Universumi: Olemmeko mustassa aukossa vai tietokonesimulaatiossa?

[Neutroni]

Kyllä se mittarien lukutaito on nähty.

Niin on. Siksi tieteessä vaaditaan kokeiden dokumentoiminen niin, että ne voidaan toistaa riippumattomasti ja vahvistaa, että saadut mittaustulokset ovat päteivä eivätkä mittausvirheitä.

[Märkäruuti]

Mittarin etu on siinä, että sen lukeman tulkinta on paljon objektiivisempi kuin esim. nähdyn ilmiön tai kuvan tulkinta. Ja mittaustulokset voi tallettaa ja jakaa vertaisarvioitavaksi.

Tässä on tietenkin perusoletuksena se, että tiedetään mitä mitataan, millä mitataan ja miten mitataan.
Aivan arkipäiväisissä tekniikan alan mittauksissa tarkoitukseen sopimaton mittainstrumentti, väärä mittausmenetelmä tai puutteelinen virhelähteiden tunnistus saattaa viedä mittausta paljonkin metsään...ja silti luotetaan mittarin näyttämään kuin pässi suuriin sarviinsa.

Perusoletuksena on tietenkin se, että tutkijat hallitsevat tutkimusmenetelmänsä juurta jaksain. Yleismies Juntusella tai viestimies Vitosella se ei aina ole ollut aivan selvä.
Nimimerkillä kokeemusta omaava.

Neutroni näköjään jo totesikin saman asian paljon nasevammin...

[Neutroni]

Tässä on tietenkin perusoletuksena se, että tiedetään mitä mitataan, millä mitataan ja miten mitataan.
Aivan arkipäiväisissä tekniikan alan mittauksissa tarkoitukseen sopimaton mittainstrumentti, väärä mittausmenetelmä tai puutteelinen virhelähteiden tunnistus saattaa viedä mittausta paljonkin metsään...ja silti luotetaan mittarin näyttämään kuin pässi suuriin sarviinsa.

Teknisessä tuotekehityksessä tuo on yleensä asian laita. Tieteellisessä tutkimuksessa ollaan usein tuntemattoman äärellä ja mittaustekniikkaa kehitetään osana tutkimuksen tekemistä.

Perusoletuksena on tietenkin se, että tutkijat hallitsevat tutkimusmenetelmänsä juurta jaksain. Yleismies Juntusella tai viestimies Vitosella se ei aina ole ollut aivan selvä.
Nimimerkillä kokeemusta omaava.

Minulla on puolestaan kokemusta tutkijoiden mittaustekniikan osaamisesta, ja valitettavasti tuollainen oletus on karissut. Taso vaihtelee hyvin paljon. Kaikilla ei ole erityistä kiinnostusta mittaustekniikkaan ja osa on vain niin toheloja, että sutta ja sekundaa (ja hajonneita kalliita laitteita) syntyy luvattoman paljon. Ja niin kuin koko yhteiskunnassa, käytännön osaamista on vielä supistettu opetuksessa. No, minun kannalta se on hieno homma, eivät ne tarvitsisi minua mihinkään, jos osaisivat hoitaa mittauksensa itse.

[Neutroni]

Juuri tästä syystä haluaisin palata alkuperäiseen kysymykseeni: onko meillä – tai voiko meillä ylipäätään olla – mitään empiiristä näyttöä muiden universumien olemassaolosta? Tai edes periaatteellista mahdollisuutta saada sellaista?

Meillä ei ole tuollaista näyttöä. Periaatteessahan maailmankaikkeudessamme voi olla joku jälki sen vuorovaikutuksista ulkopuolen kanssa. Sitä on yritetty etsiä ainakin taustasäteilystä, mutta ilmeisesti hyvin hatarien hypoteesien pohjalta ja laihoin tuloksin.

Jos ei ole, jääkö kyseessä olevien mallien asema lopulta enemmän metafyysiseksi kuin tieteelliseksi – vai pitäisikö meidän laajentaa käsitystämme siitä, mitä pidämme empiirisenä tietona?

Se voi olla hyvin mahdollista, että maailmankaikkeudessamme ei ole mitään selvää jälkeä, josta voisi päätellä mitään sen ulkopuolesta (ajassa tai tilassa tai mitenkään muutenkaan), ja nuo jäävät ikuisiksi ajoiksi spekulaatioiden temmellyskentäksi. Ja jos jotain voitaisiinkin päätellä, niin aina jää vastattavaksi kysymys, että mitä sen takana sitten on. Mitään järjestelmää tuskin voidaan koskaan todistaa kaikeksi mitä on olemassa.

