruumiista työkalunaan käyttävänä käskyttäjänä?

Vastaavasti minä en oikeen ymmärrä mitä se edes vois mahdollisesti tarkoittaa. Että aivot ois joku ruumiille alisteinen työkalu. Tähän varmaan törmäämme jatkossakin, mutta ei juututa siihen.

Myönnän kyllä sen, etten tuo oma ajattelutapa on nyt piintynyt melko vahvasti omiin ajatustottumuksiini, mutta yritän silti miettiä muitakin vaihtoehtoja ja dialogi eri näkemyksiä edustavien kanssa on siksi kiinnostavaa.

Tuo transsendentaalinen materialismi, jonka sinä ja Kohina nostitte esiin on alkanut nyt kiinnostaa. (Sitäkin huomaan kääntäväni mielessäni koko ajan oman näkemykseni mukaiseksi.) Kuinka tarkkaan sä oot jo perehtynyt asiaan?

Ei tullu yökävely jälkeen uni niin koitin katto tätä transcendaalia tällanen löyty nopeesti katottuna. Ei nyt heti lähteny lentoon eikä oikein jaksa keskittyä. Täytyy kattoa paremmilla silmillä sit. Millasii ajatuksii itel jos sais vähä alustusta aiheeseen.
https://www.societyandspace.org/article ... aterialism

Keho kauhees jännitystilassa täs uudes aivot tirehtöörinä viitekehyksessä. Odottelee vaan että mitä helvettiä sieltä kallon sisältä seuraavaks komennetaan. Tuntuu että vapaus on viety. Mut miten tästä enää eroonkaan pääsee.
Camus osu sattumalta silmään ja mieleen ku tota determinismiähän on tääl pohdittu. Ihan ymmärrettävää että miehen mielestä ainoa pohtimisen arvoinen kysymys on päättääkö päivänsä vai ei ku jumalan kuolema oli vielä suht koht tuore juttu. Jos maailma on vaan mekaaninen kone ja ihminen vaan koneen osa niin ei ihme jos tollasia pohtii. Keho muuten ei pohtis. Ainoostaan ne aivot siellä pimeässä kallossaan. Oon kyl eri mieltä herran kanssa. On muitakin pohtimisen arvoisia kysymyksiä. Ainakin pari. Kuka tän kaiken laitto alulle? Loppuuko tää koskaan? Ja jos niin kuka siivoo jäljet? Ja ehkä vielä että täytyykö tää kaikki ottaa vakavasti?

Tuota samaa linkkaamaasi paperia mäkin olen tuijotellut ja kysellyt välillä ChatGPT:ltä sevennyksiä. Viimeksi kysyin, mitä sublaatio (als Aufhebung) tarkoittaa. (Kysymys on tehty osana pitkää keskustelua ja hän muistaa mitä samassa keskustelussa on jo puhuttu.) Näin hän vastasi.

Lauseessa "Avoimella hegelilaisella kielellä transsendenttinen materialismi esitellään alustavasti sublaationa (als Aufhebung) sellaisille ajattelijoille kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n epäjohdonmukaiselle, itsedialektisoivalle materialismille," sana "sublaatio" (tai saksaksi "Aufhebung") viittaa Hegelin filosofiassa keskeiseen käsitteeseen, jolla on monitasoinen merkitys. Sublaatio voidaan kääntää englanniksi sanalla "sublation" ja se voidaan ymmärtää kolmen pääasiallisen merkityksen kautta: jonkin kumoaminen, säilyttäminen ja ylittäminen (tai kohottaminen) samanaikaisesti. Tämä tarkoittaa, että sublaation kohteena oleva ajatus tai käsite sekä hylätään että säilytetään uudessa, korkeammassa synteesissä.

### Lauseen Analyysi:

**1. **Sublaatio ja Hegeliläinen Kehys**:
- **Sublaatio Hegelin Filosofiassa**: Hegeliläisessä perinteessä "Aufhebung" on prosessi, jossa ristiriitaiset elementit yhdistetään korkeammassa synteesissä siten, että niiden alkuperäiset ristiriidat kumotaan mutta myös säilytetään uuden, kokonaisvaltaisemman ymmärryksen osana. Tämä prosessi ei ole pelkkä negaatio, vaan siihen liittyy jonkin asteinen säilyminen ja integrointi korkeampaan kontekstiin.

- **Johnstonin Transsendentaalinen Materialismi**: Tässä yhteydessä Adrian Johnstonin transsendentaalinen materialismi esitetään ikään kuin "sublatoivana" suhteessa muiden ajattelijoiden, kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n, materialismiin. Toisin sanoen, Johnstonin filosofia ottaa huomioon näiden ajattelijoiden lähtökohdat ja teoreettiset kontribuutiot, mutta ylittää ne, kumoaa niiden ristiriitaisuudet ja epäjohdonmukaisuudet ja samalla säilyttää jotain olennaista niistä osana omaa korkeampaa teoriaansa.

**2. **Epäsuora Kritiikki ja Kehittäminen**:
- **Epäjohdonmukainen, Itsedialektisoiva Materialismi**: Lauseessa mainitaan, että Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n materialismit ovat "epäjohdonmukaisia" ja "itsedialektisoivia". Tämä viittaa siihen, että näiden ajattelijoiden näkemykset sisältävät omia sisäisiä ristiriitoja tai ovat jollain tavoin keskeneräisiä, mikä tekee niistä haastavia ja hedelmällisiä kohteita filosofiselle jatkokehittelylle.

- **Johnstonin Sublatoiva Rooli**: Johnstonin transsendentaalinen materialismi ei hylkää näitä ajattelijoita suoraan, vaan pikemminkin yrittää ylittää ja sisällyttää heidän ajatuksensa osaksi laajempaa ja koherentimpaa materialistista teoriaa. Tämä on sublaation ydin: ottaa vastaan ja käsitellä aiempia teorioita, kumota niiden rajoitukset ja samalla säilyttää niiden merkitys uudessa muodossa.

**3. **Avoin Hegeliläinen Kieli**:
- **Hegeliläinen Diskurssi**: Lause viittaa siihen, että Johnstonin ajattelu liikkuu avoimesti hegeliläisen filosofian perinteessä. Tämä tarkoittaa, että Johnston käyttää Hegelin dialektista menetelmää—ristiriitojen käsittelyä ja niiden ylittämistä—perustana omalle filosofiselle projektilleen.

### Yhteenveto Lauseen Ajatuksesta

Lauseessa esitetään, että Adrian Johnstonin transsendentaalinen materialismi voidaan ymmärtää Hegelin käsitteen "Aufhebung" (sublaatio) kautta. Johnston ottaa huomioon aiempien materialististen ajattelijoiden, kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n, teoriat, tunnistaa niissä olevat ristiriidat ja epäjohdonmukaisuudet, ja sitten "sublatoi" ne, eli kumoaa nämä ristiriidat mutta säilyttää ja sisällyttää näiden ajattelijoiden keskeiset ideat osaksi omaa filosofiaansa. Tämä prosessi tapahtuu avoimessa hegeliläisessä diskurssissa, jossa filosofinen edistyminen tapahtuu dialektisen synteesin kautta.

Myönnän etten ymmärtänyt tästä hölkäsen pöläystä. Tarkoittaa erittäin todennäköisesti sitä että jotain tärkeää tuossa sanottiin.

Kysyin tuossa vain sanan "sublaatio" merkitystä, mutta kone runoili asiasta vähän laajemminkin (liittyen aiempaan keskusteluun). Ymmärsin itse vastauksen niin, että sublaatio tarkoittaa aivan samaa kuin "teesi, antiteesi ja synteesi", mutta varmistin käsitykseni äsken vielä ChatGPT:ltä. Näköjään ymmärsin asian vain melkein oikein. Nuo vaiheet ovat sublaatiossa sulautuneet samaan tapahtumaan.

Kyllä, sublaation käsite liittyy läheisesti Hegelin dialektiseen prosessiin, jossa teesi, antiteesi ja synteesi ovat keskeisiä käsitteitä. Sublaatio (saksan Aufhebung) voidaan ymmärtää prosessina, jossa jokin idea tai ilmiö (teesi) kohtaa vastakohdan tai ristiriidan (antiteesi), ja tämän ristiriidan kautta saavutetaan uusi, korkeampi synteesi, jossa alkuperäinen idea sekä kumotaan että säilytetään uudella tavalla.

Sublaatio ja Dialektinen Prosessi

- Teesi: Lähtökohta, alkuperäinen väite tai idea.
- Antiteesi: Vastakohta tai ristiriita, joka haastaa teesin.
- Synteesi: Uusi ratkaisu, joka ylittää ristiriidan ja yhdistää elementtejä sekä teesistä että antiteesistä.

Sublaatiossa nämä vaiheet eivät ole yksinkertaisesti erillisiä askelia, vaan niissä yhdistyy ajatus siitä, että alkuperäinen teesi ja sen vastakohta sekä kumotaan että säilytetään uudessa synteesissä. Tämä uusi synteesi ei ole pelkkä kompromissi, vaan uusi taso, jossa alkuperäisten ideoiden keskeiset osat on integroitu ja nostettu uudelle merkityksen tasolle.

Yhteenveto

Joten kyllä, sublaation ja "teesi, antiteesi ja synteesi" -mallin välillä on selvä yhteys. Sublaatio viittaa juuri tähän prosessiin, jossa teesi ja antiteesi sekä kumotaan että säilytetään uudessa synteesissä, joka ylittää niiden alkuperäiset rajoitukset.

Itseasiassa tämä tapahtuma vastaa myös tilakoneen toimintaideaa: nykyinen tila (teesi) korvautuu uuden tiedon (antiteesi) perusteella uudella tilalla (synteesi). Näin aivot tuottavat käyttäytymisen ja ajattelun (mielen sisäisen käyttäytymisen) tapahtumasekvenssejä.

Tämä liittyy myös aiempaan keskusteluumme: kokemuksen muodostaa ja kokee yksi ja sama prosessi.

[ID10T]

No oudolta kuulostaa tuo väitteesi että tiede tietäisi ainoastaan joitain yksittäisiä biokemiallisia prosesseja. Tiedetään mm. miten aivot rakentavat tunteeksi kutsuttuja simulaatioita kehon metabolisista, immunologisista jne. saapuvista signaaleista. Tiedetään miten aivot rakentavat minäksi kutsutun simulaation. Lisäksi tiedetään paljon muuta mitkä aivojen osat simuloivat kognitiivisia prosesseja ja tekijöistä jotka määrittävät miten nuo aivojen eri simulaatioita pyörittävät osat toimivat ja miten ne ovat yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa. Ja minä tiedän hyvin vähän siitä mitä tiedetään olettaisin joten luultavasti tiedetään vielä helkutisti paljon enemmän. Näitä asioita tutkivat muunmuassa endrokrinologia, käyttäytymisgenetiikka ja neurotieteet eri muodoissaan. Vai että muutamia biokemiallisia prosesseja. Jo on jutut.

Voi veikkoset, emme me tiedä puoliakaan tuosta, mitä väität tiedettävän. Aivokuvantamisen tarkkuus ei yksinkertaisesti riitä siihen.

Tunteiden osalta tiedämme suunnilleen ne aivoalueet, mitkä aktivoituvat, mutta siinä se, itse tunne jää analysoimatta kokonaan. Mielihyvään liittyvät mm. talamus, mantelitumake ja hippokampus, sekä lisäksi tyvitumakkeiden pohjaosat, aivosaaret (insula), otsalohkojen alaosat ja dorsolateraaliset alueet sekä pihtipoimun (gyrus cinculi) keskiosa. Mutta onko mielihyvä seksuaalista, vahingonilosta johtuvaa, vaiko esim. lapsen sylissä pitämisen synnyttämää? Nämä seikat ovat erittäin olennaisia, jos halutaan todella pureutua aivojen "simulaatioihin".

Tiedämme siis vasta näyttelijät, mutta näytelmän juoni ja vuorosanat ovat vielä hakusessa.

Pureksin aikani tuota sanaa "simulaatio". Jotenkin se hiersi, mutta kyllä se taitaa olla aika hyvä sana sille, miten nämä tiedostamamme korkeammat kognitiosisällöt syntyvät.

Mutta ei meidän tarvitse ymmärtää täysin mekanismeja todetaksemme, että simulaatioita syntyy ja ne toimivat tavallaan käyttöliittymänä siihen valtavaan informaatioon, jota aistielimien ja sisäisten mekanismien kautta tulee aivoihin.

Me voimme onneksi vähän ymmärtää miten ja miksi nämä simulaatiot ja kokemuksemme rakennetaan.
Yhdellä sanalla: ennustamalla. Se on tehokkain ja oikeastaan ainoa ratkaisu tuohon esiinostamasi valtavaan informaatioon. Esim. silmiin puskee niin paljon inputtia joka hetki kun ovat auki että aivojen olisi täysin mahdotonta tosta kaikesta jatkuvalla syötöllä rakennella näköhavaintokokemuksia. Siihen päälle vielä joka muusta aistikanavasta saapuva inffo niin aivot sulais ennenkun ne pääsis ees kunnolla vauhtiin. Ei vaan riitä yhteydet. Ja metaboliset kustannuksethan tossa olis mahdotonta kattaa vaikka tollasta määrä yhteyksiä pystyttäs pyörittään. Mitä ei siis pystytä. Ja toki selviytymisen kannalta ois liian hidasta havaita prosessoida ja toimia. Ennustus, toiminta, ja havainto. Paljon nopeampaa. Muuten ei saatas ikinä sitä lentävää palloakaan kiinni.
Aivot siis ensin tekevät ennustuksen aikaisempien elämänkokemusten pohjalta, sitte simuloidaan, sitten verrataan simulaatiota aistielimistä saapuvaan inputtiin ja jos se täsmää tuo simulaatio esitetään havaintokoemuksena. Jos ei täsmää vaan havaitaan ennustusvirheitä palataan takaisin alkuun ja tehdään uusi ennustus verrataan inputtiin jne.. Näköhavainto, ääni, maku, haju, sensomotorinen kokemus, tunteet, motorinen kokemus. Kokemuksesi tällä hetkellä on siis ennustus jonka aivosi loivat joitakin millisekunteja sitten. Hyvin vähän inputtia aistielimistäsi päätyi aivoihin asti prosessoitavaksi.
Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen. Intrinsic network. Aivot ei siis oo passiivinen vastaanotin vaan aktiivinen kokemuksen rakentaja.
Aivot siis niinku tiedemies. Tekee hypoteeseja ja vertaa näitä hypoteeseja empiiriseen dataan. Ennustusvirheen sattuessa tiedemiesaivot voi korjata hypoteesiaan kuten kunnon tiedemies tekee. Tai olla vilunkitiedemies ja ottaa data huomioon siltä osin ku sopii hyptoeesiinsa. Tai peräti ohittaa data kokonaan ja roikkua simulaatiossaan ku konservatiiviänkyrä. Tai Unohtaa vanhat hypoteesit kokonaan ja mennä pelkästään uudella datalla niinku Einstein tai lapsi. Lapsellahan ei vielä hypoteeseja, eikä voi ennustaa ku ei oo edeltäviä kokemuksiakaan. Luontanen etsijä ja oivaltaja siis. Absorbent mind kuten upea maria montessori sanosis. Hyptoeesinsa luonut aikuinen sit operoi pääasiaalisesti kallonsa pimeydessä, vanhoist muistoist luotuja ennusteitaan ja hypoteesejaan tuijotellen.
Täs aivot vilunkitiedemiehenä. Hypoteesia korjataan vaan sen osalta ku aivojen tarkoitusperiin on sopivaa.

Eihän tuo ennustaminen mitenkään kevennä aivojen työtaakkaa, varsinkaan, kun totesit "Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen". Siinä sitä vasta prosessointitehoa tarvitaan.

Sanoppa se. Nää luupit siellä kuitenkin tarvii olla. Eräs viisas mies sano mulle kerran että lapsi ei tunnista edes sormiaan ennenkun noita kokemuksia on tallentunut säännömukaisuuksiksi aivohin joiden avulla se voi
tehdä selkoa aistielimistä saapuvasta hälystä. Kato maisemaa ympärilläs. Sieltä tulee aivan helvetisti fotonia
retinaan joka hetki ja nonstop aivojen pitäs sitten pyörittää tää massivinen määrä signaaleita noiden luuppien kautta ja rakentaa niistä havaintokokemusta. Siihen päälle somatosensorinen häly, korvista tulevat signaalit ja kikki muu. Kaikki ton muutaman miljardin luupin päälle. Johan siinä tarvis pään olla kuumailmapallon kokonen. Palstan laskupäät voivat laskeskella kuinka isosta kuumailmapallosta ois kyse mutta kyl se hankalaks kävis.
Mitä kävis globaalille ruokahuollolle ku ihmisen pitäs vetää peräkärryllinen kaurapuuroa naamariin päivässä.
Tai suomen talvessa hiihtolomalle lappiin ja tarttis päätä roikuttaa kymmenen tuntia pikku fiatin ikkunasta ulkona 20 asteen pakkasessa. Kylmää hommaa. Kyllä hoituu helpommin kun noi miljardi luuppia vaan ennustaa ja signaaleita aistielimistä otetaan vastaan aivoihin prosessoitavaksi ainoastaan ku ennustusvirheet sitä edellyttää. Ja plussana tietysti että toi on huomattavasti nopeempaa mikä selviytymisen kannalta on tietty hyvä juttu.

Ennustamisen sijaan käyttäisin termiä hahmontunnistus. Jos esim. jokin näkökentässämme tuntuu tutulta, se saa huomiomme.

Yleensä huomion kylläkin taitaa herättää ne ennustusvirheet eikä tuttu juttu. Sen takia ihmiset käy lomilla uusissa paikoissa. Dopamiinijärjestelmä rakastaa ennustusvirheitä.

Pidän edelleen kiinni hahmontunnistusteoriastani. Jos kävelen kadulla ja vastaan tulee sadan muun ihmisen joukossa Virtasen Pekka, tunnistan hänet, enkä niinkään välitä muista. Tuo, miltä Pekka näyttää, on se hahmo, jonka olen muistiini tallentanut. Ei sitä tarvitse ennustaa erikseen.

Juu. Se on hyvä että meillä on eri teorioita. Tylsäähnä olisi jos kaikesta oltaisiin samaa mieltä. Pari juttua tuossa kyllä arveluttaa että miten tuo käytännössä toimisi.
Eli sulla ois aivojesi muistissa hahmoina virtasen pekka, naapurin pirkko ja kaikki muut ihmiset joita tunnet, linnut ja kalat, vessaharja ja miljoonat muut. Ja toki sit kuulohahmot, motorisensoriset hahmot, hajuhahmot jne. Sit pekasta saapuva massviivinen määrä fotoneja stimuloi retinasta lähtevät signaalit ja noi sit matkaa aivoihin prosessoitavaksi ja sit aivot yrittävät noiden milajrdien hahmojen joukosta löytää sen virtasen pekan ja tarkistaa täsmääkö tuo hahmo tuohon sisääntulleeseen massiivisen informaation ja tämän kaiken massivisen datanprosessoinni ja hahmojen etsimisen jälkeen aivot lopulta generoivat havaintokokemuksen virtasen pekasta. Eiks toi ois aika hidasta ja vaatis hirveän määrän prosessointia?

En minä tunne järin montaa ihmistä ulkonäöltä, lintua laulusta tai kasvia ulkonäöltä, eli liioittelet vahvasti. Ja kyllähän ihminen joka tapauksessa muistaa uskomattoman määrän asioita.