En näe tarvetta muuttaa empiirisen tiedon määritelmää tuollaisten eksoottisten spekulaatioiden takia. Se menisi pahimman laatuiseksi hörhöilyksi. Jos tuollaiset höpötykset eivät läpäise tieteen tiukkoja kriteerejä, jääköön hassuiksi tarinoiksi sitten.

[OlliS]

Fysiikka on tiede, joka tutkii aineen ja energian tason todellisuutta. Erotukseksi seuraavasta tasosta, joka on biologia, joka tutkii elämän asioita. Nyt ovat GR ja QT vallitsevat teoriat ja kosmologiassa BB.

Emme tietenkään voi tieteellisessä keskustelussa voi jäädä vallitseviin teorioihin, vaan ne ovat aina myös syynissä.

Täällä on nyt määrätty jäädä niihin, ja minäkin sitten jään. En voi keskustella niinkuin haluaisin, mutta en sitten keskustele niin. Pysyn määräysten puitteissa.

[asdf]

Täällä on nyt määrätty jäädä niihin, ja minäkin sitten jään. En voi keskustella niinkuin haluaisin, mutta en sitten keskustele niin. Pysyn määräysten puitteissa.

Tämän jankuttaminen alkaa riittää.

[OlliS]

Täällä on nyt määrätty jäädä niihin, ja minäkin sitten jään. En voi keskustella niinkuin haluaisin, mutta en sitten keskustele niin. Pysyn määräysten puitteissa.

Tämän jankuttaminen alkaa riittää.

Lopetan sitten jankuttamisen.

[Goswell]

Juuri tästä syystä haluaisin palata alkuperäiseen kysymykseeni: onko meillä – tai voiko meillä ylipäätään olla – mitään empiiristä näyttöä muiden universumien olemassaolosta? Tai edes periaatteellista mahdollisuutta saada sellaista?

Meillä ei ole tuollaista näyttöä. Periaatteessahan maailmankaikkeudessamme voi olla joku jälki sen vuorovaikutuksista ulkopuolen kanssa. Sitä on yritetty etsiä ainakin taustasäteilystä, mutta ilmeisesti hyvin hatarien hypoteesien pohjalta ja laihoin tuloksin.

Jos ei ole, jääkö kyseessä olevien mallien asema lopulta enemmän metafyysiseksi kuin tieteelliseksi – vai pitäisikö meidän laajentaa käsitystämme siitä, mitä pidämme empiirisenä tietona?

Se voi olla hyvin mahdollista, että maailmankaikkeudessamme ei ole mitään selvää jälkeä, josta voisi päätellä mitään sen ulkopuolesta (ajassa tai tilassa tai mitenkään muutenkaan), ja nuo jäävät ikuisiksi ajoiksi spekulaatioiden temmellyskentäksi. Ja jos jotain voitaisiinkin päätellä, niin aina jää vastattavaksi kysymys, että mitä sen takana sitten on. Mitään järjestelmää tuskin voidaan koskaan todistaa kaikeksi mitä on olemassa.

En näe tarvetta muuttaa empiirisen tiedon määritelmää tuollaisten eksoottisten spekulaatioiden takia. Se menisi pahimman laatuiseksi hörhöilyksi. Jos tuollaiset höpötykset eivät läpäise tieteen tiukkoja kriteerejä, jääköön hassuiksi tarinoiksi sitten.

Jos katsotaan aikajanoja, niin vaikka varsinaista aikaa ei ole, silti on aikajanoja, niin voidaan päätellä että loistavassa vaiheessa olevia universumeita on hyvin harvassa, tämäki sammuu aikanaan, silti tämä universumi on olemassa tuonkin jälkeen mielttömiä aikoja. Jos tuollainen loistavassa vaiheessa oleva olisi lähellä, eiköhän tuo näkyisi taustasäteilyn kautta, eipä ole näkynyt eroa. Mutta siltä täällä voi olla muista universumeista peräisin olevaa tavaraa, pimeämateria on yksi mahdollinen kandidaatti, kaikkihan on muista universumeistä alunalkaen peräisin mutta tämän tuoreen universumin aine on mennyt prässistä läpi mistä pimeämateria ei ole mennyt.