Ja mites uudet naamat joista sulla ei ole hahmoa aivoissasi valmiina. Miten noista voidaan luoda havaintokokemusta laisinkaan?

Niihin juuri ei välttämättä kiinnitä edes huomiota, elleivät ole käytökseltään tai uloasultaan huomiota herättäviä. Meillä on muistissamme hahmo myös keskivertoihmiselle, johon niitä outoja vastaantulijoita saatetaan verrata.

Kuulostaa siltä että tuohon ei enää kuumailmpallo riittäisi vaan tarvittas zeppeliini. Ehkä peräti molemmille aivopuoliskoille omansa? Ja silti selittämättä jää miten sisääntuleva inffo onnistuisi löytämään tuolta zeppeliinistä juuri sen oikean hahmon mitenkään järjellisessä selviytymiseen vaadittavassa ajassa.

Miten me ketään tunnistamme? Emme me kotiin tullessamme "ennusta", miltä se vaimo taas näyttikään. Osumme siinä aina oikeaan, mutta ennusteet menevät usein pieleen.

Ja kuten sanoin, ei se jatkuva ennusteiden laatiminen mikään helpotus aivoille olisi. Esim. autoa ajaessa se pikemminkin olisi haitallista, koska ennusteilla on tapana mennä pieleen. Siinäkin silti hahmontunnistus auttaa, tunnemmehan esim. liikennemerkit entuudestaan.

Kuten jo olenkin aiemmin selittänyt niin noita ennustuksia verrataan aistielmistä saapuvaan inffoon ja jos ennustevirheitä havaitaan ennustetaan uudestaan kunnes ennustus täsmää ja vasta sitte luodaan tuo havaintokokemus.

Olet selittänyt, mutta ei minun ole mikään pakko olla kanssasi samaa mieltä.

Miksi liikennemerkkejä pitäisi "ennustaa", kun ne päntätään päähän jo autokoulussa? Ei kuulosta kovin loogiselta.

Toi hahmon tunnistus prosessointeineen ja aivoista oikean muistihahmon etisimisineen puolestaan ottais niin kauan aikaa että olet jo törmännyt puuhun ennenkun olet sitä edes havainnut.

Enpä usko. Ihminen tunnistaa ennalta suurimman osan asioita elämässään. Kaikki liikkeetkin ovat muistinvaraisia. Ennen esim. konekirjoittajat pääsivät uskomattomiin kirjoitusnopeuksiin, koska kaikkien näppäinten sijainti tuli selkäytimestä. Ennustaminen sen sijaan on aina aktiivista toimintaa ja vie aikaa muulta.

Toki joskus aivot eivät jostain syistä ehdi korjaamaan ennustusviehitä ennen tietoisen havaintokokemuksen simuloimista. Havaitset virtasen pekan väkijoukosta ja hetken päästä huomaat että oho. Ei se ollutkaan pekaka vaan joku randomi kaveri. Aivot ehtivät siis simuloimaan ennustevirheisen havaintokokemuksen ja vasta tuon jälkeen korjasivat tilanteen luomalla uuden ennusteen ja simulaation.

Tuo taas johtuu muistiin säilötyn hahmon epätarkkuudesta. Ja minkä ihmeen takia se Pekan ulkonäkö pitäisi aina ennustaa, jos olemme tavanneet ennenkin?

[Zeneka]

Valitettavasti näin. Meemeikoneemme vain ei ole kehittynyt vastaamaan modernin maailmanmenon asettamiin haasteisiin.
Se operoi sille täsyin vieraassa maastossa. Luo ongelmia ja märehtii niitä päivästä toiseen. Tämän märehdinnän keho kokee yhtä todellisena uhkana kun konkreettisen välittömän fyysisen uhan ja käynnistä asianmukaiset stressiresponssit. NÄistä kehon responssesita sitten interoseptiivinen hermosto ennustaa ikäviä affekteja ja tunteita saadakseen ihmisen keksimään ratkaisuja joilla tätä meemikoneen tuottamaa damagea voitaisiin leivittää. Mutta kun syyllinen on meemikone itse ei ratkaisuja löydy vaan seuraa lisää märehdintää ja kroonista stressiä ja lopulta ainoa keino on tarttua pulloon jotta noista kehon suboptimaalisesta tiloista ennustetut negatiiviset affektit ja tunteet ja ennenkaikkea tuo meemikoneen märehdintä saataisiin edes hetkeksi hiljenemään. Syöksyierre kohti rappioalkoholismia on alkanut.

Mielialansa "piristäminen" aineilla on opittu rutiini, mutta se kehittyy niille helpommin joiden mieliala on luonnostaan negatiivisempi.

Toiset ovat elämänhumalassa eli aivot pitävät tälläiset onnellisina ja innokkaina tekemään asioita. Heitä eivät addiktiot uhkaa.

Toki märehdinnällä ja negatiivisilla tunteilla on hyötynsä, koska se on varautumista vaaroihin ja uhkiin. Joillain ihmisillä vaan tuo märehdintä on niin voimakasta, että se on päällä vaikka kaikki on hyvin.

Ei alkoholismiin tai huumeiden käyttöön tarvita märehdintää tai negatiivisuutta. Voimakkaita tunteita saa vaikka extreme lajeista tai onnistumisesta bisneksissä. Useinhan ex-urheilijat sortuvat päihteisiin uransa jälkeen, koska eivät saa enää äärimmäisiä euforioita muualta.

[Zeneka]

Jep krapulapanetus klassinen esimerkki siitä millaisia väärintulkintoja aivot nykymaailmassa luovat. Krapulahan on suht koht uus juttu.

Krapulapanetus on oikeasti kuoleman uhkan tuoma panetustarve, koska aivot kelaavat, että voi olla viimeinen hetki jatkaa omien geeniensä osuutta maailmassa. Sotaan lähtö, sairaus voi aiheuttaa samantyyppistä panetusta. Selviäminen vaaroista samalla tavalla. Krapulassahan on tunne kuin olisi vakavasti sairas jne.

En usko siihen että panetus tarpeen aiheuttaa nousevat testotasot, kun humala alkaa hellittää vaikka sitä usein kerrotaan syyksi miksi krapulassa panettaa. Jos näin olisi niin testotasojen pitäisi krapulassa nousta korkeammalle tasolle kuin ne ovat normaalisti.

Mitä tapahtui kun soturit selvisivät taistelusta ja palasivat verisinä koteihinsa ja linnoihinsa? Panna toki naistaan tai naisiaan. Sodassa myös miehet, jotka eivät koskaan raiskaisi voivat raiskata naisia. Hengenvaaran takia aivot antavat käskyn lisääntyä vaikka tietää että raiskaaminen on väärin, niin tunne voi olla niin voimakas että se tapahtuu silti.

[Stadin öljylanne]

No oudolta kuulostaa tuo väitteesi että tiede tietäisi ainoastaan joitain yksittäisiä biokemiallisia prosesseja. Tiedetään mm. miten aivot rakentavat tunteeksi kutsuttuja simulaatioita kehon metabolisista, immunologisista jne. saapuvista signaaleista. Tiedetään miten aivot rakentavat minäksi kutsutun simulaation. Lisäksi tiedetään paljon muuta mitkä aivojen osat simuloivat kognitiivisia prosesseja ja tekijöistä jotka määrittävät miten nuo aivojen eri simulaatioita pyörittävät osat toimivat ja miten ne ovat yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa. Ja minä tiedän hyvin vähän siitä mitä tiedetään olettaisin joten luultavasti tiedetään vielä helkutisti paljon enemmän. Näitä asioita tutkivat muunmuassa endrokrinologia, käyttäytymisgenetiikka ja neurotieteet eri muodoissaan. Vai että muutamia biokemiallisia prosesseja. Jo on jutut.

Voi veikkoset, emme me tiedä puoliakaan tuosta, mitä väität tiedettävän. Aivokuvantamisen tarkkuus ei yksinkertaisesti riitä siihen.

Tunteiden osalta tiedämme suunnilleen ne aivoalueet, mitkä aktivoituvat, mutta siinä se, itse tunne jää analysoimatta kokonaan. Mielihyvään liittyvät mm. talamus, mantelitumake ja hippokampus, sekä lisäksi tyvitumakkeiden pohjaosat, aivosaaret (insula), otsalohkojen alaosat ja dorsolateraaliset alueet sekä pihtipoimun (gyrus cinculi) keskiosa. Mutta onko mielihyvä seksuaalista, vahingonilosta johtuvaa, vaiko esim. lapsen sylissä pitämisen synnyttämää? Nämä seikat ovat erittäin olennaisia, jos halutaan todella pureutua aivojen "simulaatioihin".

Tiedämme siis vasta näyttelijät, mutta näytelmän juoni ja vuorosanat ovat vielä hakusessa.

Pureksin aikani tuota sanaa "simulaatio". Jotenkin se hiersi, mutta kyllä se taitaa olla aika hyvä sana sille, miten nämä tiedostamamme korkeammat kognitiosisällöt syntyvät.

Mutta ei meidän tarvitse ymmärtää täysin mekanismeja todetaksemme, että simulaatioita syntyy ja ne toimivat tavallaan käyttöliittymänä siihen valtavaan informaatioon, jota aistielimien ja sisäisten mekanismien kautta tulee aivoihin.

Me voimme onneksi vähän ymmärtää miten ja miksi nämä simulaatiot ja kokemuksemme rakennetaan.
Yhdellä sanalla: ennustamalla. Se on tehokkain ja oikeastaan ainoa ratkaisu tuohon esiinostamasi valtavaan informaatioon. Esim. silmiin puskee niin paljon inputtia joka hetki kun ovat auki että aivojen olisi täysin mahdotonta tosta kaikesta jatkuvalla syötöllä rakennella näköhavaintokokemuksia. Siihen päälle vielä joka muusta aistikanavasta saapuva inffo niin aivot sulais ennenkun ne pääsis ees kunnolla vauhtiin. Ei vaan riitä yhteydet. Ja metaboliset kustannuksethan tossa olis mahdotonta kattaa vaikka tollasta määrä yhteyksiä pystyttäs pyörittään. Mitä ei siis pystytä. Ja toki selviytymisen kannalta ois liian hidasta havaita prosessoida ja toimia. Ennustus, toiminta, ja havainto. Paljon nopeampaa. Muuten ei saatas ikinä sitä lentävää palloakaan kiinni.
Aivot siis ensin tekevät ennustuksen aikaisempien elämänkokemusten pohjalta, sitte simuloidaan, sitten verrataan simulaatiota aistielimistä saapuvaan inputtiin ja jos se täsmää tuo simulaatio esitetään havaintokoemuksena. Jos ei täsmää vaan havaitaan ennustusvirheitä palataan takaisin alkuun ja tehdään uusi ennustus verrataan inputtiin jne.. Näköhavainto, ääni, maku, haju, sensomotorinen kokemus, tunteet, motorinen kokemus. Kokemuksesi tällä hetkellä on siis ennustus jonka aivosi loivat joitakin millisekunteja sitten. Hyvin vähän inputtia aistielimistäsi päätyi aivoihin asti prosessoitavaksi.
Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen. Intrinsic network. Aivot ei siis oo passiivinen vastaanotin vaan aktiivinen kokemuksen rakentaja.
Aivot siis niinku tiedemies. Tekee hypoteeseja ja vertaa näitä hypoteeseja empiiriseen dataan. Ennustusvirheen sattuessa tiedemiesaivot voi korjata hypoteesiaan kuten kunnon tiedemies tekee. Tai olla vilunkitiedemies ja ottaa data huomioon siltä osin ku sopii hyptoeesiinsa. Tai peräti ohittaa data kokonaan ja roikkua simulaatiossaan ku konservatiiviänkyrä. Tai Unohtaa vanhat hypoteesit kokonaan ja mennä pelkästään uudella datalla niinku Einstein tai lapsi. Lapsellahan ei vielä hypoteeseja, eikä voi ennustaa ku ei oo edeltäviä kokemuksiakaan. Luontanen etsijä ja oivaltaja siis. Absorbent mind kuten upea maria montessori sanosis. Hyptoeesinsa luonut aikuinen sit operoi pääasiaalisesti kallonsa pimeydessä, vanhoist muistoist luotuja ennusteitaan ja hypoteesejaan tuijotellen.
Täs aivot vilunkitiedemiehenä. Hypoteesia korjataan vaan sen osalta ku aivojen tarkoitusperiin on sopivaa.

Eihän tuo ennustaminen mitenkään kevennä aivojen työtaakkaa, varsinkaan, kun totesit "Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen". Siinä sitä vasta prosessointitehoa tarvitaan.

Sanoppa se. Nää luupit siellä kuitenkin tarvii olla. Eräs viisas mies sano mulle kerran että lapsi ei tunnista edes sormiaan ennenkun noita kokemuksia on tallentunut säännömukaisuuksiksi aivohin joiden avulla se voi
tehdä selkoa aistielimistä saapuvasta hälystä. Kato maisemaa ympärilläs. Sieltä tulee aivan helvetisti fotonia
retinaan joka hetki ja nonstop aivojen pitäs sitten pyörittää tää massivinen määrä signaaleita noiden luuppien kautta ja rakentaa niistä havaintokokemusta. Siihen päälle somatosensorinen häly, korvista tulevat signaalit ja kikki muu. Kaikki ton muutaman miljardin luupin päälle. Johan siinä tarvis pään olla kuumailmapallon kokonen. Palstan laskupäät voivat laskeskella kuinka isosta kuumailmapallosta ois kyse mutta kyl se hankalaks kävis.
Mitä kävis globaalille ruokahuollolle ku ihmisen pitäs vetää peräkärryllinen kaurapuuroa naamariin päivässä.
Tai suomen talvessa hiihtolomalle lappiin ja tarttis päätä roikuttaa kymmenen tuntia pikku fiatin ikkunasta ulkona 20 asteen pakkasessa. Kylmää hommaa. Kyllä hoituu helpommin kun noi miljardi luuppia vaan ennustaa ja signaaleita aistielimistä otetaan vastaan aivoihin prosessoitavaksi ainoastaan ku ennustusvirheet sitä edellyttää. Ja plussana tietysti että toi on huomattavasti nopeempaa mikä selviytymisen kannalta on tietty hyvä juttu.

Ennustamisen sijaan käyttäisin termiä hahmontunnistus. Jos esim. jokin näkökentässämme tuntuu tutulta, se saa huomiomme.

Yleensä huomion kylläkin taitaa herättää ne ennustusvirheet eikä tuttu juttu. Sen takia ihmiset käy lomilla uusissa paikoissa. Dopamiinijärjestelmä rakastaa ennustusvirheitä.

Pidän edelleen kiinni hahmontunnistusteoriastani. Jos kävelen kadulla ja vastaan tulee sadan muun ihmisen joukossa Virtasen Pekka, tunnistan hänet, enkä niinkään välitä muista. Tuo, miltä Pekka näyttää, on se hahmo, jonka olen muistiini tallentanut. Ei sitä tarvitse ennustaa erikseen.

Juu. Se on hyvä että meillä on eri teorioita. Tylsäähnä olisi jos kaikesta oltaisiin samaa mieltä. Pari juttua tuossa kyllä arveluttaa että miten tuo käytännössä toimisi.
Eli sulla ois aivojesi muistissa hahmoina virtasen pekka, naapurin pirkko ja kaikki muut ihmiset joita tunnet, linnut ja kalat, vessaharja ja miljoonat muut. Ja toki sit kuulohahmot, motorisensoriset hahmot, hajuhahmot jne. Sit pekasta saapuva massviivinen määrä fotoneja stimuloi retinasta lähtevät signaalit ja noi sit matkaa aivoihin prosessoitavaksi ja sit aivot yrittävät noiden milajrdien hahmojen joukosta löytää sen virtasen pekan ja tarkistaa täsmääkö tuo hahmo tuohon sisääntulleeseen massiivisen informaation ja tämän kaiken massivisen datanprosessoinni ja hahmojen etsimisen jälkeen aivot lopulta generoivat havaintokokemuksen virtasen pekasta. Eiks toi ois aika hidasta ja vaatis hirveän määrän prosessointia?

En minä tunne järin montaa ihmistä ulkonäöltä, lintua laulusta tai kasvia ulkonäöltä, eli liioittelet vahvasti. Ja kyllähän ihminen joka tapauksessa muistaa uskomattoman määrän asioita.

Ja mites uudet naamat joista sulla ei ole hahmoa aivoissasi valmiina. Miten noista voidaan luoda havaintokokemusta laisinkaan?

Niihin juuri ei välttämättä kiinnitä edes huomiota, elleivät ole käytökseltään tai uloasultaan huomiota herättäviä. Meillä on muistissamme hahmo myös keskivertoihmiselle, johon niitä outoja vastaantulijoita saatetaan verrata.

Kuulostaa siltä että tuohon ei enää kuumailmpallo riittäisi vaan tarvittas zeppeliini. Ehkä peräti molemmille aivopuoliskoille omansa? Ja silti selittämättä jää miten sisääntuleva inffo onnistuisi löytämään tuolta zeppeliinistä juuri sen oikean hahmon mitenkään järjellisessä selviytymiseen vaadittavassa ajassa.

Miten me ketään tunnistamme? Emme me kotiin tullessamme "ennusta", miltä se vaimo taas näyttikään. Osumme siinä aina oikeaan, mutta ennusteet menevät usein pieleen.

Ja kuten sanoin, ei se jatkuva ennusteiden laatiminen mikään helpotus aivoille olisi. Esim. autoa ajaessa se pikemminkin olisi haitallista, koska ennusteilla on tapana mennä pieleen. Siinäkin silti hahmontunnistus auttaa, tunnemmehan esim. liikennemerkit entuudestaan.

Kuten jo olenkin aiemmin selittänyt niin noita ennustuksia verrataan aistielmistä saapuvaan inffoon ja jos ennustevirheitä havaitaan ennustetaan uudestaan kunnes ennustus täsmää ja vasta sitte luodaan tuo havaintokokemus.

Olet selittänyt, mutta ei minun ole mikään pakko olla kanssasi samaa mieltä.

Miksi liikennemerkkejä pitäisi "ennustaa", kun ne päntätään päähän jo autokoulussa? Ei kuulosta kovin loogiselta.

Toi hahmon tunnistus prosessointeineen ja aivoista oikean muistihahmon etisimisineen puolestaan ottais niin kauan aikaa että olet jo törmännyt puuhun ennenkun olet sitä edes havainnut.

Enpä usko. Ihminen tunnistaa ennalta suurimman osan asioita elämässään. Kaikki liikkeetkin ovat muistinvaraisia. Ennen esim. konekirjoittajat pääsivät uskomattomiin kirjoitusnopeuksiin, koska kaikkien näppäinten sijainti tuli selkäytimestä. Ennustaminen sen sijaan on aina aktiivista toimintaa ja vie aikaa muulta.

Toki joskus aivot eivät jostain syistä ehdi korjaamaan ennustusviehitä ennen tietoisen havaintokokemuksen simuloimista. Havaitset virtasen pekan väkijoukosta ja hetken päästä huomaat että oho. Ei se ollutkaan pekaka vaan joku randomi kaveri. Aivot ehtivät siis simuloimaan ennustevirheisen havaintokokemuksen ja vasta tuon jälkeen korjasivat tilanteen luomalla uuden ennusteen ja simulaation.

Tuo taas johtuu muistiin säilötyn hahmon epätarkkuudesta. Ja minkä ihmeen takia se Pekan ulkonäkö pitäisi aina ennustaa, jos olemme tavanneet ennenkin?

Kun sanotaan, että suhteellisuusteoria ennustaa mustat aukot, se tarkoittaa, että kyseinen teoria sisältää matemaattisia kaavoja ja periaatteita, jotka johdonmukaisesti johtavat mustien aukkojen käsitteeseen. Mustia aukkoja ei siis ollut suoraan teoriaan sisällytetty, mutta teorian soveltaminen ja sen yhtälöiden ratkaiseminen johtivat siihen, että mustien aukkojen olemassaolo tuli ilmeiseksi. Tällöin voidaan sanoa, että teoria "ennustaa" mustien aukkojen olemassaolon.

Tekoäly, kuten ChatGPT, ei sekään sisällä suoraan vastauksia kysymyksiin, vaan sen vastaukset perustuvat monimutkaisiin tilastollisiin malleihin ja laskutoimituksiin, jotka on löydetty soveltamalla pelkistettyä käsitystä siitä, millä periaatteilla hermosolut toimivat. Kun tekoälylle esitetään kysymys, se käyttää mallejaan tuottaakseen vastauksen, joka on ennuste siitä, mikä vastaus olisi todennäköisesti oikea tai mielekäs kyseisessä tilanteessa. Tämä prosessi on analoginen suhteellisuusteorian ennusteisiin, koska molemmissa tapauksissa on kyse laskennallisesta prosessista, joka tuottaa tuloksia.

Koska aivojen toiminta perustuu ainakin osaltaan fyysisiin hermoverkkoihin, joiden noudattamaa algoritmia tekoäly ainakin karkealla tasolla jäljittelee, ehkäpä sinun aivojesi muistamaa tietoa liikennemerkeistä, vaimosi naamasta ja Pekan ulkonäöstä tarkoittavat vastaa kutakin ajatusta vastaavan hermoradan lopputuote. Tietysti jos neuroverkot eivät jäljittele hermoverkkojen toimintaa periaatteiltaan riittävän tarkasti, sitten "ennuste" ei ehkä ole kuvaava analogia hermoverkkojen tuottamalle lopputuotteelle, "ajatukselle", mutta itse olen amatöörinä onnistunut elämään niin voimakkaan vahvistusharhan vaikutuksen alaisuudessa, että minusta analogia on ilmeinen.

[ID10T]

No oudolta kuulostaa tuo väitteesi että tiede tietäisi ainoastaan joitain yksittäisiä biokemiallisia prosesseja. Tiedetään mm. miten aivot rakentavat tunteeksi kutsuttuja simulaatioita kehon metabolisista, immunologisista jne. saapuvista signaaleista. Tiedetään miten aivot rakentavat minäksi kutsutun simulaation. Lisäksi tiedetään paljon muuta mitkä aivojen osat simuloivat kognitiivisia prosesseja ja tekijöistä jotka määrittävät miten nuo aivojen eri simulaatioita pyörittävät osat toimivat ja miten ne ovat yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa. Ja minä tiedän hyvin vähän siitä mitä tiedetään olettaisin joten luultavasti tiedetään vielä helkutisti paljon enemmän. Näitä asioita tutkivat muunmuassa endrokrinologia, käyttäytymisgenetiikka ja neurotieteet eri muodoissaan. Vai että muutamia biokemiallisia prosesseja. Jo on jutut.

Voi veikkoset, emme me tiedä puoliakaan tuosta, mitä väität tiedettävän. Aivokuvantamisen tarkkuus ei yksinkertaisesti riitä siihen.

Tunteiden osalta tiedämme suunnilleen ne aivoalueet, mitkä aktivoituvat, mutta siinä se, itse tunne jää analysoimatta kokonaan. Mielihyvään liittyvät mm. talamus, mantelitumake ja hippokampus, sekä lisäksi tyvitumakkeiden pohjaosat, aivosaaret (insula), otsalohkojen alaosat ja dorsolateraaliset alueet sekä pihtipoimun (gyrus cinculi) keskiosa. Mutta onko mielihyvä seksuaalista, vahingonilosta johtuvaa, vaiko esim. lapsen sylissä pitämisen synnyttämää? Nämä seikat ovat erittäin olennaisia, jos halutaan todella pureutua aivojen "simulaatioihin".

Tiedämme siis vasta näyttelijät, mutta näytelmän juoni ja vuorosanat ovat vielä hakusessa.

Pureksin aikani tuota sanaa "simulaatio". Jotenkin se hiersi, mutta kyllä se taitaa olla aika hyvä sana sille, miten nämä tiedostamamme korkeammat kognitiosisällöt syntyvät.

Mutta ei meidän tarvitse ymmärtää täysin mekanismeja todetaksemme, että simulaatioita syntyy ja ne toimivat tavallaan käyttöliittymänä siihen valtavaan informaatioon, jota aistielimien ja sisäisten mekanismien kautta tulee aivoihin.

Me voimme onneksi vähän ymmärtää miten ja miksi nämä simulaatiot ja kokemuksemme rakennetaan.
Yhdellä sanalla: ennustamalla. Se on tehokkain ja oikeastaan ainoa ratkaisu tuohon esiinostamasi valtavaan informaatioon. Esim. silmiin puskee niin paljon inputtia joka hetki kun ovat auki että aivojen olisi täysin mahdotonta tosta kaikesta jatkuvalla syötöllä rakennella näköhavaintokokemuksia. Siihen päälle vielä joka muusta aistikanavasta saapuva inffo niin aivot sulais ennenkun ne pääsis ees kunnolla vauhtiin. Ei vaan riitä yhteydet. Ja metaboliset kustannuksethan tossa olis mahdotonta kattaa vaikka tollasta määrä yhteyksiä pystyttäs pyörittään. Mitä ei siis pystytä. Ja toki selviytymisen kannalta ois liian hidasta havaita prosessoida ja toimia. Ennustus, toiminta, ja havainto. Paljon nopeampaa. Muuten ei saatas ikinä sitä lentävää palloakaan kiinni.
Aivot siis ensin tekevät ennustuksen aikaisempien elämänkokemusten pohjalta, sitte simuloidaan, sitten verrataan simulaatiota aistielimistä saapuvaan inputtiin ja jos se täsmää tuo simulaatio esitetään havaintokoemuksena. Jos ei täsmää vaan havaitaan ennustusvirheitä palataan takaisin alkuun ja tehdään uusi ennustus verrataan inputtiin jne.. Näköhavainto, ääni, maku, haju, sensomotorinen kokemus, tunteet, motorinen kokemus. Kokemuksesi tällä hetkellä on siis ennustus jonka aivosi loivat joitakin millisekunteja sitten. Hyvin vähän inputtia aistielimistäsi päätyi aivoihin asti prosessoitavaksi.
Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen. Intrinsic network. Aivot ei siis oo passiivinen vastaanotin vaan aktiivinen kokemuksen rakentaja.
Aivot siis niinku tiedemies. Tekee hypoteeseja ja vertaa näitä hypoteeseja empiiriseen dataan. Ennustusvirheen sattuessa tiedemiesaivot voi korjata hypoteesiaan kuten kunnon tiedemies tekee. Tai olla vilunkitiedemies ja ottaa data huomioon siltä osin ku sopii hyptoeesiinsa. Tai peräti ohittaa data kokonaan ja roikkua simulaatiossaan ku konservatiiviänkyrä. Tai Unohtaa vanhat hypoteesit kokonaan ja mennä pelkästään uudella datalla niinku Einstein tai lapsi. Lapsellahan ei vielä hypoteeseja, eikä voi ennustaa ku ei oo edeltäviä kokemuksiakaan. Luontanen etsijä ja oivaltaja siis. Absorbent mind kuten upea maria montessori sanosis. Hyptoeesinsa luonut aikuinen sit operoi pääasiaalisesti kallonsa pimeydessä, vanhoist muistoist luotuja ennusteitaan ja hypoteesejaan tuijotellen.
Täs aivot vilunkitiedemiehenä. Hypoteesia korjataan vaan sen osalta ku aivojen tarkoitusperiin on sopivaa.

Eihän tuo ennustaminen mitenkään kevennä aivojen työtaakkaa, varsinkaan, kun totesit "Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen". Siinä sitä vasta prosessointitehoa tarvitaan.

Sanoppa se. Nää luupit siellä kuitenkin tarvii olla. Eräs viisas mies sano mulle kerran että lapsi ei tunnista edes sormiaan ennenkun noita kokemuksia on tallentunut säännömukaisuuksiksi aivohin joiden avulla se voi
tehdä selkoa aistielimistä saapuvasta hälystä. Kato maisemaa ympärilläs. Sieltä tulee aivan helvetisti fotonia
retinaan joka hetki ja nonstop aivojen pitäs sitten pyörittää tää massivinen määrä signaaleita noiden luuppien kautta ja rakentaa niistä havaintokokemusta. Siihen päälle somatosensorinen häly, korvista tulevat signaalit ja kikki muu. Kaikki ton muutaman miljardin luupin päälle. Johan siinä tarvis pään olla kuumailmapallon kokonen. Palstan laskupäät voivat laskeskella kuinka isosta kuumailmapallosta ois kyse mutta kyl se hankalaks kävis.
Mitä kävis globaalille ruokahuollolle ku ihmisen pitäs vetää peräkärryllinen kaurapuuroa naamariin päivässä.
Tai suomen talvessa hiihtolomalle lappiin ja tarttis päätä roikuttaa kymmenen tuntia pikku fiatin ikkunasta ulkona 20 asteen pakkasessa. Kylmää hommaa. Kyllä hoituu helpommin kun noi miljardi luuppia vaan ennustaa ja signaaleita aistielimistä otetaan vastaan aivoihin prosessoitavaksi ainoastaan ku ennustusvirheet sitä edellyttää. Ja plussana tietysti että toi on huomattavasti nopeempaa mikä selviytymisen kannalta on tietty hyvä juttu.

Ennustamisen sijaan käyttäisin termiä hahmontunnistus. Jos esim. jokin näkökentässämme tuntuu tutulta, se saa huomiomme.

Yleensä huomion kylläkin taitaa herättää ne ennustusvirheet eikä tuttu juttu. Sen takia ihmiset käy lomilla uusissa paikoissa. Dopamiinijärjestelmä rakastaa ennustusvirheitä.

Pidän edelleen kiinni hahmontunnistusteoriastani. Jos kävelen kadulla ja vastaan tulee sadan muun ihmisen joukossa Virtasen Pekka, tunnistan hänet, enkä niinkään välitä muista. Tuo, miltä Pekka näyttää, on se hahmo, jonka olen muistiini tallentanut. Ei sitä tarvitse ennustaa erikseen.

Juu. Se on hyvä että meillä on eri teorioita. Tylsäähnä olisi jos kaikesta oltaisiin samaa mieltä. Pari juttua tuossa kyllä arveluttaa että miten tuo käytännössä toimisi.
Eli sulla ois aivojesi muistissa hahmoina virtasen pekka, naapurin pirkko ja kaikki muut ihmiset joita tunnet, linnut ja kalat, vessaharja ja miljoonat muut. Ja toki sit kuulohahmot, motorisensoriset hahmot, hajuhahmot jne. Sit pekasta saapuva massviivinen määrä fotoneja stimuloi retinasta lähtevät signaalit ja noi sit matkaa aivoihin prosessoitavaksi ja sit aivot yrittävät noiden milajrdien hahmojen joukosta löytää sen virtasen pekan ja tarkistaa täsmääkö tuo hahmo tuohon sisääntulleeseen massiivisen informaation ja tämän kaiken massivisen datanprosessoinni ja hahmojen etsimisen jälkeen aivot lopulta generoivat havaintokokemuksen virtasen pekasta. Eiks toi ois aika hidasta ja vaatis hirveän määrän prosessointia?

En minä tunne järin montaa ihmistä ulkonäöltä, lintua laulusta tai kasvia ulkonäöltä, eli liioittelet vahvasti. Ja kyllähän ihminen joka tapauksessa muistaa uskomattoman määrän asioita.

Ja mites uudet naamat joista sulla ei ole hahmoa aivoissasi valmiina. Miten noista voidaan luoda havaintokokemusta laisinkaan?

Niihin juuri ei välttämättä kiinnitä edes huomiota, elleivät ole käytökseltään tai uloasultaan huomiota herättäviä. Meillä on muistissamme hahmo myös keskivertoihmiselle, johon niitä outoja vastaantulijoita saatetaan verrata.

Kuulostaa siltä että tuohon ei enää kuumailmpallo riittäisi vaan tarvittas zeppeliini. Ehkä peräti molemmille aivopuoliskoille omansa? Ja silti selittämättä jää miten sisääntuleva inffo onnistuisi löytämään tuolta zeppeliinistä juuri sen oikean hahmon mitenkään järjellisessä selviytymiseen vaadittavassa ajassa.

Miten me ketään tunnistamme? Emme me kotiin tullessamme "ennusta", miltä se vaimo taas näyttikään. Osumme siinä aina oikeaan, mutta ennusteet menevät usein pieleen.

Ja kuten sanoin, ei se jatkuva ennusteiden laatiminen mikään helpotus aivoille olisi. Esim. autoa ajaessa se pikemminkin olisi haitallista, koska ennusteilla on tapana mennä pieleen. Siinäkin silti hahmontunnistus auttaa, tunnemmehan esim. liikennemerkit entuudestaan.

Kuten jo olenkin aiemmin selittänyt niin noita ennustuksia verrataan aistielmistä saapuvaan inffoon ja jos ennustevirheitä havaitaan ennustetaan uudestaan kunnes ennustus täsmää ja vasta sitte luodaan tuo havaintokokemus.

Olet selittänyt, mutta ei minun ole mikään pakko olla kanssasi samaa mieltä.

Miksi liikennemerkkejä pitäisi "ennustaa", kun ne päntätään päähän jo autokoulussa? Ei kuulosta kovin loogiselta.

Toi hahmon tunnistus prosessointeineen ja aivoista oikean muistihahmon etisimisineen puolestaan ottais niin kauan aikaa että olet jo törmännyt puuhun ennenkun olet sitä edes havainnut.

Enpä usko. Ihminen tunnistaa ennalta suurimman osan asioita elämässään. Kaikki liikkeetkin ovat muistinvaraisia. Ennen esim. konekirjoittajat pääsivät uskomattomiin kirjoitusnopeuksiin, koska kaikkien näppäinten sijainti tuli selkäytimestä. Ennustaminen sen sijaan on aina aktiivista toimintaa ja vie aikaa muulta.

Toki joskus aivot eivät jostain syistä ehdi korjaamaan ennustusviehitä ennen tietoisen havaintokokemuksen simuloimista. Havaitset virtasen pekan väkijoukosta ja hetken päästä huomaat että oho. Ei se ollutkaan pekaka vaan joku randomi kaveri. Aivot ehtivät siis simuloimaan ennustevirheisen havaintokokemuksen ja vasta tuon jälkeen korjasivat tilanteen luomalla uuden ennusteen ja simulaation.

Tuo taas johtuu muistiin säilötyn hahmon epätarkkuudesta. Ja minkä ihmeen takia se Pekan ulkonäkö pitäisi aina ennustaa, jos olemme tavanneet ennenkin?

Kun sanotaan, että suhteellisuusteoria ennustaa mustat aukot, se tarkoittaa, että kyseinen teoria sisältää matemaattisia kaavoja ja periaatteita, jotka johdonmukaisesti johtavat mustien aukkojen käsitteeseen. Mustia aukkoja ei siis ollut suoraan teoriaan sisällytetty, mutta teorian soveltaminen ja sen yhtälöiden ratkaiseminen johtivat siihen, että mustien aukkojen olemassaolo tuli ilmeiseksi. Tällöin voidaan sanoa, että teoria "ennustaa" mustien aukkojen olemassaolon.

Tekoäly, kuten ChatGPT, ei sekään sisällä suoraan vastauksia kysymyksiin, vaan sen vastaukset perustuvat monimutkaisiin tilastollisiin malleihin ja laskutoimituksiin, jotka on löydetty soveltamalla pelkistettyä käsitystä siitä, millä periaatteilla hermosolut toimivat. Kun tekoälylle esitetään kysymys, se käyttää mallejaan tuottaakseen vastauksen, joka on ennuste siitä, mikä vastaus olisi todennäköisesti oikea tai mielekäs kyseisessä tilanteessa. Tämä prosessi on analoginen suhteellisuusteorian ennusteisiin, koska molemmissa tapauksissa on kyse laskennallisesta prosessista, joka tuottaa tuloksia.

Koska aivojen toiminta perustuu ainakin osaltaan fyysisiin hermoverkkoihin, joiden noudattamaa algoritmia tekoäly ainakin karkealla tasolla jäljittelee, ehkäpä sinun aivojesi muistama tieto liikennemerkeistä, vaimosi naamasta ja Pekan ulkonäöstä tarkoittavat kutakin ajatusta vastaavan hermoradan lopputuotetta. Tietysti jos neuroverkot eivät jäljittele hermoverkkojen toimintaa periaatteiltaan riittävän tarkasti, sitten "ennuste" ei ehkä ole kuvaava analogia hermoverkkojen tuottamalle lopputuotteelle, "ajatukselle", mutta itse olen amatöörinä onnistunut elämään niin voimakkaan vahvistusharhan vaikutuksen alaisuudessa, että minusta analogia on ilmeinen.

Siltikään en käsitä, miksi ennestään tuttuja asioita pitää "ennustaa" mitenkään. Ja esim. liikenteessä asiat pitää ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Liika pohtiminen on ratin takana jopa haitallista.

[Stadin öljylanne]

Voi veikkoset, emme me tiedä puoliakaan tuosta, mitä väität tiedettävän. Aivokuvantamisen tarkkuus ei yksinkertaisesti riitä siihen.

Tunteiden osalta tiedämme suunnilleen ne aivoalueet, mitkä aktivoituvat, mutta siinä se, itse tunne jää analysoimatta kokonaan. Mielihyvään liittyvät mm. talamus, mantelitumake ja hippokampus, sekä lisäksi tyvitumakkeiden pohjaosat, aivosaaret (insula), otsalohkojen alaosat ja dorsolateraaliset alueet sekä pihtipoimun (gyrus cinculi) keskiosa. Mutta onko mielihyvä seksuaalista, vahingonilosta johtuvaa, vaiko esim. lapsen sylissä pitämisen synnyttämää? Nämä seikat ovat erittäin olennaisia, jos halutaan todella pureutua aivojen "simulaatioihin".

Tiedämme siis vasta näyttelijät, mutta näytelmän juoni ja vuorosanat ovat vielä hakusessa.

Pureksin aikani tuota sanaa "simulaatio". Jotenkin se hiersi, mutta kyllä se taitaa olla aika hyvä sana sille, miten nämä tiedostamamme korkeammat kognitiosisällöt syntyvät.

Mutta ei meidän tarvitse ymmärtää täysin mekanismeja todetaksemme, että simulaatioita syntyy ja ne toimivat tavallaan käyttöliittymänä siihen valtavaan informaatioon, jota aistielimien ja sisäisten mekanismien kautta tulee aivoihin.