[Vän]

Juuri tästä syystä haluaisin palata alkuperäiseen kysymykseeni: onko meillä – tai voiko meillä ylipäätään olla – mitään empiiristä näyttöä muiden universumien olemassaolosta? Tai edes periaatteellista mahdollisuutta saada sellaista?

Meillä ei ole tuollaista näyttöä. Periaatteessahan maailmankaikkeudessamme voi olla joku jälki sen vuorovaikutuksista ulkopuolen kanssa. Sitä on yritetty etsiä ainakin taustasäteilystä, mutta ilmeisesti hyvin hatarien hypoteesien pohjalta ja laihoin tuloksin.

Jos ei ole, jääkö kyseessä olevien mallien asema lopulta enemmän metafyysiseksi kuin tieteelliseksi – vai pitäisikö meidän laajentaa käsitystämme siitä, mitä pidämme empiirisenä tietona?

Se voi olla hyvin mahdollista, että maailmankaikkeudessamme ei ole mitään selvää jälkeä, josta voisi päätellä mitään sen ulkopuolesta (ajassa tai tilassa tai mitenkään muutenkaan), ja nuo jäävät ikuisiksi ajoiksi spekulaatioiden temmellyskentäksi. Ja jos jotain voitaisiinkin päätellä, niin aina jää vastattavaksi kysymys, että mitä sen takana sitten on. Mitään järjestelmää tuskin voidaan koskaan todistaa kaikeksi mitä on olemassa.

En näe tarvetta muuttaa empiirisen tiedon määritelmää tuollaisten eksoottisten spekulaatioiden takia. Se menisi pahimman laatuiseksi hörhöilyksi. Jos tuollaiset höpötykset eivät läpäise tieteen tiukkoja kriteerejä, jääköön hassuiksi tarinoiksi sitten.

Jos katsotaan aikajanoja, niin vaikka varsinaista aikaa ei ole, silti on aikajanoja, niin voidaan päätellä että loistavassa vaiheessa olevia universumeita on hyvin harvassa, tämäki sammuu aikanaan, silti tämä universumi on olemassa tuonkin jälkeen mielttömiä aikoja. Jos tuollainen loistavassa vaiheessa oleva olisi lähellä, eiköhän tuo näkyisi taustasäteilyn kautta, eipä ole näkynyt eroa. Mutta siltä täällä voi olla muista universumeista peräisin olevaa tavaraa, pimeämateria on yksi mahdollinen kandidaatti, kaikkihan on muista universumeistä alunalkaen peräisin mutta tämän tuoreen universumin aine on mennyt prässistä läpi mistä pimeämateria ei ole mennyt.

Sekoitat taas asioita. Kun puhutaan useista universumeista, tarkoitetaan sellaisia universumeja, jotka ovat irti tästä meidän universumista ajassa, tilassa tai jotenkin muuten. Meidän universumimme kattaa kaiken, mitä on tässä samassa tilassa, missä me olemme, jatkui se tila sitten kuinka kauas tahansa. Jos jossain kaukana on loistavia tai sammuneita alueita, ne ovat yhä edelleen tätä samaa universumia.

[Goswell]

Juuri tästä syystä haluaisin palata alkuperäiseen kysymykseeni: onko meillä – tai voiko meillä ylipäätään olla – mitään empiiristä näyttöä muiden universumien olemassaolosta? Tai edes periaatteellista mahdollisuutta saada sellaista?

Meillä ei ole tuollaista näyttöä. Periaatteessahan maailmankaikkeudessamme voi olla joku jälki sen vuorovaikutuksista ulkopuolen kanssa. Sitä on yritetty etsiä ainakin taustasäteilystä, mutta ilmeisesti hyvin hatarien hypoteesien pohjalta ja laihoin tuloksin.

Jos ei ole, jääkö kyseessä olevien mallien asema lopulta enemmän metafyysiseksi kuin tieteelliseksi – vai pitäisikö meidän laajentaa käsitystämme siitä, mitä pidämme empiirisenä tietona?

Se voi olla hyvin mahdollista, että maailmankaikkeudessamme ei ole mitään selvää jälkeä, josta voisi päätellä mitään sen ulkopuolesta (ajassa tai tilassa tai mitenkään muutenkaan), ja nuo jäävät ikuisiksi ajoiksi spekulaatioiden temmellyskentäksi. Ja jos jotain voitaisiinkin päätellä, niin aina jää vastattavaksi kysymys, että mitä sen takana sitten on. Mitään järjestelmää tuskin voidaan koskaan todistaa kaikeksi mitä on olemassa.