Me voimme onneksi vähän ymmärtää miten ja miksi nämä simulaatiot ja kokemuksemme rakennetaan.
Yhdellä sanalla: ennustamalla. Se on tehokkain ja oikeastaan ainoa ratkaisu tuohon esiinostamasi valtavaan informaatioon. Esim. silmiin puskee niin paljon inputtia joka hetki kun ovat auki että aivojen olisi täysin mahdotonta tosta kaikesta jatkuvalla syötöllä rakennella näköhavaintokokemuksia. Siihen päälle vielä joka muusta aistikanavasta saapuva inffo niin aivot sulais ennenkun ne pääsis ees kunnolla vauhtiin. Ei vaan riitä yhteydet. Ja metaboliset kustannuksethan tossa olis mahdotonta kattaa vaikka tollasta määrä yhteyksiä pystyttäs pyörittään. Mitä ei siis pystytä. Ja toki selviytymisen kannalta ois liian hidasta havaita prosessoida ja toimia. Ennustus, toiminta, ja havainto. Paljon nopeampaa. Muuten ei saatas ikinä sitä lentävää palloakaan kiinni.
Aivot siis ensin tekevät ennustuksen aikaisempien elämänkokemusten pohjalta, sitte simuloidaan, sitten verrataan simulaatiota aistielimistä saapuvaan inputtiin ja jos se täsmää tuo simulaatio esitetään havaintokoemuksena. Jos ei täsmää vaan havaitaan ennustusvirheitä palataan takaisin alkuun ja tehdään uusi ennustus verrataan inputtiin jne.. Näköhavainto, ääni, maku, haju, sensomotorinen kokemus, tunteet, motorinen kokemus. Kokemuksesi tällä hetkellä on siis ennustus jonka aivosi loivat joitakin millisekunteja sitten. Hyvin vähän inputtia aistielimistäsi päätyi aivoihin asti prosessoitavaksi.
Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen. Intrinsic network. Aivot ei siis oo passiivinen vastaanotin vaan aktiivinen kokemuksen rakentaja.
Aivot siis niinku tiedemies. Tekee hypoteeseja ja vertaa näitä hypoteeseja empiiriseen dataan. Ennustusvirheen sattuessa tiedemiesaivot voi korjata hypoteesiaan kuten kunnon tiedemies tekee. Tai olla vilunkitiedemies ja ottaa data huomioon siltä osin ku sopii hyptoeesiinsa. Tai peräti ohittaa data kokonaan ja roikkua simulaatiossaan ku konservatiiviänkyrä. Tai Unohtaa vanhat hypoteesit kokonaan ja mennä pelkästään uudella datalla niinku Einstein tai lapsi. Lapsellahan ei vielä hypoteeseja, eikä voi ennustaa ku ei oo edeltäviä kokemuksiakaan. Luontanen etsijä ja oivaltaja siis. Absorbent mind kuten upea maria montessori sanosis. Hyptoeesinsa luonut aikuinen sit operoi pääasiaalisesti kallonsa pimeydessä, vanhoist muistoist luotuja ennusteitaan ja hypoteesejaan tuijotellen.
Täs aivot vilunkitiedemiehenä. Hypoteesia korjataan vaan sen osalta ku aivojen tarkoitusperiin on sopivaa.

Eihän tuo ennustaminen mitenkään kevennä aivojen työtaakkaa, varsinkaan, kun totesit "Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen". Siinä sitä vasta prosessointitehoa tarvitaan.

Sanoppa se. Nää luupit siellä kuitenkin tarvii olla. Eräs viisas mies sano mulle kerran että lapsi ei tunnista edes sormiaan ennenkun noita kokemuksia on tallentunut säännömukaisuuksiksi aivohin joiden avulla se voi
tehdä selkoa aistielimistä saapuvasta hälystä. Kato maisemaa ympärilläs. Sieltä tulee aivan helvetisti fotonia
retinaan joka hetki ja nonstop aivojen pitäs sitten pyörittää tää massivinen määrä signaaleita noiden luuppien kautta ja rakentaa niistä havaintokokemusta. Siihen päälle somatosensorinen häly, korvista tulevat signaalit ja kikki muu. Kaikki ton muutaman miljardin luupin päälle. Johan siinä tarvis pään olla kuumailmapallon kokonen. Palstan laskupäät voivat laskeskella kuinka isosta kuumailmapallosta ois kyse mutta kyl se hankalaks kävis.
Mitä kävis globaalille ruokahuollolle ku ihmisen pitäs vetää peräkärryllinen kaurapuuroa naamariin päivässä.
Tai suomen talvessa hiihtolomalle lappiin ja tarttis päätä roikuttaa kymmenen tuntia pikku fiatin ikkunasta ulkona 20 asteen pakkasessa. Kylmää hommaa. Kyllä hoituu helpommin kun noi miljardi luuppia vaan ennustaa ja signaaleita aistielimistä otetaan vastaan aivoihin prosessoitavaksi ainoastaan ku ennustusvirheet sitä edellyttää. Ja plussana tietysti että toi on huomattavasti nopeempaa mikä selviytymisen kannalta on tietty hyvä juttu.

Ennustamisen sijaan käyttäisin termiä hahmontunnistus. Jos esim. jokin näkökentässämme tuntuu tutulta, se saa huomiomme.

Yleensä huomion kylläkin taitaa herättää ne ennustusvirheet eikä tuttu juttu. Sen takia ihmiset käy lomilla uusissa paikoissa. Dopamiinijärjestelmä rakastaa ennustusvirheitä.

Pidän edelleen kiinni hahmontunnistusteoriastani. Jos kävelen kadulla ja vastaan tulee sadan muun ihmisen joukossa Virtasen Pekka, tunnistan hänet, enkä niinkään välitä muista. Tuo, miltä Pekka näyttää, on se hahmo, jonka olen muistiini tallentanut. Ei sitä tarvitse ennustaa erikseen.

Juu. Se on hyvä että meillä on eri teorioita. Tylsäähnä olisi jos kaikesta oltaisiin samaa mieltä. Pari juttua tuossa kyllä arveluttaa että miten tuo käytännössä toimisi.
Eli sulla ois aivojesi muistissa hahmoina virtasen pekka, naapurin pirkko ja kaikki muut ihmiset joita tunnet, linnut ja kalat, vessaharja ja miljoonat muut. Ja toki sit kuulohahmot, motorisensoriset hahmot, hajuhahmot jne. Sit pekasta saapuva massviivinen määrä fotoneja stimuloi retinasta lähtevät signaalit ja noi sit matkaa aivoihin prosessoitavaksi ja sit aivot yrittävät noiden milajrdien hahmojen joukosta löytää sen virtasen pekan ja tarkistaa täsmääkö tuo hahmo tuohon sisääntulleeseen massiivisen informaation ja tämän kaiken massivisen datanprosessoinni ja hahmojen etsimisen jälkeen aivot lopulta generoivat havaintokokemuksen virtasen pekasta. Eiks toi ois aika hidasta ja vaatis hirveän määrän prosessointia?

En minä tunne järin montaa ihmistä ulkonäöltä, lintua laulusta tai kasvia ulkonäöltä, eli liioittelet vahvasti. Ja kyllähän ihminen joka tapauksessa muistaa uskomattoman määrän asioita.

Ja mites uudet naamat joista sulla ei ole hahmoa aivoissasi valmiina. Miten noista voidaan luoda havaintokokemusta laisinkaan?

Niihin juuri ei välttämättä kiinnitä edes huomiota, elleivät ole käytökseltään tai uloasultaan huomiota herättäviä. Meillä on muistissamme hahmo myös keskivertoihmiselle, johon niitä outoja vastaantulijoita saatetaan verrata.

Kuulostaa siltä että tuohon ei enää kuumailmpallo riittäisi vaan tarvittas zeppeliini. Ehkä peräti molemmille aivopuoliskoille omansa? Ja silti selittämättä jää miten sisääntuleva inffo onnistuisi löytämään tuolta zeppeliinistä juuri sen oikean hahmon mitenkään järjellisessä selviytymiseen vaadittavassa ajassa.

Miten me ketään tunnistamme? Emme me kotiin tullessamme "ennusta", miltä se vaimo taas näyttikään. Osumme siinä aina oikeaan, mutta ennusteet menevät usein pieleen.

Ja kuten sanoin, ei se jatkuva ennusteiden laatiminen mikään helpotus aivoille olisi. Esim. autoa ajaessa se pikemminkin olisi haitallista, koska ennusteilla on tapana mennä pieleen. Siinäkin silti hahmontunnistus auttaa, tunnemmehan esim. liikennemerkit entuudestaan.

Kuten jo olenkin aiemmin selittänyt niin noita ennustuksia verrataan aistielmistä saapuvaan inffoon ja jos ennustevirheitä havaitaan ennustetaan uudestaan kunnes ennustus täsmää ja vasta sitte luodaan tuo havaintokokemus.

Olet selittänyt, mutta ei minun ole mikään pakko olla kanssasi samaa mieltä.

Miksi liikennemerkkejä pitäisi "ennustaa", kun ne päntätään päähän jo autokoulussa? Ei kuulosta kovin loogiselta.

Toi hahmon tunnistus prosessointeineen ja aivoista oikean muistihahmon etisimisineen puolestaan ottais niin kauan aikaa että olet jo törmännyt puuhun ennenkun olet sitä edes havainnut.

Enpä usko. Ihminen tunnistaa ennalta suurimman osan asioita elämässään. Kaikki liikkeetkin ovat muistinvaraisia. Ennen esim. konekirjoittajat pääsivät uskomattomiin kirjoitusnopeuksiin, koska kaikkien näppäinten sijainti tuli selkäytimestä. Ennustaminen sen sijaan on aina aktiivista toimintaa ja vie aikaa muulta.

Toki joskus aivot eivät jostain syistä ehdi korjaamaan ennustusviehitä ennen tietoisen havaintokokemuksen simuloimista. Havaitset virtasen pekan väkijoukosta ja hetken päästä huomaat että oho. Ei se ollutkaan pekaka vaan joku randomi kaveri. Aivot ehtivät siis simuloimaan ennustevirheisen havaintokokemuksen ja vasta tuon jälkeen korjasivat tilanteen luomalla uuden ennusteen ja simulaation.

Tuo taas johtuu muistiin säilötyn hahmon epätarkkuudesta. Ja minkä ihmeen takia se Pekan ulkonäkö pitäisi aina ennustaa, jos olemme tavanneet ennenkin?

Kun sanotaan, että suhteellisuusteoria ennustaa mustat aukot, se tarkoittaa, että kyseinen teoria sisältää matemaattisia kaavoja ja periaatteita, jotka johdonmukaisesti johtavat mustien aukkojen käsitteeseen. Mustia aukkoja ei siis ollut suoraan teoriaan sisällytetty, mutta teorian soveltaminen ja sen yhtälöiden ratkaiseminen johtivat siihen, että mustien aukkojen olemassaolo tuli ilmeiseksi. Tällöin voidaan sanoa, että teoria "ennustaa" mustien aukkojen olemassaolon.

Tekoäly, kuten ChatGPT, ei sekään sisällä suoraan vastauksia kysymyksiin, vaan sen vastaukset perustuvat monimutkaisiin tilastollisiin malleihin ja laskutoimituksiin, jotka on löydetty soveltamalla pelkistettyä käsitystä siitä, millä periaatteilla hermosolut toimivat. Kun tekoälylle esitetään kysymys, se käyttää mallejaan tuottaakseen vastauksen, joka on ennuste siitä, mikä vastaus olisi todennäköisesti oikea tai mielekäs kyseisessä tilanteessa. Tämä prosessi on analoginen suhteellisuusteorian ennusteisiin, koska molemmissa tapauksissa on kyse laskennallisesta prosessista, joka tuottaa tuloksia.

Koska aivojen toiminta perustuu ainakin osaltaan fyysisiin hermoverkkoihin, joiden noudattamaa algoritmia tekoäly ainakin karkealla tasolla jäljittelee, ehkäpä sinun aivojesi muistama tieto liikennemerkeistä, vaimosi naamasta ja Pekan ulkonäöstä tarkoittavat kutakin ajatusta vastaavan hermoradan lopputuotetta. Tietysti jos neuroverkot eivät jäljittele hermoverkkojen toimintaa periaatteiltaan riittävän tarkasti, sitten "ennuste" ei ehkä ole kuvaava analogia hermoverkkojen tuottamalle lopputuotteelle, "ajatukselle", mutta itse olen amatöörinä onnistunut elämään niin voimakkaan vahvistusharhan vaikutuksen alaisuudessa, että minusta analogia on ilmeinen.

Siltikään en käsitä, miksi ennestään tuttuja asioita pitää "ennustaa" mitenkään. Ja esim. liikenteessä asiat pitää ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Liika pohtiminen on ratin takana jopa haitallista.

Nähdäkseni ennestään tuttu asia eroaa ei ennestään tutusta asiasta vain siinä, että ensimmäisten kohdalla hermoradat ovat erikoistuneet asiaan, kun taas jälkimmäisen kohdalla eivät ole. Molemmissa olevat asiat olisivat siten silti hermoratojen lopputuotteita, eli ennusteita. Ennestään tutut asiat tietysti nopeampia tai ehkä parempiakin ennusteita kuin ei ennestään tutut asiat.

[siili suhonen]

Valitettavasti näin. Meemeikoneemme vain ei ole kehittynyt vastaamaan modernin maailmanmenon asettamiin haasteisiin.
Se operoi sille täsyin vieraassa maastossa. Luo ongelmia ja märehtii niitä päivästä toiseen. Tämän märehdinnän keho kokee yhtä todellisena uhkana kun konkreettisen välittömän fyysisen uhan ja käynnistä asianmukaiset stressiresponssit. NÄistä kehon responssesita sitten interoseptiivinen hermosto ennustaa ikäviä affekteja ja tunteita saadakseen ihmisen keksimään ratkaisuja joilla tätä meemikoneen tuottamaa damagea voitaisiin leivittää. Mutta kun syyllinen on meemikone itse ei ratkaisuja löydy vaan seuraa lisää märehdintää ja kroonista stressiä ja lopulta ainoa keino on tarttua pulloon jotta noista kehon suboptimaalisesta tiloista ennustetut negatiiviset affektit ja tunteet ja ennenkaikkea tuo meemikoneen märehdintä saataisiin edes hetkeksi hiljenemään. Syöksyierre kohti rappioalkoholismia on alkanut.

Mielialansa "piristäminen" aineilla on opittu rutiini, mutta se kehittyy niille helpommin joiden mieliala on luonnostaan negatiivisempi.

Toiset ovat elämänhumalassa eli aivot pitävät tälläiset onnellisina ja innokkaina tekemään asioita. Heitä eivät addiktiot uhkaa.

Toki märehdinnällä ja negatiivisilla tunteilla on hyötynsä, koska se on varautumista vaaroihin ja uhkiin. Joillain ihmisillä vaan tuo märehdintä on niin voimakasta, että se on päällä vaikka kaikki on hyvin.

Ei alkoholismiin tai huumeiden käyttöön tarvita märehdintää tai negatiivisuutta. Voimakkaita tunteita saa vaikka extreme lajeista tai onnistumisesta bisneksissä. Useinhan ex-urheilijat sortuvat päihteisiin uransa jälkeen, koska eivät saa enää äärimmäisiä euforioita muualta.

Hyviä pointteja. Periaatteessa kyse samasta asiasta. Yliaktiivisesta dopamiinijärjestelmästä.
Erona se että narkilla ja puliukolla aktiivisena käy ainoastaan halupiiri kun taas noilla suorittajilla toimii halupiirin lisäksi myös dopamiinin itsesäätelypiiri joka kykenee luomaan pidemmän aikavälin tavoitteita, lykkämään palkintoa ja sit vielä tietty tuottamaan ja toteuttamaan keinot tuon pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi. Ja kuten oikein huomioitkin jos noita tavoitteita joita jahdata ei enää onnistuta luomaan niin se aktiivinen halupiiri kaapaa vallan kuten noilla ex-urheilijoilla voi käydä.
Buzz aldrinin haastattelussa kuvastuu hyvin toi äärimmilleen virittyneen dopamiinijäsrjestelmän toiminta. Kun haastattelija kysyi kuusta paluun jälkeen että miltäs tuntuu nyt tuon sankarisuoritteen jälkeen. Tuli käytyä kuussa ja näinpoispäin, aika kova homma niin buzz vastasi: ei tunnu enää miltään siellä köytiin jo ja tultiin takaisin mitä tuota enempää märehtimään nyt eteenpäin ja uusin haasteisiin. Mikään ei riitä. Ikinä.
Muita esimerkkejä dopamiinin riivamista miehistä joilla siis tuo halupiirin lisäksi myös toiminut tuo itsesäätelypiiri. Napoleon, aleksanteri suuri, elon musk jne. Dopamiini on aina orientoitunut tulevaisuuden palkintoihin. Se ei kykene löytämään tyydytystä tästä hetkestä. Muuta kun aivan hetkellisesti.

Toiset ovat elämänhumalassa eli aivot pitävät tälläiset onnellisina ja innokkaina tekemään asioita. Heitä eivät addiktiot uhkaa.

Tossa sit puolestaan kyse onnekkaasta dopamiinijärjestelmän ja tässä ja nyt hetken molekyyleillä pyörivien piirien yhdistelmästä. Aivot luovat haluja asioiden tekemiseen mut osaavat myös nauttia tästä hetkestä olma pakottavaa tarvetta saada kokoajan lisää.
Kuten rakkaudessa. Jos ensirakkauden dopamiinihuuma ei kykene vaihtumaan tässä ja nyt hetken molekyyleillä pyöriväksi toverirakkaudeksi niin sit ei rakkaus kestä.

Toki märehdinnällä ja negatiivisilla tunteilla on hyötynsä, koska se on varautumista vaaroihin ja uhkiin. Joillain ihmisillä vaan tuo märehdintä on niin voimakasta, että se on päällä vaikka kaikki on hyvin.

Ja vaikka olisi huonostikin niin harvemmin se märehtiminen asioita parantaa. Yleensä vaan pahentaa ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita kun aktivoi entisestään kehon stressijärjestelmiä. Ja lisöksi tietty vaikeuttaa näin ongelmaratkaisuun kykenevien kognitiivisten prosessien toimintaa estämällä dorsolateraaliseta etuptsalohkoa aktivoitumasta optimaalisesti jos ollenkaan. Varsinkin modernissa maailmassa johon aivomme eivät ole sopeutuneet tuo märehtiminen yleisellä tasolla on lähtenyt aivan lapasesta.

[siili suhonen]

No oudolta kuulostaa tuo väitteesi että tiede tietäisi ainoastaan joitain yksittäisiä biokemiallisia prosesseja. Tiedetään mm. miten aivot rakentavat tunteeksi kutsuttuja simulaatioita kehon metabolisista, immunologisista jne. saapuvista signaaleista. Tiedetään miten aivot rakentavat minäksi kutsutun simulaation. Lisäksi tiedetään paljon muuta mitkä aivojen osat simuloivat kognitiivisia prosesseja ja tekijöistä jotka määrittävät miten nuo aivojen eri simulaatioita pyörittävät osat toimivat ja miten ne ovat yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa. Ja minä tiedän hyvin vähän siitä mitä tiedetään olettaisin joten luultavasti tiedetään vielä helkutisti paljon enemmän. Näitä asioita tutkivat muunmuassa endrokrinologia, käyttäytymisgenetiikka ja neurotieteet eri muodoissaan. Vai että muutamia biokemiallisia prosesseja. Jo on jutut.

Voi veikkoset, emme me tiedä puoliakaan tuosta, mitä väität tiedettävän. Aivokuvantamisen tarkkuus ei yksinkertaisesti riitä siihen.

Tunteiden osalta tiedämme suunnilleen ne aivoalueet, mitkä aktivoituvat, mutta siinä se, itse tunne jää analysoimatta kokonaan. Mielihyvään liittyvät mm. talamus, mantelitumake ja hippokampus, sekä lisäksi tyvitumakkeiden pohjaosat, aivosaaret (insula), otsalohkojen alaosat ja dorsolateraaliset alueet sekä pihtipoimun (gyrus cinculi) keskiosa. Mutta onko mielihyvä seksuaalista, vahingonilosta johtuvaa, vaiko esim. lapsen sylissä pitämisen synnyttämää? Nämä seikat ovat erittäin olennaisia, jos halutaan todella pureutua aivojen "simulaatioihin".

Tiedämme siis vasta näyttelijät, mutta näytelmän juoni ja vuorosanat ovat vielä hakusessa.

Pureksin aikani tuota sanaa "simulaatio". Jotenkin se hiersi, mutta kyllä se taitaa olla aika hyvä sana sille, miten nämä tiedostamamme korkeammat kognitiosisällöt syntyvät.

Mutta ei meidän tarvitse ymmärtää täysin mekanismeja todetaksemme, että simulaatioita syntyy ja ne toimivat tavallaan käyttöliittymänä siihen valtavaan informaatioon, jota aistielimien ja sisäisten mekanismien kautta tulee aivoihin.

Me voimme onneksi vähän ymmärtää miten ja miksi nämä simulaatiot ja kokemuksemme rakennetaan.
Yhdellä sanalla: ennustamalla. Se on tehokkain ja oikeastaan ainoa ratkaisu tuohon esiinostamasi valtavaan informaatioon. Esim. silmiin puskee niin paljon inputtia joka hetki kun ovat auki että aivojen olisi täysin mahdotonta tosta kaikesta jatkuvalla syötöllä rakennella näköhavaintokokemuksia. Siihen päälle vielä joka muusta aistikanavasta saapuva inffo niin aivot sulais ennenkun ne pääsis ees kunnolla vauhtiin. Ei vaan riitä yhteydet. Ja metaboliset kustannuksethan tossa olis mahdotonta kattaa vaikka tollasta määrä yhteyksiä pystyttäs pyörittään. Mitä ei siis pystytä. Ja toki selviytymisen kannalta ois liian hidasta havaita prosessoida ja toimia. Ennustus, toiminta, ja havainto. Paljon nopeampaa. Muuten ei saatas ikinä sitä lentävää palloakaan kiinni.
Aivot siis ensin tekevät ennustuksen aikaisempien elämänkokemusten pohjalta, sitte simuloidaan, sitten verrataan simulaatiota aistielimistä saapuvaan inputtiin ja jos se täsmää tuo simulaatio esitetään havaintokoemuksena. Jos ei täsmää vaan havaitaan ennustusvirheitä palataan takaisin alkuun ja tehdään uusi ennustus verrataan inputtiin jne.. Näköhavainto, ääni, maku, haju, sensomotorinen kokemus, tunteet, motorinen kokemus. Kokemuksesi tällä hetkellä on siis ennustus jonka aivosi loivat joitakin millisekunteja sitten. Hyvin vähän inputtia aistielimistäsi päätyi aivoihin asti prosessoitavaksi.
Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen. Intrinsic network. Aivot ei siis oo passiivinen vastaanotin vaan aktiivinen kokemuksen rakentaja.
Aivot siis niinku tiedemies. Tekee hypoteeseja ja vertaa näitä hypoteeseja empiiriseen dataan. Ennustusvirheen sattuessa tiedemiesaivot voi korjata hypoteesiaan kuten kunnon tiedemies tekee. Tai olla vilunkitiedemies ja ottaa data huomioon siltä osin ku sopii hyptoeesiinsa. Tai peräti ohittaa data kokonaan ja roikkua simulaatiossaan ku konservatiiviänkyrä. Tai Unohtaa vanhat hypoteesit kokonaan ja mennä pelkästään uudella datalla niinku Einstein tai lapsi. Lapsellahan ei vielä hypoteeseja, eikä voi ennustaa ku ei oo edeltäviä kokemuksiakaan. Luontanen etsijä ja oivaltaja siis. Absorbent mind kuten upea maria montessori sanosis. Hyptoeesinsa luonut aikuinen sit operoi pääasiaalisesti kallonsa pimeydessä, vanhoist muistoist luotuja ennusteitaan ja hypoteesejaan tuijotellen.
Täs aivot vilunkitiedemiehenä. Hypoteesia korjataan vaan sen osalta ku aivojen tarkoitusperiin on sopivaa.

Eihän tuo ennustaminen mitenkään kevennä aivojen työtaakkaa, varsinkaan, kun totesit "Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen". Siinä sitä vasta prosessointitehoa tarvitaan.

Sanoppa se. Nää luupit siellä kuitenkin tarvii olla. Eräs viisas mies sano mulle kerran että lapsi ei tunnista edes sormiaan ennenkun noita kokemuksia on tallentunut säännömukaisuuksiksi aivohin joiden avulla se voi
tehdä selkoa aistielimistä saapuvasta hälystä. Kato maisemaa ympärilläs. Sieltä tulee aivan helvetisti fotonia
retinaan joka hetki ja nonstop aivojen pitäs sitten pyörittää tää massivinen määrä signaaleita noiden luuppien kautta ja rakentaa niistä havaintokokemusta. Siihen päälle somatosensorinen häly, korvista tulevat signaalit ja kikki muu. Kaikki ton muutaman miljardin luupin päälle. Johan siinä tarvis pään olla kuumailmapallon kokonen. Palstan laskupäät voivat laskeskella kuinka isosta kuumailmapallosta ois kyse mutta kyl se hankalaks kävis.
Mitä kävis globaalille ruokahuollolle ku ihmisen pitäs vetää peräkärryllinen kaurapuuroa naamariin päivässä.
Tai suomen talvessa hiihtolomalle lappiin ja tarttis päätä roikuttaa kymmenen tuntia pikku fiatin ikkunasta ulkona 20 asteen pakkasessa. Kylmää hommaa. Kyllä hoituu helpommin kun noi miljardi luuppia vaan ennustaa ja signaaleita aistielimistä otetaan vastaan aivoihin prosessoitavaksi ainoastaan ku ennustusvirheet sitä edellyttää. Ja plussana tietysti että toi on huomattavasti nopeempaa mikä selviytymisen kannalta on tietty hyvä juttu.

Ennustamisen sijaan käyttäisin termiä hahmontunnistus. Jos esim. jokin näkökentässämme tuntuu tutulta, se saa huomiomme.

Yleensä huomion kylläkin taitaa herättää ne ennustusvirheet eikä tuttu juttu. Sen takia ihmiset käy lomilla uusissa paikoissa. Dopamiinijärjestelmä rakastaa ennustusvirheitä.

Pidän edelleen kiinni hahmontunnistusteoriastani. Jos kävelen kadulla ja vastaan tulee sadan muun ihmisen joukossa Virtasen Pekka, tunnistan hänet, enkä niinkään välitä muista. Tuo, miltä Pekka näyttää, on se hahmo, jonka olen muistiini tallentanut. Ei sitä tarvitse ennustaa erikseen.

Juu. Se on hyvä että meillä on eri teorioita. Tylsäähnä olisi jos kaikesta oltaisiin samaa mieltä. Pari juttua tuossa kyllä arveluttaa että miten tuo käytännössä toimisi.
Eli sulla ois aivojesi muistissa hahmoina virtasen pekka, naapurin pirkko ja kaikki muut ihmiset joita tunnet, linnut ja kalat, vessaharja ja miljoonat muut. Ja toki sit kuulohahmot, motorisensoriset hahmot, hajuhahmot jne. Sit pekasta saapuva massviivinen määrä fotoneja stimuloi retinasta lähtevät signaalit ja noi sit matkaa aivoihin prosessoitavaksi ja sit aivot yrittävät noiden milajrdien hahmojen joukosta löytää sen virtasen pekan ja tarkistaa täsmääkö tuo hahmo tuohon sisääntulleeseen massiivisen informaation ja tämän kaiken massivisen datanprosessoinni ja hahmojen etsimisen jälkeen aivot lopulta generoivat havaintokokemuksen virtasen pekasta. Eiks toi ois aika hidasta ja vaatis hirveän määrän prosessointia?

En minä tunne järin montaa ihmistä ulkonäöltä, lintua laulusta tai kasvia ulkonäöltä, eli liioittelet vahvasti. Ja kyllähän ihminen joka tapauksessa muistaa uskomattoman määrän asioita.

Ja mites uudet naamat joista sulla ei ole hahmoa aivoissasi valmiina. Miten noista voidaan luoda havaintokokemusta laisinkaan?

Niihin juuri ei välttämättä kiinnitä edes huomiota, elleivät ole käytökseltään tai uloasultaan huomiota herättäviä. Meillä on muistissamme hahmo myös keskivertoihmiselle, johon niitä outoja vastaantulijoita saatetaan verrata.

Kuulostaa siltä että tuohon ei enää kuumailmpallo riittäisi vaan tarvittas zeppeliini. Ehkä peräti molemmille aivopuoliskoille omansa? Ja silti selittämättä jää miten sisääntuleva inffo onnistuisi löytämään tuolta zeppeliinistä juuri sen oikean hahmon mitenkään järjellisessä selviytymiseen vaadittavassa ajassa.

Miten me ketään tunnistamme? Emme me kotiin tullessamme "ennusta", miltä se vaimo taas näyttikään. Osumme siinä aina oikeaan, mutta ennusteet menevät usein pieleen.

Ja kuten sanoin, ei se jatkuva ennusteiden laatiminen mikään helpotus aivoille olisi. Esim. autoa ajaessa se pikemminkin olisi haitallista, koska ennusteilla on tapana mennä pieleen. Siinäkin silti hahmontunnistus auttaa, tunnemmehan esim. liikennemerkit entuudestaan.

Kuten jo olenkin aiemmin selittänyt niin noita ennustuksia verrataan aistielmistä saapuvaan inffoon ja jos ennustevirheitä havaitaan ennustetaan uudestaan kunnes ennustus täsmää ja vasta sitte luodaan tuo havaintokokemus.

Olet selittänyt, mutta ei minun ole mikään pakko olla kanssasi samaa mieltä.

Miksi liikennemerkkejä pitäisi "ennustaa", kun ne päntätään päähän jo autokoulussa? Ei kuulosta kovin loogiselta.

Toi hahmon tunnistus prosessointeineen ja aivoista oikean muistihahmon etisimisineen puolestaan ottais niin kauan aikaa että olet jo törmännyt puuhun ennenkun olet sitä edes havainnut.

Enpä usko. Ihminen tunnistaa ennalta suurimman osan asioita elämässään. Kaikki liikkeetkin ovat muistinvaraisia. Ennen esim. konekirjoittajat pääsivät uskomattomiin kirjoitusnopeuksiin, koska kaikkien näppäinten sijainti tuli selkäytimestä. Ennustaminen sen sijaan on aina aktiivista toimintaa ja vie aikaa muulta.

Toki joskus aivot eivät jostain syistä ehdi korjaamaan ennustusviehitä ennen tietoisen havaintokokemuksen simuloimista. Havaitset virtasen pekan väkijoukosta ja hetken päästä huomaat että oho. Ei se ollutkaan pekaka vaan joku randomi kaveri. Aivot ehtivät siis simuloimaan ennustevirheisen havaintokokemuksen ja vasta tuon jälkeen korjasivat tilanteen luomalla uuden ennusteen ja simulaation.

Tuo taas johtuu muistiin säilötyn hahmon epätarkkuudesta. Ja minkä ihmeen takia se Pekan ulkonäkö pitäisi aina ennustaa, jos olemme tavanneet ennenkin?

On kyllä todella epätarkka hahmo sit muodostunut sinne aivoihin jos asehahmo näyttää puhelimelta ja käärme putarhaletkulta. Jos ne aivoihin tallentuneet hahmot ovat noin epätarkkoja, luulisi että noita sekaannuksia tapahtuisi jatkuvasti. Et kuitenkaan usein näe pekan pään tilalla kirahvin päätä tai jalkapalloa oletan?
Kyl se elämä aika hankalaks kävis jos aivot ei ton tarkmepia hahmoja pystys muistiinsa tallentamaan. Ja miten se mcgurkin effektikään tolla selittyy?
Toinen mikä jäi mietityttään on toi keskivertoihmisen hahmo. Jos sul pekan ja muiden tuttujen lisäksi on aivojen muistipaikkoihin tallntuneena vain keskivertoihmishahmoja niin kaikkien muidenhan ihmistenhän pitäs näyttää täysin samalta. Näin ei kuitenkaan ole ainakaan omalla kohdalla asian laita. Voin katsoa ennen näkemättömiäni ihmisiä ja tuossa näkökokemuksessani ilmenee hyvin erinänäköisiä kasvoja. EIvät ne kaikki näytä samalta keskivertohahmolta. Ja jos se noin toimis niin miks pekalle pitäs olla oma hahmo? Etkö vois hänetkin nähdä ihan tuon keskivertohahmon pohjalta?

[siili suhonen]

Enhän minä niin sanonutkaan, vaan että se tieto synnyttää tunteen.

Kyllä, mutta kaikki surevat omalla tavallaan. Jollakin menee yöunet, toisella menee vatsa kuralle, joku itkeä vollottaa, mutta joku ottaa asian tyynen rauhallisesti. Viimeksi mainittu suree ilman kehollisia reaktioita.

Mutta siili suhosen näkemys homeostaattisten prosessien ratkaisevasta roolista on väärä. Joissakin tapauksessa ne ovat ratkaisevia, joissain eivät.

Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että siili suhonen korostaa homeostaattisten tilan ylläpitoa ikäänkuin se olisi kaikkien toimintojen virikkeiden syy. Myönnän sen, että sen on oltava kunnossa, ennenkuin mitään ylempiä tarpeita ja haluja on mahdollista tyydyttää. Asiaa voisi selventää vertaamalla aivojen toimintoja Maslow'n tarvehierarkiaan; molemmat järjestelmät kuvaavat eri tasoisia ja tyyppisiä tarpeita tai prosesseja, jotka vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen ja hyvinvointiin:

1. Homeostaattiset tilan ylläpito: Tämä voidaan rinnastaa Maslow'n tarvehierarkian alimpaan tasoon eli fysiologisiin tarpeisiin. Tämä taso sisältää perustarpeet kuten ravinnon, veden, unen ja ruumiinlämmön säätelyn. Aivojen kannalta näiden toimintojen ylläpito on kriittistä eloonjäämisen kannalta, ja ne ovat välttämättömiä ennen kuin korkeampien tarpeiden täyttämistä voidaan edes harkita.

2. Lajityypilliset vietti- ja vaistotoiminnot: Näitä voi verrata Maslow'n seuraavaan tasoon, joka sisältää turvallisuuden tarpeet sekä osittain sosiaaliset tarpeet. Näihin liittyvät käyttäytymismallit, kuten suojautuminen vaaroilta ja lisääntymiseen liittyvät vietit, ovat syvälle juurtuneita ja tärkeä osa lajimme selviytymistä. Ne vaativat homeostaattisten tarpeiden täyttämisen, mutta ne ovat yhä perustavaa laatua olevia tarpeita, jotka ohjaavat käyttäytymistä.

3. Sosiaaliset tarpeet: Tämä vastaa suoraan Maslow'n sosiaalisia tarpeita, kuten yhteenkuuluvuuden, rakkauden ja ystävyyden tarvetta. Näiden tarpeiden täyttämisen jälkeen yksilö pystyy kehittämään vahvempia sosiaalisia suhteita ja luottamusta muihin, mikä on tärkeää yhteisöllisessä ja sosiaalisessa kontekstissa.

4. Itsensä kehittäminen sosiaalisessa kontekstissa: Tämä vastaa Maslow'n itsetoteutuksen ja itsearvostuksen tarpeita, jotka ovat hierarkian huipulla. Tähän liittyy yksilön halu kehittää itseään, saavuttaa tavoitteitaan ja toteuttaa potentiaaliaan, usein sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen puitteissa.

Tähän tapaan voidaan rinnastaa Maslow'n tarvehierarkia aivojen eri prosesseihin. Tämän ajattelun tarkentaminen voi lisätä ymmärrystä, miten eri tarpeet voivat ohjata aivojen toimintaa eri tilanteissa ja kehitysvaiheissa. Miten aivot käsittelevät näitä tarpeita eri tasoilla ja priorisoivat niitä tilanteen ja tarpeiden mukaan, lienee vielä pitkälle avoin kysymys.

2. Lajityypilliset vietti- ja vaistotoiminnot

Tarve rakentaa suoja kehon homeostaasia uhkaavien petoeläimien varalta. Katto ja seinät jotta pysyisimme kuivina ja lämpöisinä ettei interosetptiisen budjettiministerin tarvi turhan päiten vapauttaa glukoosia verenkiertoon organismin optimaalisen lämpötilan ylläpitämiseksi.
Funktio. Homeostaattisen tasapaino turvaaminen.

3. Sosiaaliset tarpeet: Tämä vastaa suoraan Maslow'n sosiaalisia tarpeita, kuten yhteenkuuluvuuden, rakkauden ja ystävyyden tarvetta. Näiden tarpeiden täyttämisen jälkeen yksilö pystyy kehittämään vahvempia sosiaalisia suhteita ja luottamusta muihin, mikä on tärkeää yhteisöllisessä ja sosiaalisessa kontekstissa.

Ystävien kesken ollessa tai kädestä kiinni pitäessä, hengitys ja pulssi synkronisoituu. Kehon budjettiministeri hiljenee vapauttamasta kortisolia ja tuhlaamasta energiaa.
Funktio. Homeostaattisen tasapainon turvaaminen.

4. Itsensä kehittäminen sosiaalisessa kontekstissa: Tämä vastaa Maslow'n itsetoteutuksen ja itsearvostuksen tarpeita, jotka ovat hierarkian huipulla. Tähän liittyy yksilön halu kehittää itseään, saavuttaa tavoitteitaan ja toteuttaa potentiaaliaan, usein sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen puitteissa.

Auttaa nousemaan sosiaalisen kontekstin dominanssihierarkiassa ja taata paremmat mahdollisuudet resursseihin ja suvunjatkamiskaverin löytämiseksi.
Funktio. Homeostaattisen tasapainon turvaaminen.

Sun meemikoneessa oleva ajatustottumus (eli päähän piintymä kehon sieluoliosta, joka käyttää aivoja vain työkaluna) on näköjään niin vahva, ettet kykene edes ajattelemaan mitään muuta vaihtoehtoa.

Sanoisin enemmän että aivot ja ruumis työskentelevät yhdessä organismin homeostaattisen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Mut jos tos nyt pitäs tollanen jako välttämättä tehdä niin kaiken tietämämme ja esittämäni pohjalta sanoisin että se primus motor on aika selvästi ruumis.
Oon kyl yrittänyt tota toistakin vaihtoehtoa ajatella kun ei mulla tässä mitään erityistä tunnesidettä tuohon näkemykseeni oo. Tai mistäpä senkään tietää. Omia tunnesiteitään voi olla joskus vaikea bongata. Mut en oikeen ymmärrä mitä se edes vois mahdollisesti tarkoittaa. Että ruumis ois joku aivoille alisteinen työkalu.
Toki olet oikeassa siinä että ajatustottumuksemme yleensä istuvat vahvassa. Se on toki valitettavaa mutta homeostaasin ja kaiken aivoista tietämämme näkökulmasta ymmärrettävää.
Kuinka kykenevä koet itse olevasi harkitsemaan ja ymmärtämään muita vaihtoehtoja kuin tuota reduktiivistä emergenssiä tai aivoja ruumiista työkalunaan käyttävänä käskyttäjänä?

Vastaavasti minä en oikeen ymmärrä mitä se edes vois mahdollisesti tarkoittaa. Että aivot ois joku ruumiille alisteinen työkalu. Tähän varmaan törmäämme jatkossakin, mutta ei juututa siihen.