En näe tarvetta muuttaa empiirisen tiedon määritelmää tuollaisten eksoottisten spekulaatioiden takia. Se menisi pahimman laatuiseksi hörhöilyksi. Jos tuollaiset höpötykset eivät läpäise tieteen tiukkoja kriteerejä, jääköön hassuiksi tarinoiksi sitten.

Jos katsotaan aikajanoja, niin vaikka varsinaista aikaa ei ole, silti on aikajanoja, niin voidaan päätellä että loistavassa vaiheessa olevia universumeita on hyvin harvassa, tämäki sammuu aikanaan, silti tämä universumi on olemassa tuonkin jälkeen mielttömiä aikoja. Jos tuollainen loistavassa vaiheessa oleva olisi lähellä, eiköhän tuo näkyisi taustasäteilyn kautta, eipä ole näkynyt eroa. Mutta siltä täällä voi olla muista universumeista peräisin olevaa tavaraa, pimeämateria on yksi mahdollinen kandidaatti, kaikkihan on muista universumeistä alunalkaen peräisin mutta tämän tuoreen universumin aine on mennyt prässistä läpi mistä pimeämateria ei ole mennyt.

Sekoitat taas asioita. Kun puhutaan useista universumeista, tarkoitetaan sellaisia universumeja, jotka ovat irti tästä meidän universumista ajassa, tilassa tai jotenkin muuten. Meidän universumimme kattaa kaiken, mitä on tässä samassa tilassa, missä me olemme, jatkui se tila sitten kuinka kauas tahansa. Jos jossain kaukana on loistavia tai sammuneita alueita, ne ovat yhä edelleen tätä samaa universumia.

Niistä minä puhunkin, on vain pulaa sanoista, tiedeihmiset käyttää universumi sanaa väärin, se tarkoittaa yksi versumi, universumi, vaan kun niitä on muitakin (multi) niin tuolla ei voi kuvata niitä kaikkia, multiversumit kuvaa oikein ja Suomessa kun ollaa sana kaikkeus on kuin nyrkki nenään.

Loistavat universumit on täysin erillisiä, välissä on suunnattomat ulapat jo sammuneiden ja hajonneiden universumien jäänteitä, se pimeä materia ja säteily joka on kokolailla kuollutta, ei havaittavissa täällä. Jos lähellä olisi toinen loistava universumi, se kyllä olisi havaittu, eipä ole havaintoa, vaan huoli pois, kyllä äärettömään mahtuu.

[Neutroni]

Emme tietenkään voi tieteellisessä keskustelussa voi jäädä vallitseviin teorioihin, vaan ne ovat aina myös syynissä.

Täällä on nyt määrätty jäädä niihin, ja minäkin sitten jään. En voi keskustella niinkuin haluaisin, mutta en sitten keskustele niin. Pysyn määräysten puitteissa.

Ei tarvitse pitäytyä nykyisissä teorioissa, mutta tieteen filosofisissa perusoletuksissa ja menetelmässä on pakko pitäytyä, jos väittää olevansa tieteellinen. Niitä me emme ala tällä palstalla vatvomaan. Mutta saat vapaasti keskustella uusista tieteellisistä ideoista, joita julkaistaan tieteellisissä julkaisuissa koko ajan. Tai sitten saat keskustella rajoitetusti (ilman jankutusta ja julistamista) uskonnollisista näkemyksistä tai hörhöilyistä, kunhan et väitä niitä tieteellisiksi. Mutta se on erityisen kiellettyä valehdella, että hihhulointi on tieteellistä.

[Märkäruuti]

Loistavat universumit on täysin erillisiä, välissä on suunnattomat ulapat

Multiversumiteoriass (Fred Adams ym.) ei ole "välissä suunnattomia ulapoita." Multiversumit ovat kokonaan erillisiä, eikä niiden välillä ole edes tyhjää avaruutta.
Sinun mallisi on sen suhteen varsin omintakeinen.

[Goswell]

Loistavat universumit on täysin erillisiä, välissä on suunnattomat ulapat

Multiversumiteoriass (Fred Adams ym.) ei ole "välissä suunnattomia ulapoita." Multiversumit ovat kokonaan erillisiä, eikä niiden välillä ole edes tyhjää avaruutta.
Sinun mallisi on sen suhteen varsin omintakeinen.

Miten ihmeessä sinä voit poistaa olevaisena olemattoman tilan, ei sitä voi poistaa kun se on vain tilaa. Minun malli on sellainen joka toimii.

[Naturalisti]

Onko meillä ja voiko meillä koskaan olla mitään empiiristä tietoa sieltä minne emme millään nykyisillä ja tulevilla fysikaalisilla mittausvälineillä "näe"?

Tuo riippuu siitä, miten määrittelet empiirisen tiedon. Jos empiirinen tieto on vain suoria havaintoja, silloin ei tietenkään. Jos emme "näe" jonnekin, emme saa sieltä havaintoja.

Jos taas havaintojen pohjalta tehdyt loogiset päätelmätkin sallitaan empiiriseksi tiedoksi, silloin on mahdollista saada empiiristä tietoa paikoista, jonne emme "näe". Hypotettinen ajatusleikkiesimerkki: Sinulla on täysi korttipakka. Minä otan sokkona sieltä yhden kortin, suljen sen katsomatta sitä läpinäkymättömään kuoreen ja ammun sen mustaan aukkoon. Emme "näe" mustaan aukkoon millään mittausvälineillä. Mutta, kun katsot pakkasi läpi, huomaat, että herttaseiska puuttuu. Onko meillä nyt sitten empiiristä tietoa, että mustassa aukossa on herttaseiska, vaikka emme mitenkään "näe" sinne?

Jos sanot, että ei ole, päätelmät eivät ole empiiristä tietoa, samalla logiikalla lähes kaikki empiirinen tieto, jota meillä on universumista, ei oikeasti olekaan empiiristä tietoa. Vain suorat havainnot olisivat. Esimerkiksi kosmologia nollautuisi lähes täysin. Empiiristä tietoa olisi vain, että avaruudesta tulee sähkömagneettista säteilyä tietyin ominaisuuksin. Empiiristä tietoa ei olisi, että siellä on tähtiä, planeettoja, galakseja, tai että ne etääntyisivät tai että olisi ollut alkuräjähdys tai mitään muutakaan sellaista. Ne ovat vain päätelmiä meille näkyvästä sähkömagneettisesta säteilystä.

Oletan, että tarkoitat suoralla havainnolla tässä representaatiota – siis havaintoa, joka syntyy jonkin mittausvälineen tai aistikanavan kautta. Siinä tapauksessa ei siitä sen enempää.

Itse kannatan matematiikan ja logiikan osalta fiktionalistista filosofiaa: kaikki päättelykeinot ovat tulkintani mukaan kumuloitunutta empiriaa. Ne ovat hyödylliseksi osoittautuneita fiktioita, joiden toimivuus perustuu käytännön menestykseen, ei metafyysiseen totuuteen.

Mennään sitten tuohon herttaseiska-esimerkkiin. Voin hyväksyä ajatuksen, että kuvaamasi menettelyn jälkeen mustassa aukossa on jokin paperinen tai muovinen läpyskä, joka meidän järjestelmässämme tulkitaan herttaseiskaksi. Mutta onko siellä mitään, joka itsessään olisi "herttaseiska"? Vai onko kyse vain siitä, että me ulkopuolelta päättelemme sen olevan siellä – ja tulkintamme perustuu konventioon, ei suoraan havaintoon?

Olennaisempi kysymys kuitenkin on: onko musta aukko osa tätä universumia – vai erillinen universumi? Jos musta aukko on osa tätä universumia, silloin sen sisäpuolinen tila kuuluu samaan fysikaaliseen kokonaisuuteen kuin meidän havaintotodellisuutemme. Mutta jos musta aukko synnyttää uuden universumin, kuten jotkut hypoteesit esittävät, silloin sen sisäpuoli ei enää ole osa tätä universumia, vaan uuden kausaalisen rakenteen alku.

Tässä kohtaa kysymys ei ole enää vain empiirisen tiedon rajoista, vaan siitä, miten määrittelemme universumin rajat – ja mitä pidämme fysikaalisesti mielekkäänä jatkumona.

Ja tähän liittyen: en ole vielä saanut vastausta siihen, voiko muiden universumien olemassaolosta ylipäätään saada mitään empiiristä tietoa. Jos ne ovat kausaalisesti erillisiä, miten mikään havainto – edes epäsuora – voisi koskaan viitata niiden olemassaoloon?