Myönnän kyllä sen, etten tuo oma ajattelutapa on nyt piintynyt melko vahvasti omiin ajatustottumuksiini, mutta yritän silti miettiä muitakin vaihtoehtoja ja dialogi eri näkemyksiä edustavien kanssa on siksi kiinnostavaa.

Tuo transsendentaalinen materialismi, jonka sinä ja Kohina nostitte esiin on alkanut nyt kiinnostaa. (Sitäkin huomaan kääntäväni mielessäni koko ajan oman näkemykseni mukaiseksi.) Kuinka tarkkaan sä oot jo perehtynyt asiaan?

Ei tullu yökävely jälkeen uni niin koitin katto tätä transcendaalia tällanen löyty nopeesti katottuna. Ei nyt heti lähteny lentoon eikä oikein jaksa keskittyä. Täytyy kattoa paremmilla silmillä sit. Millasii ajatuksii itel jos sais vähä alustusta aiheeseen.
https://www.societyandspace.org/article ... aterialism

Keho kauhees jännitystilassa täs uudes aivot tirehtöörinä viitekehyksessä. Odottelee vaan että mitä helvettiä sieltä kallon sisältä seuraavaks komennetaan. Tuntuu että vapaus on viety. Mut miten tästä enää eroonkaan pääsee.
Camus osu sattumalta silmään ja mieleen ku tota determinismiähän on tääl pohdittu. Ihan ymmärrettävää että miehen mielestä ainoa pohtimisen arvoinen kysymys on päättääkö päivänsä vai ei ku jumalan kuolema oli vielä suht koht tuore juttu. Jos maailma on vaan mekaaninen kone ja ihminen vaan koneen osa niin ei ihme jos tollasia pohtii. Keho muuten ei pohtis. Ainoostaan ne aivot siellä pimeässä kallossaan. Oon kyl eri mieltä herran kanssa. On muitakin pohtimisen arvoisia kysymyksiä. Ainakin pari. Kuka tän kaiken laitto alulle? Loppuuko tää koskaan? Ja jos niin kuka siivoo jäljet? Ja ehkä vielä että täytyykö tää kaikki ottaa vakavasti?

Tuota samaa linkkaamaasi paperia mäkin olen tuijotellut ja kysellyt välillä ChatGPT:ltä sevennyksiä. Viimeksi kysyin, mitä sublaatio (als Aufhebung) tarkoittaa. (Kysymys on tehty osana pitkää keskustelua ja hän muistaa mitä samassa keskustelussa on jo puhuttu.) Näin hän vastasi.

Lauseessa "Avoimella hegelilaisella kielellä transsendenttinen materialismi esitellään alustavasti sublaationa (als Aufhebung) sellaisille ajattelijoille kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n epäjohdonmukaiselle, itsedialektisoivalle materialismille," sana "sublaatio" (tai saksaksi "Aufhebung") viittaa Hegelin filosofiassa keskeiseen käsitteeseen, jolla on monitasoinen merkitys. Sublaatio voidaan kääntää englanniksi sanalla "sublation" ja se voidaan ymmärtää kolmen pääasiallisen merkityksen kautta: jonkin kumoaminen, säilyttäminen ja ylittäminen (tai kohottaminen) samanaikaisesti. Tämä tarkoittaa, että sublaation kohteena oleva ajatus tai käsite sekä hylätään että säilytetään uudessa, korkeammassa synteesissä.

### Lauseen Analyysi:

**1. **Sublaatio ja Hegeliläinen Kehys**:
- **Sublaatio Hegelin Filosofiassa**: Hegeliläisessä perinteessä "Aufhebung" on prosessi, jossa ristiriitaiset elementit yhdistetään korkeammassa synteesissä siten, että niiden alkuperäiset ristiriidat kumotaan mutta myös säilytetään uuden, kokonaisvaltaisemman ymmärryksen osana. Tämä prosessi ei ole pelkkä negaatio, vaan siihen liittyy jonkin asteinen säilyminen ja integrointi korkeampaan kontekstiin.

- **Johnstonin Transsendentaalinen Materialismi**: Tässä yhteydessä Adrian Johnstonin transsendentaalinen materialismi esitetään ikään kuin "sublatoivana" suhteessa muiden ajattelijoiden, kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n, materialismiin. Toisin sanoen, Johnstonin filosofia ottaa huomioon näiden ajattelijoiden lähtökohdat ja teoreettiset kontribuutiot, mutta ylittää ne, kumoaa niiden ristiriitaisuudet ja epäjohdonmukaisuudet ja samalla säilyttää jotain olennaista niistä osana omaa korkeampaa teoriaansa.

**2. **Epäsuora Kritiikki ja Kehittäminen**:
- **Epäjohdonmukainen, Itsedialektisoiva Materialismi**: Lauseessa mainitaan, että Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n materialismit ovat "epäjohdonmukaisia" ja "itsedialektisoivia". Tämä viittaa siihen, että näiden ajattelijoiden näkemykset sisältävät omia sisäisiä ristiriitoja tai ovat jollain tavoin keskeneräisiä, mikä tekee niistä haastavia ja hedelmällisiä kohteita filosofiselle jatkokehittelylle.

- **Johnstonin Sublatoiva Rooli**: Johnstonin transsendentaalinen materialismi ei hylkää näitä ajattelijoita suoraan, vaan pikemminkin yrittää ylittää ja sisällyttää heidän ajatuksensa osaksi laajempaa ja koherentimpaa materialistista teoriaa. Tämä on sublaation ydin: ottaa vastaan ja käsitellä aiempia teorioita, kumota niiden rajoitukset ja samalla säilyttää niiden merkitys uudessa muodossa.

**3. **Avoin Hegeliläinen Kieli**:
- **Hegeliläinen Diskurssi**: Lause viittaa siihen, että Johnstonin ajattelu liikkuu avoimesti hegeliläisen filosofian perinteessä. Tämä tarkoittaa, että Johnston käyttää Hegelin dialektista menetelmää—ristiriitojen käsittelyä ja niiden ylittämistä—perustana omalle filosofiselle projektilleen.

### Yhteenveto Lauseen Ajatuksesta

Lauseessa esitetään, että Adrian Johnstonin transsendentaalinen materialismi voidaan ymmärtää Hegelin käsitteen "Aufhebung" (sublaatio) kautta. Johnston ottaa huomioon aiempien materialististen ajattelijoiden, kuten Lacanin, Badioun ja Meillassoux'n, teoriat, tunnistaa niissä olevat ristiriidat ja epäjohdonmukaisuudet, ja sitten "sublatoi" ne, eli kumoaa nämä ristiriidat mutta säilyttää ja sisällyttää näiden ajattelijoiden keskeiset ideat osaksi omaa filosofiaansa. Tämä prosessi tapahtuu avoimessa hegeliläisessä diskurssissa, jossa filosofinen edistyminen tapahtuu dialektisen synteesin kautta.

Myönnän etten ymmärtänyt tästä hölkäsen pöläystä. Tarkoittaa erittäin todennäköisesti sitä että jotain tärkeää tuossa sanottiin.

Kysyin tuossa vain sanan "sublaatio" merkitystä, mutta kone runoili asiasta vähän laajemminkin (liittyen aiempaan keskusteluun). Ymmärsin itse vastauksen niin, että sublaatio tarkoittaa aivan samaa kuin "teesi, antiteesi ja synteesi", mutta varmistin käsitykseni äsken vielä ChatGPT:ltä. Näköjään ymmärsin asian vain melkein oikein. Nuo vaiheet ovat sublaatiossa sulautuneet samaan tapahtumaan.

Kyllä, sublaation käsite liittyy läheisesti Hegelin dialektiseen prosessiin, jossa teesi, antiteesi ja synteesi ovat keskeisiä käsitteitä. Sublaatio (saksan Aufhebung) voidaan ymmärtää prosessina, jossa jokin idea tai ilmiö (teesi) kohtaa vastakohdan tai ristiriidan (antiteesi), ja tämän ristiriidan kautta saavutetaan uusi, korkeampi synteesi, jossa alkuperäinen idea sekä kumotaan että säilytetään uudella tavalla.

Sublaatio ja Dialektinen Prosessi

- Teesi: Lähtökohta, alkuperäinen väite tai idea.
- Antiteesi: Vastakohta tai ristiriita, joka haastaa teesin.
- Synteesi: Uusi ratkaisu, joka ylittää ristiriidan ja yhdistää elementtejä sekä teesistä että antiteesistä.

Sublaatiossa nämä vaiheet eivät ole yksinkertaisesti erillisiä askelia, vaan niissä yhdistyy ajatus siitä, että alkuperäinen teesi ja sen vastakohta sekä kumotaan että säilytetään uudessa synteesissä. Tämä uusi synteesi ei ole pelkkä kompromissi, vaan uusi taso, jossa alkuperäisten ideoiden keskeiset osat on integroitu ja nostettu uudelle merkityksen tasolle.

Yhteenveto

Joten kyllä, sublaation ja "teesi, antiteesi ja synteesi" -mallin välillä on selvä yhteys. Sublaatio viittaa juuri tähän prosessiin, jossa teesi ja antiteesi sekä kumotaan että säilytetään uudessa synteesissä, joka ylittää niiden alkuperäiset rajoitukset.

Itseasiassa tämä tapahtuma vastaa myös tilakoneen toimintaideaa: nykyinen tila (teesi) korvautuu uuden tiedon (antiteesi) perusteella uudella tilalla (synteesi). Näin aivot tuottavat käyttäytymisen ja ajattelun (mielen sisäisen käyttäytymisen) tapahtumasekvenssejä.

Voiks tosta saada jotain konkreettisia esimerkkejä kun ei vieläkään täysin aukea? Oisko yks esimerkki tuo havaintokokemuksen ennustaminen? Aivot tekee ennusteen(teesi) vertaa ennustusta aistidatasta tuleviin ennustevirheisiin(antiteesi) ja tuon pohjalta rakentaa havaintokokemuksen(synteesi). Oisko toi yks? Mitä muita esimerkkejä tuosta löytyy.

Tämä liittyy myös aiempaan keskusteluumme: kokemuksen muodostaa ja kokee yksi ja sama prosessi.

Ai tää sublaatio vai mikä olikaan? Miten se siihen sit liittyy?

[ID10T]

Pureksin aikani tuota sanaa "simulaatio". Jotenkin se hiersi, mutta kyllä se taitaa olla aika hyvä sana sille, miten nämä tiedostamamme korkeammat kognitiosisällöt syntyvät.

Mutta ei meidän tarvitse ymmärtää täysin mekanismeja todetaksemme, että simulaatioita syntyy ja ne toimivat tavallaan käyttöliittymänä siihen valtavaan informaatioon, jota aistielimien ja sisäisten mekanismien kautta tulee aivoihin.

Me voimme onneksi vähän ymmärtää miten ja miksi nämä simulaatiot ja kokemuksemme rakennetaan.
Yhdellä sanalla: ennustamalla. Se on tehokkain ja oikeastaan ainoa ratkaisu tuohon esiinostamasi valtavaan informaatioon. Esim. silmiin puskee niin paljon inputtia joka hetki kun ovat auki että aivojen olisi täysin mahdotonta tosta kaikesta jatkuvalla syötöllä rakennella näköhavaintokokemuksia. Siihen päälle vielä joka muusta aistikanavasta saapuva inffo niin aivot sulais ennenkun ne pääsis ees kunnolla vauhtiin. Ei vaan riitä yhteydet. Ja metaboliset kustannuksethan tossa olis mahdotonta kattaa vaikka tollasta määrä yhteyksiä pystyttäs pyörittään. Mitä ei siis pystytä. Ja toki selviytymisen kannalta ois liian hidasta havaita prosessoida ja toimia. Ennustus, toiminta, ja havainto. Paljon nopeampaa. Muuten ei saatas ikinä sitä lentävää palloakaan kiinni.
Aivot siis ensin tekevät ennustuksen aikaisempien elämänkokemusten pohjalta, sitte simuloidaan, sitten verrataan simulaatiota aistielimistä saapuvaan inputtiin ja jos se täsmää tuo simulaatio esitetään havaintokoemuksena. Jos ei täsmää vaan havaitaan ennustusvirheitä palataan takaisin alkuun ja tehdään uusi ennustus verrataan inputtiin jne.. Näköhavainto, ääni, maku, haju, sensomotorinen kokemus, tunteet, motorinen kokemus. Kokemuksesi tällä hetkellä on siis ennustus jonka aivosi loivat joitakin millisekunteja sitten. Hyvin vähän inputtia aistielimistäsi päätyi aivoihin asti prosessoitavaksi.
Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen. Intrinsic network. Aivot ei siis oo passiivinen vastaanotin vaan aktiivinen kokemuksen rakentaja.
Aivot siis niinku tiedemies. Tekee hypoteeseja ja vertaa näitä hypoteeseja empiiriseen dataan. Ennustusvirheen sattuessa tiedemiesaivot voi korjata hypoteesiaan kuten kunnon tiedemies tekee. Tai olla vilunkitiedemies ja ottaa data huomioon siltä osin ku sopii hyptoeesiinsa. Tai peräti ohittaa data kokonaan ja roikkua simulaatiossaan ku konservatiiviänkyrä. Tai Unohtaa vanhat hypoteesit kokonaan ja mennä pelkästään uudella datalla niinku Einstein tai lapsi. Lapsellahan ei vielä hypoteeseja, eikä voi ennustaa ku ei oo edeltäviä kokemuksiakaan. Luontanen etsijä ja oivaltaja siis. Absorbent mind kuten upea maria montessori sanosis. Hyptoeesinsa luonut aikuinen sit operoi pääasiaalisesti kallonsa pimeydessä, vanhoist muistoist luotuja ennusteitaan ja hypoteesejaan tuijotellen.
Täs aivot vilunkitiedemiehenä. Hypoteesia korjataan vaan sen osalta ku aivojen tarkoitusperiin on sopivaa.

Eihän tuo ennustaminen mitenkään kevennä aivojen työtaakkaa, varsinkaan, kun totesit "Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen". Siinä sitä vasta prosessointitehoa tarvitaan.

Sanoppa se. Nää luupit siellä kuitenkin tarvii olla. Eräs viisas mies sano mulle kerran että lapsi ei tunnista edes sormiaan ennenkun noita kokemuksia on tallentunut säännömukaisuuksiksi aivohin joiden avulla se voi
tehdä selkoa aistielimistä saapuvasta hälystä. Kato maisemaa ympärilläs. Sieltä tulee aivan helvetisti fotonia
retinaan joka hetki ja nonstop aivojen pitäs sitten pyörittää tää massivinen määrä signaaleita noiden luuppien kautta ja rakentaa niistä havaintokokemusta. Siihen päälle somatosensorinen häly, korvista tulevat signaalit ja kikki muu. Kaikki ton muutaman miljardin luupin päälle. Johan siinä tarvis pään olla kuumailmapallon kokonen. Palstan laskupäät voivat laskeskella kuinka isosta kuumailmapallosta ois kyse mutta kyl se hankalaks kävis.
Mitä kävis globaalille ruokahuollolle ku ihmisen pitäs vetää peräkärryllinen kaurapuuroa naamariin päivässä.
Tai suomen talvessa hiihtolomalle lappiin ja tarttis päätä roikuttaa kymmenen tuntia pikku fiatin ikkunasta ulkona 20 asteen pakkasessa. Kylmää hommaa. Kyllä hoituu helpommin kun noi miljardi luuppia vaan ennustaa ja signaaleita aistielimistä otetaan vastaan aivoihin prosessoitavaksi ainoastaan ku ennustusvirheet sitä edellyttää. Ja plussana tietysti että toi on huomattavasti nopeempaa mikä selviytymisen kannalta on tietty hyvä juttu.

Ennustamisen sijaan käyttäisin termiä hahmontunnistus. Jos esim. jokin näkökentässämme tuntuu tutulta, se saa huomiomme.

Yleensä huomion kylläkin taitaa herättää ne ennustusvirheet eikä tuttu juttu. Sen takia ihmiset käy lomilla uusissa paikoissa. Dopamiinijärjestelmä rakastaa ennustusvirheitä.

Pidän edelleen kiinni hahmontunnistusteoriastani. Jos kävelen kadulla ja vastaan tulee sadan muun ihmisen joukossa Virtasen Pekka, tunnistan hänet, enkä niinkään välitä muista. Tuo, miltä Pekka näyttää, on se hahmo, jonka olen muistiini tallentanut. Ei sitä tarvitse ennustaa erikseen.

Juu. Se on hyvä että meillä on eri teorioita. Tylsäähnä olisi jos kaikesta oltaisiin samaa mieltä. Pari juttua tuossa kyllä arveluttaa että miten tuo käytännössä toimisi.
Eli sulla ois aivojesi muistissa hahmoina virtasen pekka, naapurin pirkko ja kaikki muut ihmiset joita tunnet, linnut ja kalat, vessaharja ja miljoonat muut. Ja toki sit kuulohahmot, motorisensoriset hahmot, hajuhahmot jne. Sit pekasta saapuva massviivinen määrä fotoneja stimuloi retinasta lähtevät signaalit ja noi sit matkaa aivoihin prosessoitavaksi ja sit aivot yrittävät noiden milajrdien hahmojen joukosta löytää sen virtasen pekan ja tarkistaa täsmääkö tuo hahmo tuohon sisääntulleeseen massiivisen informaation ja tämän kaiken massivisen datanprosessoinni ja hahmojen etsimisen jälkeen aivot lopulta generoivat havaintokokemuksen virtasen pekasta. Eiks toi ois aika hidasta ja vaatis hirveän määrän prosessointia?

En minä tunne järin montaa ihmistä ulkonäöltä, lintua laulusta tai kasvia ulkonäöltä, eli liioittelet vahvasti. Ja kyllähän ihminen joka tapauksessa muistaa uskomattoman määrän asioita.

Ja mites uudet naamat joista sulla ei ole hahmoa aivoissasi valmiina. Miten noista voidaan luoda havaintokokemusta laisinkaan?

Niihin juuri ei välttämättä kiinnitä edes huomiota, elleivät ole käytökseltään tai uloasultaan huomiota herättäviä. Meillä on muistissamme hahmo myös keskivertoihmiselle, johon niitä outoja vastaantulijoita saatetaan verrata.

Kuulostaa siltä että tuohon ei enää kuumailmpallo riittäisi vaan tarvittas zeppeliini. Ehkä peräti molemmille aivopuoliskoille omansa? Ja silti selittämättä jää miten sisääntuleva inffo onnistuisi löytämään tuolta zeppeliinistä juuri sen oikean hahmon mitenkään järjellisessä selviytymiseen vaadittavassa ajassa.

Miten me ketään tunnistamme? Emme me kotiin tullessamme "ennusta", miltä se vaimo taas näyttikään. Osumme siinä aina oikeaan, mutta ennusteet menevät usein pieleen.

Ja kuten sanoin, ei se jatkuva ennusteiden laatiminen mikään helpotus aivoille olisi. Esim. autoa ajaessa se pikemminkin olisi haitallista, koska ennusteilla on tapana mennä pieleen. Siinäkin silti hahmontunnistus auttaa, tunnemmehan esim. liikennemerkit entuudestaan.

Kuten jo olenkin aiemmin selittänyt niin noita ennustuksia verrataan aistielmistä saapuvaan inffoon ja jos ennustevirheitä havaitaan ennustetaan uudestaan kunnes ennustus täsmää ja vasta sitte luodaan tuo havaintokokemus.

Olet selittänyt, mutta ei minun ole mikään pakko olla kanssasi samaa mieltä.