Elementary, my dear Naturalisti. Kuten herttaseiska mustassa aukossa ajatusleikissä, voimme saada muista universumeista empiiristä tietoa, jos löydämme asian, jolle ei ole muuta selitystä kuin muut universumit. Kun olemme sulkeneet kaikki muut vaihtoehdot pois mahdottomina, jäljelle jäävä selitys on oikein, vaikka se kuulostaisi miten epätodennäköiseltä tahansa. En tiedä, voimmeko koskaan tällaista asiaa löytää, mutta periaatteessa se on mahdollista.

Itse kannatan tänään nihilististä filosofiaa. Myös tuo, että matematiikka ja logiikka olisivat vain hyödyllistä fiktiota, on vain hyödyllistä fiktiota. Ja samoin myös kaikki empiria. Sekin on vain hyödyllistä fiktiota. Tietoisuus ja ajattelukin ovat vain hyödyllistä fiktiota. Millään ei ole mitään vastinetta reaalitodellisuudessa, joka sekin on vain hyödyllistä fiktiota.

Tämä sivuaa monin tavoin aiempia keskustelujamme, mutta myönnän, etten ole vieläkään päässyt täysin perille siitä, miten ajattelusi rakentuu. Siksi pyytäisin sinua tarkentamaan muutamaa kohtaa.

Ensinnäkin: kun sanot, että voimme saada empiiristä tietoa muista universumeista, jos jokin ilmiö ei selity muuten kuin niiden olemassaololla – millä perusteella tuo jäljelle jäävä selitys olisi "oikea"? Eikö kyse ole silloin enemmänkin abductiivisesta päättelystä kuin varsinaisesta empiirisestä tiedosta? Ja miten varmistamme, että kaikki muut vaihtoehdot on todella suljettu pois?

Toiseksi: nihilistinen kanta, jonka mukaan kaikki – myös empiria, logiikka ja tietoisuus – ovat vain hyödyllistä fiktiota, on sinänsä johdonmukainen, mutta samalla se tekee keskustelusta ontologisesti tyhjää. Jos mikään ei vastaa mitään, millä perusteella voimme ylipäätään puhua "selityksistä" tai "tiedosta"? Eikö silloin myös väite muiden universumien olemassaolosta ole yhtä lailla vailla merkitystä?

Ajattelen, ettei ole tarvetta sortua täydelliseen nihilismiin, jos empiiristen kokemustemme mukaiset representaatiot käyttäytyvät kuitenkin johdonmukaisesti niistä muodostamiemme mallien mukaisesti. Tämä ei tietenkään takaa mitään metafyysistä totuutta, mutta se antaa sille pragmaattisen perustan , mitä voimme kutsua efektiiviseksi tiedoksi – ja juuri siksi keskustelu esimerkiksi multiversumista voi olla mielekästä, vaikka emme pääsisikään sen täydelliseen empiiriseen varmistamiseen.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten itse rajaat sen, mikä on mielekästä ja mikä ei. Missä kohtaa hyödyllinen fiktio muuttuu merkityksettömäksi? Ja millä perusteella jokin selitys voi olla "oikea", jos mikään ei vastaa mitään?

Nihilismi todellakin on melko hedelmätön kanta eikä johda oikein mihinkään. Siksi en jaksa sitä yleensä kovin kauan puolustaa, vaan siirryn pragmatismiin. Se mikä toimii, on oikein ja todellista. Mielekkyys on taas tunne, ja ailahtelevana luonteena asiat ovat minulle välillä enemmän mielekkäitä ja välillä vähemmän.

Ilman muuta multiversumissa kyseessä on abduktiivinen päättely, kuten useimmissa tieteellisissä teorioissa ylipäätään. Emme pysty todistamaan tieteellisiä teorioita tosiksi, vaan pystymme vain falsifioimaan niitä. Aina on mahdollista, että löytyy uusia havaintoja, jotka falsifioivat teorian. Teoria on hyvä, jos sitä ei ole onnistuttu falsifioimaan ja se on paras selitys havaituille faktoille. Eli abduktiivinen päättely. Occamin partaveitsi on hyvä tapa tehdä abduktiivista päättelyä myös. En tiedä, onko sellaisia faktoja mahdollista löytää, joiden paras selitys olisi multiversumi, mutta pidän sitä silti mahdollisena.

Vaikuttaa siltä, että näkemyksemme kohtaavat erityisesti pragmatismin ytimessä: "se on totta, jos se toimii". Minulle tämä on koko pragmatismin kantava periaate.