Miksi liikennemerkkejä pitäisi "ennustaa", kun ne päntätään päähän jo autokoulussa? Ei kuulosta kovin loogiselta.

Toi hahmon tunnistus prosessointeineen ja aivoista oikean muistihahmon etisimisineen puolestaan ottais niin kauan aikaa että olet jo törmännyt puuhun ennenkun olet sitä edes havainnut.

Enpä usko. Ihminen tunnistaa ennalta suurimman osan asioita elämässään. Kaikki liikkeetkin ovat muistinvaraisia. Ennen esim. konekirjoittajat pääsivät uskomattomiin kirjoitusnopeuksiin, koska kaikkien näppäinten sijainti tuli selkäytimestä. Ennustaminen sen sijaan on aina aktiivista toimintaa ja vie aikaa muulta.

Toki joskus aivot eivät jostain syistä ehdi korjaamaan ennustusviehitä ennen tietoisen havaintokokemuksen simuloimista. Havaitset virtasen pekan väkijoukosta ja hetken päästä huomaat että oho. Ei se ollutkaan pekaka vaan joku randomi kaveri. Aivot ehtivät siis simuloimaan ennustevirheisen havaintokokemuksen ja vasta tuon jälkeen korjasivat tilanteen luomalla uuden ennusteen ja simulaation.

Tuo taas johtuu muistiin säilötyn hahmon epätarkkuudesta. Ja minkä ihmeen takia se Pekan ulkonäkö pitäisi aina ennustaa, jos olemme tavanneet ennenkin?

Kun sanotaan, että suhteellisuusteoria ennustaa mustat aukot, se tarkoittaa, että kyseinen teoria sisältää matemaattisia kaavoja ja periaatteita, jotka johdonmukaisesti johtavat mustien aukkojen käsitteeseen. Mustia aukkoja ei siis ollut suoraan teoriaan sisällytetty, mutta teorian soveltaminen ja sen yhtälöiden ratkaiseminen johtivat siihen, että mustien aukkojen olemassaolo tuli ilmeiseksi. Tällöin voidaan sanoa, että teoria "ennustaa" mustien aukkojen olemassaolon.

Tekoäly, kuten ChatGPT, ei sekään sisällä suoraan vastauksia kysymyksiin, vaan sen vastaukset perustuvat monimutkaisiin tilastollisiin malleihin ja laskutoimituksiin, jotka on löydetty soveltamalla pelkistettyä käsitystä siitä, millä periaatteilla hermosolut toimivat. Kun tekoälylle esitetään kysymys, se käyttää mallejaan tuottaakseen vastauksen, joka on ennuste siitä, mikä vastaus olisi todennäköisesti oikea tai mielekäs kyseisessä tilanteessa. Tämä prosessi on analoginen suhteellisuusteorian ennusteisiin, koska molemmissa tapauksissa on kyse laskennallisesta prosessista, joka tuottaa tuloksia.

Koska aivojen toiminta perustuu ainakin osaltaan fyysisiin hermoverkkoihin, joiden noudattamaa algoritmia tekoäly ainakin karkealla tasolla jäljittelee, ehkäpä sinun aivojesi muistama tieto liikennemerkeistä, vaimosi naamasta ja Pekan ulkonäöstä tarkoittavat kutakin ajatusta vastaavan hermoradan lopputuotetta. Tietysti jos neuroverkot eivät jäljittele hermoverkkojen toimintaa periaatteiltaan riittävän tarkasti, sitten "ennuste" ei ehkä ole kuvaava analogia hermoverkkojen tuottamalle lopputuotteelle, "ajatukselle", mutta itse olen amatöörinä onnistunut elämään niin voimakkaan vahvistusharhan vaikutuksen alaisuudessa, että minusta analogia on ilmeinen.

Siltikään en käsitä, miksi ennestään tuttuja asioita pitää "ennustaa" mitenkään. Ja esim. liikenteessä asiat pitää ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Liika pohtiminen on ratin takana jopa haitallista.

Nähdäkseni ennestään tuttu asia eroaa ei ennestään tutusta asiasta vain siinä, että ensimmäisten kohdalla hermoradat ovat erikoistuneet asiaan, kun taas jälkimmäisen kohdalla eivät ole. Molemmissa olevat asiat olisivat siten silti hermoratojen lopputuotteita, eli ennusteita. Ennestään tutut asiat tietysti nopeampia tai ehkä parempiakin ennusteita kuin ei ennestään tutut asiat.

Tuohon loppukaneettiin viitaten meillä täytyy siis olla jokin muistiin tallennettu malli niistä tutuista asioista, koska miten niistä muuten saataisiin parempia ennusteita kuin tuntemattomista asioista?

[ID10T]

No oudolta kuulostaa tuo väitteesi että tiede tietäisi ainoastaan joitain yksittäisiä biokemiallisia prosesseja. Tiedetään mm. miten aivot rakentavat tunteeksi kutsuttuja simulaatioita kehon metabolisista, immunologisista jne. saapuvista signaaleista. Tiedetään miten aivot rakentavat minäksi kutsutun simulaation. Lisäksi tiedetään paljon muuta mitkä aivojen osat simuloivat kognitiivisia prosesseja ja tekijöistä jotka määrittävät miten nuo aivojen eri simulaatioita pyörittävät osat toimivat ja miten ne ovat yhteydessä ja vaikuttavat toisiinsa. Ja minä tiedän hyvin vähän siitä mitä tiedetään olettaisin joten luultavasti tiedetään vielä helkutisti paljon enemmän. Näitä asioita tutkivat muunmuassa endrokrinologia, käyttäytymisgenetiikka ja neurotieteet eri muodoissaan. Vai että muutamia biokemiallisia prosesseja. Jo on jutut.

Voi veikkoset, emme me tiedä puoliakaan tuosta, mitä väität tiedettävän. Aivokuvantamisen tarkkuus ei yksinkertaisesti riitä siihen.

Tunteiden osalta tiedämme suunnilleen ne aivoalueet, mitkä aktivoituvat, mutta siinä se, itse tunne jää analysoimatta kokonaan. Mielihyvään liittyvät mm. talamus, mantelitumake ja hippokampus, sekä lisäksi tyvitumakkeiden pohjaosat, aivosaaret (insula), otsalohkojen alaosat ja dorsolateraaliset alueet sekä pihtipoimun (gyrus cinculi) keskiosa. Mutta onko mielihyvä seksuaalista, vahingonilosta johtuvaa, vaiko esim. lapsen sylissä pitämisen synnyttämää? Nämä seikat ovat erittäin olennaisia, jos halutaan todella pureutua aivojen "simulaatioihin".

Tiedämme siis vasta näyttelijät, mutta näytelmän juoni ja vuorosanat ovat vielä hakusessa.

Pureksin aikani tuota sanaa "simulaatio". Jotenkin se hiersi, mutta kyllä se taitaa olla aika hyvä sana sille, miten nämä tiedostamamme korkeammat kognitiosisällöt syntyvät.

Mutta ei meidän tarvitse ymmärtää täysin mekanismeja todetaksemme, että simulaatioita syntyy ja ne toimivat tavallaan käyttöliittymänä siihen valtavaan informaatioon, jota aistielimien ja sisäisten mekanismien kautta tulee aivoihin.

Me voimme onneksi vähän ymmärtää miten ja miksi nämä simulaatiot ja kokemuksemme rakennetaan.
Yhdellä sanalla: ennustamalla. Se on tehokkain ja oikeastaan ainoa ratkaisu tuohon esiinostamasi valtavaan informaatioon. Esim. silmiin puskee niin paljon inputtia joka hetki kun ovat auki että aivojen olisi täysin mahdotonta tosta kaikesta jatkuvalla syötöllä rakennella näköhavaintokokemuksia. Siihen päälle vielä joka muusta aistikanavasta saapuva inffo niin aivot sulais ennenkun ne pääsis ees kunnolla vauhtiin. Ei vaan riitä yhteydet. Ja metaboliset kustannuksethan tossa olis mahdotonta kattaa vaikka tollasta määrä yhteyksiä pystyttäs pyörittään. Mitä ei siis pystytä. Ja toki selviytymisen kannalta ois liian hidasta havaita prosessoida ja toimia. Ennustus, toiminta, ja havainto. Paljon nopeampaa. Muuten ei saatas ikinä sitä lentävää palloakaan kiinni.
Aivot siis ensin tekevät ennustuksen aikaisempien elämänkokemusten pohjalta, sitte simuloidaan, sitten verrataan simulaatiota aistielimistä saapuvaan inputtiin ja jos se täsmää tuo simulaatio esitetään havaintokoemuksena. Jos ei täsmää vaan havaitaan ennustusvirheitä palataan takaisin alkuun ja tehdään uusi ennustus verrataan inputtiin jne.. Näköhavainto, ääni, maku, haju, sensomotorinen kokemus, tunteet, motorinen kokemus. Kokemuksesi tällä hetkellä on siis ennustus jonka aivosi loivat joitakin millisekunteja sitten. Hyvin vähän inputtia aistielimistäsi päätyi aivoihin asti prosessoitavaksi.
Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen. Intrinsic network. Aivot ei siis oo passiivinen vastaanotin vaan aktiivinen kokemuksen rakentaja.
Aivot siis niinku tiedemies. Tekee hypoteeseja ja vertaa näitä hypoteeseja empiiriseen dataan. Ennustusvirheen sattuessa tiedemiesaivot voi korjata hypoteesiaan kuten kunnon tiedemies tekee. Tai olla vilunkitiedemies ja ottaa data huomioon siltä osin ku sopii hyptoeesiinsa. Tai peräti ohittaa data kokonaan ja roikkua simulaatiossaan ku konservatiiviänkyrä. Tai Unohtaa vanhat hypoteesit kokonaan ja mennä pelkästään uudella datalla niinku Einstein tai lapsi. Lapsellahan ei vielä hypoteeseja, eikä voi ennustaa ku ei oo edeltäviä kokemuksiakaan. Luontanen etsijä ja oivaltaja siis. Absorbent mind kuten upea maria montessori sanosis. Hyptoeesinsa luonut aikuinen sit operoi pääasiaalisesti kallonsa pimeydessä, vanhoist muistoist luotuja ennusteitaan ja hypoteesejaan tuijotellen.
Täs aivot vilunkitiedemiehenä. Hypoteesia korjataan vaan sen osalta ku aivojen tarkoitusperiin on sopivaa.

Eihän tuo ennustaminen mitenkään kevennä aivojen työtaakkaa, varsinkaan, kun totesit "Miljardeja ennustusluuppeja pyörii aivoissamme jatkuvasti rinnakkain toisilleen jutellen ja toisiaan komentaen". Siinä sitä vasta prosessointitehoa tarvitaan.

Sanoppa se. Nää luupit siellä kuitenkin tarvii olla. Eräs viisas mies sano mulle kerran että lapsi ei tunnista edes sormiaan ennenkun noita kokemuksia on tallentunut säännömukaisuuksiksi aivohin joiden avulla se voi
tehdä selkoa aistielimistä saapuvasta hälystä. Kato maisemaa ympärilläs. Sieltä tulee aivan helvetisti fotonia
retinaan joka hetki ja nonstop aivojen pitäs sitten pyörittää tää massivinen määrä signaaleita noiden luuppien kautta ja rakentaa niistä havaintokokemusta. Siihen päälle somatosensorinen häly, korvista tulevat signaalit ja kikki muu. Kaikki ton muutaman miljardin luupin päälle. Johan siinä tarvis pään olla kuumailmapallon kokonen. Palstan laskupäät voivat laskeskella kuinka isosta kuumailmapallosta ois kyse mutta kyl se hankalaks kävis.
Mitä kävis globaalille ruokahuollolle ku ihmisen pitäs vetää peräkärryllinen kaurapuuroa naamariin päivässä.
Tai suomen talvessa hiihtolomalle lappiin ja tarttis päätä roikuttaa kymmenen tuntia pikku fiatin ikkunasta ulkona 20 asteen pakkasessa. Kylmää hommaa. Kyllä hoituu helpommin kun noi miljardi luuppia vaan ennustaa ja signaaleita aistielimistä otetaan vastaan aivoihin prosessoitavaksi ainoastaan ku ennustusvirheet sitä edellyttää. Ja plussana tietysti että toi on huomattavasti nopeempaa mikä selviytymisen kannalta on tietty hyvä juttu.

Ennustamisen sijaan käyttäisin termiä hahmontunnistus. Jos esim. jokin näkökentässämme tuntuu tutulta, se saa huomiomme.

Yleensä huomion kylläkin taitaa herättää ne ennustusvirheet eikä tuttu juttu. Sen takia ihmiset käy lomilla uusissa paikoissa. Dopamiinijärjestelmä rakastaa ennustusvirheitä.

Pidän edelleen kiinni hahmontunnistusteoriastani. Jos kävelen kadulla ja vastaan tulee sadan muun ihmisen joukossa Virtasen Pekka, tunnistan hänet, enkä niinkään välitä muista. Tuo, miltä Pekka näyttää, on se hahmo, jonka olen muistiini tallentanut. Ei sitä tarvitse ennustaa erikseen.

Juu. Se on hyvä että meillä on eri teorioita. Tylsäähnä olisi jos kaikesta oltaisiin samaa mieltä. Pari juttua tuossa kyllä arveluttaa että miten tuo käytännössä toimisi.
Eli sulla ois aivojesi muistissa hahmoina virtasen pekka, naapurin pirkko ja kaikki muut ihmiset joita tunnet, linnut ja kalat, vessaharja ja miljoonat muut. Ja toki sit kuulohahmot, motorisensoriset hahmot, hajuhahmot jne. Sit pekasta saapuva massviivinen määrä fotoneja stimuloi retinasta lähtevät signaalit ja noi sit matkaa aivoihin prosessoitavaksi ja sit aivot yrittävät noiden milajrdien hahmojen joukosta löytää sen virtasen pekan ja tarkistaa täsmääkö tuo hahmo tuohon sisääntulleeseen massiivisen informaation ja tämän kaiken massivisen datanprosessoinni ja hahmojen etsimisen jälkeen aivot lopulta generoivat havaintokokemuksen virtasen pekasta. Eiks toi ois aika hidasta ja vaatis hirveän määrän prosessointia?

En minä tunne järin montaa ihmistä ulkonäöltä, lintua laulusta tai kasvia ulkonäöltä, eli liioittelet vahvasti. Ja kyllähän ihminen joka tapauksessa muistaa uskomattoman määrän asioita.

Ja mites uudet naamat joista sulla ei ole hahmoa aivoissasi valmiina. Miten noista voidaan luoda havaintokokemusta laisinkaan?

Niihin juuri ei välttämättä kiinnitä edes huomiota, elleivät ole käytökseltään tai uloasultaan huomiota herättäviä. Meillä on muistissamme hahmo myös keskivertoihmiselle, johon niitä outoja vastaantulijoita saatetaan verrata.

Kuulostaa siltä että tuohon ei enää kuumailmpallo riittäisi vaan tarvittas zeppeliini. Ehkä peräti molemmille aivopuoliskoille omansa? Ja silti selittämättä jää miten sisääntuleva inffo onnistuisi löytämään tuolta zeppeliinistä juuri sen oikean hahmon mitenkään järjellisessä selviytymiseen vaadittavassa ajassa.

Miten me ketään tunnistamme? Emme me kotiin tullessamme "ennusta", miltä se vaimo taas näyttikään. Osumme siinä aina oikeaan, mutta ennusteet menevät usein pieleen.

Ja kuten sanoin, ei se jatkuva ennusteiden laatiminen mikään helpotus aivoille olisi. Esim. autoa ajaessa se pikemminkin olisi haitallista, koska ennusteilla on tapana mennä pieleen. Siinäkin silti hahmontunnistus auttaa, tunnemmehan esim. liikennemerkit entuudestaan.

Kuten jo olenkin aiemmin selittänyt niin noita ennustuksia verrataan aistielmistä saapuvaan inffoon ja jos ennustevirheitä havaitaan ennustetaan uudestaan kunnes ennustus täsmää ja vasta sitte luodaan tuo havaintokokemus.

Olet selittänyt, mutta ei minun ole mikään pakko olla kanssasi samaa mieltä.

Miksi liikennemerkkejä pitäisi "ennustaa", kun ne päntätään päähän jo autokoulussa? Ei kuulosta kovin loogiselta.

Toi hahmon tunnistus prosessointeineen ja aivoista oikean muistihahmon etisimisineen puolestaan ottais niin kauan aikaa että olet jo törmännyt puuhun ennenkun olet sitä edes havainnut.

Enpä usko. Ihminen tunnistaa ennalta suurimman osan asioita elämässään. Kaikki liikkeetkin ovat muistinvaraisia. Ennen esim. konekirjoittajat pääsivät uskomattomiin kirjoitusnopeuksiin, koska kaikkien näppäinten sijainti tuli selkäytimestä. Ennustaminen sen sijaan on aina aktiivista toimintaa ja vie aikaa muulta.

Toki joskus aivot eivät jostain syistä ehdi korjaamaan ennustusviehitä ennen tietoisen havaintokokemuksen simuloimista. Havaitset virtasen pekan väkijoukosta ja hetken päästä huomaat että oho. Ei se ollutkaan pekaka vaan joku randomi kaveri. Aivot ehtivät siis simuloimaan ennustevirheisen havaintokokemuksen ja vasta tuon jälkeen korjasivat tilanteen luomalla uuden ennusteen ja simulaation.

Tuo taas johtuu muistiin säilötyn hahmon epätarkkuudesta. Ja minkä ihmeen takia se Pekan ulkonäkö pitäisi aina ennustaa, jos olemme tavanneet ennenkin?

On kyllä todella epätarkka hahmo sit muodostunut sinne aivoihin jos asehahmo näyttää puhelimelta ja käärme putarhaletkulta. Jos ne aivoihin tallentuneet hahmot ovat noin epätarkkoja, luulisi että noita sekaannuksia tapahtuisi jatkuvasti. Et kuitenkaan usein näe pekan pään tilalla kirahvin päätä tai jalkapalloa oletan?

Olipas lapsellinen veto.

Toinen mikä jäi mietityttään on toi keskivertoihmisen hahmo. Jos sul pekan ja muiden tuttujen lisäksi on aivojen muistipaikkoihin tallntuneena vain keskivertoihmishahmoja niin kaikkien muidenhan ihmistenhän pitäs näyttää täysin samalta.

Hahmo on ehkä keskivertoihmisen kohdalla väärä sana, mutta meillä on mielikuva keskivertoihmisen ominaisuuksista. Jos joku on keskiverrosta poiketen erityisen pitkä, lyhyt, lihava, laiha, kaunis tai ruma, kiinnittää se huomiomme.

Ja tavallaanhan ne keskivertoihmiset näyttävät melko samalta, siksi emme niihin kiinnitäkään huomiota.

Näin ei kuitenkaan ole ainakaan omalla kohdalla asian laita. Voin katsoa ennen näkemättömiäni ihmisiä ja tuossa näkökokemuksessani ilmenee hyvin erinänäköisiä kasvoja. EIvät ne kaikki näytä samalta keskivertohahmolta.

Itsekin pysähdyn joskus varta vasten tarkkailemaan ihmisiä, jolloin eroavaisuuksia tietenkin löytyy. Mutta jos tavoitteena on päästä luovimaan ihmismassan läpi mahdollisimman helposti ja nopeasti, ei niihin tavan tallaajiin silloin kiinnitä huomiota. Näin siis esim. ruuhkaisella suojatiellä, jossa tietää vihreän valon palavan jalankulkijoille ehkä tarpeettomankin lyhyen aikaa.