Viimeksi, kun pohdimme filosofian peruskysymyksiä, näkemyksemme erosivat erityisesti matematiikan ja logiikan filosofiassa. Minä nojaudun fiktionalismiin, sinä et. Sittemmin oma kantani on vain vahvistunut. Fiktionalismin voi mielestäni laajentaa koskemaan myös sosiaalista todellisuutta: kuvitteellisia yhteisöjä, instituutioita, rahoitusjärjestelmiä – ja uskontoja. Nämä subjektiivisten mielten fiktiot ovat materiaalisesti olemassa aivojen neuraalisten prosessien käynissä olemisena niihin uskovien mielissä. Subjektiivinen mieli on osa materiaalista todellisuutta.

Fiktiot ovat olemassa aivoissa samalla tavalla kuin reaalitodellusuuden representaatiot, mutta niillä ei ole olemassa materiaalista olemassaoloa subjektiivisten mielten ulkopuolella. Toisinsanoen esimerkiksi uskonnolliset uskomukset ovat ihan oikeasti olemassa, mutta vain niihin uskovien korvien välissä. Koko kulttuuri on hajautunut sitä kantavan populaation subjektiivisiksi käsityksiksi – mitään suoraan jaettua kollektiivista käsitystä ei ole olemassa.

Tässä valossa myös tieteelliset teoriat – mukaan lukien multiversumihypoteesit – asettuvat jatkumolle, jossa niiden arvo ei määräydy metafyysisen totuuden mukaan (jota ei sekään ole olemassa), vaan selitysvoiman, koherenssin ja käytännön toimivuuden perusteella. Falsifioitavuus on hyvä kriteeri, mutta sekin toimii vain tietyissä rajoissa. Luulen, että toisinaan joudumme hyväksymään teorioita, joita ei voida suoraan testata, mutta jotka järjestävät havaintomme mielekkäästi uudella tavalla.

Onko sinulle tullut viime aikoina mieleen uusia ajatuksia, jotka liittyvät tähän kontekstiin – esimerkiksi siihen, missä määrin "hyödyllinen fiktio" voi kantaa myös normatiivista tai eksistentiaalista painoa? Milloin siitä tulee enemmän kuin pelkkä väline?

[Naturalisti]

Loistavat universumit on täysin erillisiä, välissä on suunnattomat ulapat

Multiversumiteoriass (Fred Adams ym.) ei ole "välissä suunnattomia ulapoita." Multiversumit ovat kokonaan erillisiä, eikä niiden välillä ole edes tyhjää avaruutta.
Sinun mallisi on sen suhteen varsin omintakeinen.

Miten ihmeessä sinä voit poistaa olevaisena olemattoman tilan, ei sitä voi poistaa kun se on vain tilaa. Minun malli on sellainen joka toimii.

Sekaannun taas maallikkona tähän kysyäkseni, onko tässä nyt kyseessä vain kielenkäyttöön liittyvä ongelma, joka ratkeaisi tarkemmalla loogisella analyysillä?

Kun puhut "olevaisena olemattomasta tilasta", viittaatko johonkin ontologiseen välitilaan, joka on olemassa siksi, että se ei ole mitään? Vai onko kyse vain siitä, että kielen tasolla emme osaa erottaa ei-mitään ja ei-meille-olemassa-olevaa?

Multiversumiteorioissa – ilmeisesti ainakin Fred Adamsin kaltaisissa malleissa – universumit ovat kausaalisesti erillisiä, eikä niiden välillä ole edes yhteistä taustatilaa. Ei ole "väliä", ei edes tyhjää avaruutta. Mutta jos ajattelemme tilaa jonkinlaisena välttämättömänä taustarakenteena, joka ei voi olla poissa, silloin päädymme helposti siihen, että "jotain" on aina "välissä", vaikka se ei olisi fysikaalisesti määriteltävissä.

Voisiko siis olla, että puhumme eri asioista: sinä tilasta metafyysisenä jatkuvuutena, Märkäruuti taas fysikaalisesti määritellystä kausaalisesta erillisyydestä?

Tässä olisi ehkä syytä tarkentaa, mitä kukin tarkoittaa "tilalla", "olemattomuudella" ja "erillisyydellä". Muuten keskustelu pyörii sanojen ympärillä, vaikka kysymys on lopulta rakenteellisesta mallista todellisuudesta.