Ja jos se noin toimis niin miks pekalle pitäs olla oma hahmo? Etkö vois hänetkin nähdä ihan tuon keskivertohahmon pohjalta?

Siinä menisi taas enemmän aikaa. Ja miksi muuten joku osaa piirtää ihmisiä ulkomuistista? Ja onhan poliiseillakin piirtäjiä epäiltyjen tunnistamista varten. Tähän taas tarvitaan sitä silminnäkijän aivoihin muodostunutta hahmoa mahdollisesta epäillystä.

[Naturalisti]

----
Itseasiassa tämä tapahtuma vastaa myös tilakoneen toimintaideaa: nykyinen tila (teesi) korvautuu uuden tiedon (antiteesi) perusteella uudella tilalla (synteesi). Näin aivot tuottavat käyttäytymisen ja ajattelun (mielen sisäisen käyttäytymisen) tapahtumasekvenssejä.

Voiks tosta saada jotain konkreettisia esimerkkejä kun ei vieläkään täysin aukea? Oisko yks esimerkki tuo havaintokokemuksen ennustaminen? Aivot tekee ennusteen(teesi) vertaa ennustusta aistidatasta tuleviin ennustevirheisiin(antiteesi) ja tuon pohjalta rakentaa havaintokokemuksen(synteesi). Oisko toi yks? Mitä muita esimerkkejä tuosta löytyy.

Tämä liittyy myös aiempaan keskusteluumme: kokemuksen muodostaa ja kokee yksi ja sama prosessi.

Ai tää sublaatio vai mikä olikaan? Miten se siihen sit liittyy?

Vastaan edelleen ChatGPT:n avulla, kun nämä käsitteet ovat itsellenikin vielä outoja.

KYSYMYS
Voitko antaa joitakin esimerkkejä sekä sublaatiosra että "teesi, antiteesi ja synteesi" -mallista?

ChatGPT
Tässä on muutamia esimerkkejä, jotka kuvaavat sekä sublaatiota että Hegelin dialektista "teesi, antiteesi ja synteesi" -mallia:

1. Hegelin Filosofian Esimerkki
- Teesi: Hegelin dialektisessa logiikassa teesi voisi olla esimerkiksi "olemassaolo" (Being).
- Antiteesi: Sen vastakohta tai antiteesi olisi "ei-olemassaolo (Nothing).
- Synteesi: Synteesi olisi "tuleminen" (Becoming), joka yhdistää sekä olemassaolon että ei-olemassaolon prosessiksi, jossa oleminen ja ei-oleminen ovat jatkuvassa muutoksen tilassa.

Sublaatio: Tässä tapauksessa sublaatio on prosessi, jossa sekä olemassaolo että ei-oleminen kumotaan ja ylitetään "tulemisessa", mutta ne eivät katoa täysin. Ne säilyvät synteesissä uudessa, korkeammassa merkityksessä.

2. Historiallinen Esimerkki: Ranskan vallankumous
- Teesi: Ranskan kuningaskunta, jossa on absolutistinen monarkia.
- Antiteesi: Ranskan vallankumous, joka pyrki kaatamaan monarkian ja perustamaan tasavallan.
- Synteesi: Napoleonin valtakunta, joka yhdisti vallankumoukselliset periaatteet (kuten tasa-arvo ja laki) monarkkisen hallintomuodon alla.

Sublaatio: Tässä sublaatio ilmentyy siten, että monarkian absoluuttinen valta kumottiin, mutta tietyt sen piirteet säilyivät ja ne yhdistettiin vallankumouksen periaatteisiin uudessa synteesissä Napoleonin hallinnon muodossa.

3. Esimerkki Yhteiskunnallisesta Kehityksestä
- Teesi: Kapitalismi, jossa on yksityisomistus ja markkinatalous.
- Antiteesi: Kommunismi, joka pyrkii poistamaan yksityisomistuksen ja korvaamaan sen yhteisomistuksella ja suunnitelmataloudella.
- Synteesi: Sosiaalidemokratia, joka yhdistää markkinatalouden vapauden ja yksityisomistuksen julkisiin palveluihin ja sosiaaliturvajärjestelmiin.

Sublaatio: Tässä sublaatio tapahtuu siten, että sekä kapitalismin että kommunismin keskeiset piirteet (kuten taloudellinen vapaus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus) yhdistetään uudessa muodossa, jossa molempien järjestelmien hyvät puolet pyritään säilyttämään ja niiden huonot puolet ylitetään.

4. Kulttuurinen Esimerkki: Romantiikka
- Teesi: Valistuksen järkeen ja tieteeseen perustuva maailmankuva.
- Antiteesi: Romantiikan liike, joka korosti tunteita, irrationaalisuutta ja luonnon ylistystä.
- Synteesi: Modernismi, joka yhdisti järjen ja tunteen pyrkimykset luoda moniulotteinen ja dynaaminen taiteen ja kulttuurin suuntaus.

Sublaatio: Tässä sublaatio tarkoittaa, että valistuksen rationaalisuus ja romantiikan emotionaalisuus eivät katoa, vaan ne yhdistetään modernismin kautta, jossa molempien liikkeiden elementit säilyvät ja kohoavat uudelle merkityksen tasolle.

Yhteenveto
Näissä esimerkeissä sublaatio tarkoittaa sitä, että alkuperäinen teesi ja antiteesi eivät häviä synteesissä, vaan ne ylitetään, säilytetään ja kumotaan samanaikaisesti uudessa, korkeammassa muodossa. Hegelin "teesi, antiteesi ja synteesi" -malli toimii tässä rakenteellisena mallina, jonka kautta ajattelu, yhteiskunta ja kulttuuri voivat edetä kohti uusia, kehittyneempiä muotoja.

KYSYMYS
Voisiko elämää ja myös kulttuuria kuvata presentismissä näillä malleilla?

ChatGPT
Kyllä, elämää ja kulttuuria voidaan kuvata presentismissä käyttämällä Hegelin dialektisen mallin elementtejä (teesi, antiteesi, synteesi) ja sublaation käsitettä. Presentismi, joka korostaa nykyhetken ensisijaisuutta ja välttää menneisyyden ja tulevaisuuden tarkastelua erillisinä ja yhtä merkityksellisinä entiteetteinä, voi hyötyä dialektisesta lähestymistavasta monin tavoin.

1. Elämän Dialektiikka ja Presentismi
- Teesi: Nykyhetki (presentismi keskittyy tähän hetkeen, siihen mitä on olemassa juuri nyt).
- Antiteesi: Menneisyyden ja tulevaisuuden potentiaalit, jotka haastavat nykyhetken (menneisyys vaikuttaa siihen, missä olemme, ja tulevaisuuden odotukset muokkaavat nykyhetken valintoja).
- Synteesi: Nykyhetken ymmärtäminen jatkuvana prosessina, jossa menneisyyden ja tulevaisuuden vaikutukset integroituvat (elämä ei ole staattista vaan dynaaminen prosessi, jossa mennyt ja tuleva ovat jatkuvasti läsnä nykyhetkessä).

Sublaatio: Elämässä sublaatio ilmenee siten, että nykyhetki (teesi) sisältää sekä menneisyyden että tulevaisuuden potentiaalit (antiteesi) ja nämä yhdistetään nykyhetken päätöksiin ja kokemuksiin, jotka johtavat uuteen synteesiin. Tämä synteesi ei ole pelkkä kompromissi, vaan se ylittää ajallisuuden jakamisen menneisyyteen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, keskittyen nykyhetken dynaamisuuteen.

2. Kulttuurin Kehitys ja Presentismi
- Teesi: Tietty kulttuurinen ilmiö tai tilanne nykyhetkessä.
- Antiteesi: Uudet kulttuuriset haasteet tai liikkeet, jotka kyseenalaistavat nykytilanteen.
- Synteesi: Kulttuurin evoluutio, joka yhdistää perinteet ja uusien liikkeiden tuomat muutokset nykyhetken kulttuuriksi.

Sublaatio: Kulttuurissa sublaatio voisi näkyä siinä, että vaikka uusi kulttuurinen liike haastaa vanhat tavat (antiteesi), se ei täysin tuhoa niitä vaan muuntaa ja integroi ne uuteen, synteesin luomaan kulttuuriin. Presentismin näkökulmasta tämä uusi synteesi on aina läsnä olevassa nykyhetkessä tapahtuva dynaaminen prosessi, jossa mennyt ja nykyinen yhdistyvät uudeksi kulttuuriseksi muodoksi.

3. Kulttuurin Jatkuva Uudistuminen Presentismissä
- Teesi: Vallitsevat kulttuuriset normit ja arvot.
- Antiteesi: Vastakulttuurit tai uudet ideat, jotka haastavat vallitsevat normit.
- Synteesi: Kulttuurin muutos, joka integroi vanhat ja uudet ideat nykyiseen kulttuuriseen tilaan.

Sublaatio: Tässä prosessissa sublaatio tarkoittaa, että vaikka uudet ideat voivat haastaa ja osittain kumota vanhoja, ne samalla säilyttävät osia näistä vanhoista arvoista ja normeista, muuttaen ne osaksi nykyhetken kulttuuria. Tämä synteesi tapahtuu jatkuvasti ja on läsnä kaikessa kulttuurin kehityksessä, erityisesti presentismissä, jossa korostetaan nykyhetken jatkuvaa muotoutumista.

Yhteenveto
Presentismissä Hegelin dialektinen malli voidaan soveltaa siten, että se kuvaa elämän ja kulttuurin jatkuvaa kehitystä nykyhetkessä. Teesi, antiteesi ja synteesi -malli, yhdessä sublaation kanssa, auttaa ymmärtämään, kuinka nykyhetki ei ole erillinen ajallinen hetki, vaan prosessi, jossa menneisyyden ja tulevaisuuden elementit yhdistyvät, muuttuvat ja luovat uusia merkityksiä. Tämä malli tarjoaa välineen tarkastella, kuinka elämä ja kulttuuri ovat jatkuvassa liikkeessä ja uudistumisessa, säilyttäen samalla yhteyden sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen, mutta aina keskittyen nykyhetken merkitykseen.

KYSYMYS
Pyysin kommentoimaan näillä malleilla yllä olevassa sitaatissa näkyvää keskustelumme. Minä olen henkilö A ja sinä olet henkilö B.

ChatGPT
Tässä keskustelussa käytetään Hegelin dialektista mallia (teesi, antiteesi, synteesi) vertaamaan aivojen toimintaan, erityisesti siihen, miten ne käsittelevät tietoa ja muodostavat kokemuksia. Voimme selventää mallia tarkastelemalla, miten se soveltuu esitettyihin esimerkkeihin ja miten sublaation käsite liittyy tähän prosessiin.

A:n Vastaus: Tilakone ja Dialektinen Malli
A kuvailee tilakoneen toimintaperiaatetta dialektisen prosessin kautta:
- Teesi: Nykyinen tila, joka edustaa sitä, missä järjestelmä (tässä tapauksessa aivot) on tällä hetkellä.
- Antiteesi: Uusi tieto, joka haastaa nykyisen tilan, eli aivot saavat uutta tietoa, joka ei täysin vastaa nykyistä tilaa.
- Synteesi: Uusi tila, joka muodostuu, kun aivot käsittelevät tämän uuden tiedon ja integroivat sen osaksi järjestelmää.

B:n Esimerkki: Havaintokokemuksen Ennustaminen
B soveltaa samaa mallia havaintokokemuksen ennustamiseen:
- Teesi: Aivojen tekemä ennuste siitä, mitä seuraavaksi havaitaan.
- Antiteesi: Aistidatan tuoma uusi tieto, joka saattaa poiketa ennusteesta (ennustevirheet).
- Synteesi: Lopullinen havaintokokemus, joka syntyy, kun aivot päivittävät ennustettaan aistidatan perusteella.

Tämä esimerkki havainnollistaa hyvin dialektisen mallin soveltamista kognitiivisessa toiminnassa. Aivot eivät toimi staattisesti, vaan jatkuvassa tilojen ja tietojen vuorovaikutuksessa, jossa ennusteet (teesi) ja havaittu data (antiteesi) yhdistyvät tuottaen uuden, päivitetyn kokemuksen (synteesi).

Sublaation Liittyminen Prosessiin
Sublaatio tulee kuvaan, kun tarkastellaan, miten tämä dialektinen prosessi ei pelkästään siirrä aivoja uuteen tilaan, vaan myös säilyttää ja kehittää aiemmat tilat ja tiedot.

- Säilyttäminen ja Kumoaminen: Kun aivot kohtaavat uutta tietoa, ne eivät hylkää täysin vanhoja tietoja (teesiä), vaan yhdistävät niitä uuteen tietoon (antiteesiin). Tämä tarkoittaa, että vanha tieto säilyy osittain, mutta se myös ylitetään, kun uusi synteesi muodostuu.
- Kohottaminen: Aivot kehittävät jatkuvasti tarkempia ja monimutkaisempia tiloja ja ennusteita, kun ne oppivat ja mukautuvat uuteen tietoon. Tämä on sublaation idea: vanha säilyy ja uusi nousee korkeammalle tasolle, mikä johtaa syvempään ymmärrykseen ja kehittyneempään aivotoimintaan.

Konkreettisia Esimerkkejä
B pyysi konkreettisia esimerkkejä, joten voimme tarkastella muutamaa muuta tilannetta:
1. Oppiminen:
- Teesi: Nykyinen ymmärrys tai taito.
- Antiteesi: Uusi oppimateriaali tai harjoitus, joka haastaa nykyisen ymmärryksen.
- Synteesi: Oppimisen kautta muodostuva uusi taito tai syvällisempi ymmärrys, jossa vanha tieto on päivitetty ja integroitunut uuteen tietoon.

Sublaatio: Oppimisprosessi säilyttää aiemmat tiedot, mutta muuntaa ja ylittää ne uusien taitojen ja tietojen myötä.

2. Sosiaaliset Vuorovaikutukset:
- Teesi: Nykyinen sosiaalinen asema tai rooli.
- Antiteesi: Uudet sosiaaliset kokemukset, jotka haastavat nykyisen aseman tai roolin.
- Synteesi: Uusi, mukautunut sosiaalinen rooli, joka ottaa huomioon uudet kokemukset ja suhteet.

Sublaatio: Henkilön sosiaalinen identiteetti säilyy, mutta kehittyy ja rikastuu uusien sosiaalisten tilanteiden kautta.

Yhteenveto
A:n ja B:n keskustelu osoittaa, miten Hegelin dialektinen malli voidaan soveltaa aivojen toimintaan ja kokemuksen muodostumiseen. Malli auttaa ymmärtämään, että aivot toimivat jatkuvassa muutoksessa, jossa ennusteet, uudet tiedot ja lopulliset kokemukset yhdistyvät. Sublatio tuo esiin sen, että tämä prosessi ei ole vain pelkkä tilasta toiseen siirtyminen, vaan se sisältää vanhan säilyttämisen ja uuden synnyttämisen yhdistettynä kehittyneempään tilaan.

[Zeneka]

Toki märehdinnällä ja negatiivisilla tunteilla on hyötynsä, koska se on varautumista vaaroihin ja uhkiin. Joillain ihmisillä vaan tuo märehdintä on niin voimakasta, että se on päällä vaikka kaikki on hyvin.

Ja vaikka olisi huonostikin niin harvemmin se märehtiminen asioita parantaa. Yleensä vaan pahentaa ahdistusta ja muita negatiivisia tunteita kun aktivoi entisestään kehon stressijärjestelmiä. Ja lisöksi tietty vaikeuttaa näin ongelmaratkaisuun kykenevien kognitiivisten prosessien toimintaa estämällä dorsolateraaliseta etuptsalohkoa aktivoitumasta optimaalisesti jos ollenkaan. Varsinkin modernissa maailmassa johon aivomme eivät ole sopeutuneet tuo märehtiminen yleisellä tasolla on lähtenyt aivan lapasesta.

Ahdistus, märehtiminen ja masennus eivät tosiaankaan paranna useimmiten tilannetta mitenkään. Kaikki tietävät että huonoimmat ratkaisut tekee negatiivisessa stressitilanteessa.

Toki nämä tunteet ovat evoluution synnyttämiä ja niille on pakko olla tarkoituksensa. Lamaantuminen on ehkä ainoa tunne jonka voi helposti selittää evoluution näkökulmasta. Toivottamassa tilanteessa ollaan liikkumatta, ei tehdä mitään. Se voi jossain tapauksessa pelastaa, vaikka uhkaavalta eläimeltä esim. karhu. Tai toinen heimo voi jättää väkivallan vähäisemmäksi kun lamaantuu eikä yritä yhtään mitään. Vaikka kohtalona voi olla jossain tilanteessa varma orjuus tai kuolema, niin silti tässä on joku todennäköisyys selvitä. Ihmiset asettuvat giljotiiniinkin varsin vähin vastarinnoin. Toki siinä saa keihästä perseeseen aika nopsaa jos alkaa raivokkaasti vastustella. Mutta laamaantunut henkilö säilyttää aina pienen mahdollisuuden selviytyä.

Modernissa maailmassa tosiaan monet vaistot ja käyttäytymispiirteet ovat turhia ja haitallisia vaikka ne olisivat olleet hyödyllisiä vuonna mammutti ja kivikirves.

Esiintymispelko on yksi tälläinen. Mitä suurempi yleisö sitä enemmän pelkää. Ja sitä huonompi esiintyminen voi olla, toki jotkut saavat tästä tunnemyrkystä innoituksen puheeseensa, mutta monet kangertelevat puheessaan ja vaikuttavat tyhmemmiltä kuin ovatkaan.

Miksi esiintymispelko on sitten olevassa? Joskus muinoin laumasta pois jäänti tai sen hierarkiassa huonompaan asemaan jääminen on usein tiennyt huonompaa ravintoa ja suojaa ja parittelukumpanien saamisen hankaluutta. Ihminen ei halua ottaa riskiä esiintymällä kaikille ja tuomalla esiin vaikka tyhmyytensä tai enemmänkin sen että lauma ei vain hyväksy hänen mielipidettään vaikka se ei olisikaan tyhmä. Nykyään monessa tilanteessa esiintymispelko on turha, koska perustarpeet ovat joka tapauksessa turvattuja.

Nykyään politiikassa sama toistuu se että järkeväkin ajatus voidaan tuomita tyhmäksi, koska riippuen ihan mistä poliittisesta leiristä mielipide tulee. Asiaa ei tarkastella järjellä vaan mietitään vain onko mielipiteen esittäjä vastustaja vai ystävä.

Mutta esimerkiksi työelämässä missä yleensä kaikkia kannustetaan ja leiriytyminen on vähäisempää, joten esiintymispelossa ei yleensä ole järkeä edes siinä mielessä että vastaleiri aloittaa agressiivisen vastahuutelun ja ihmisen negatoinnin. Toki työelämässä on selkeänä ilmiö missä jos statukseltaan alempi henkilö sanoo idean X, niin ketään ei kiinnosta mutta jos saman idean X sanoo statukseltaan korkealla oleva henkilö, niin ihmiset taputtavat ja kehuvat ideaa hienoksi.

Mutta summa summa rum... Se mitä sanot että märehtiminen on turhaa on täysin totta, mutta sillä on saattanut olla enemmän merkitystä historiassa. Huoli siitä riittävätkö ruuat talveksi jos uhkaa tulla huono sato tai muuta epäonnea. Voivatko jotkut tulla ja ryöstää varastot jne. Ehkä silloin jatkuva huoli on johtanut parempaan varautumiseen.