KultaKikkare kirjoitti: ↑20 Marras 2025, 11:00
Oi voi. Nyt on niin kaukana ja niiiin ääripessimististä ettei pysty muodostaan järkevää vastausta. Käytin GPT-5.sta analysoidakseni viestisi sanomaa.
Vau. Onko tekoälystä sittenkin hyötyä. Se voi selittää oraakkelien höpinät tavallisille kuolevaisille.
No, jää nähtäväksi onko ääripessimismi realismia tässä tapauksessa. Mitään ratkaisua tuhokapitalismin amok-juoksuun ei ole näköpiirissä, ja kun se tulee, uskoakseni ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, se ei ole mitään rakentavaa, vaan fasististen diktatuurien esiinmarssi. Kansa saa nähdä riistäjiensä päiden mätänevän seipäiden nokassa toreilla mutta hinta on se, että uudet riistäjät ovat ruoskan kahvassa ja orjuus jatkuu niin kuin aina ennenkin.
Jep. Hyvänä esimerkkinä tuo helsinkiä nyt pala palalta osteleva, usan suurin institutionaalinen kinnteistöjen omistaja blackstone, jonka yksi profiitin maksimoimisen taktiikka on häätää asukkaat kodeistaan mahdollisimman pian jotta päästään korottamaan vuokraa ilman rajoituksia. Tuossa hyvänä apuna toimivat ICE agentit jotka tyhjentävät blackstonen omistamia maahanmuuttajavaltaisia asuinkortteleita jotta päästään profiittia maksimoimaan.
Fasismi, rasismi ja uusliberalismi. Erottamaton kolmikko. Kaikki yhes koos, yhteisen asian puolesta.
KultaKikkare kirjoitti: ↑20 Marras 2025, 20:28
Totta toinen puoli. Tuhokapitalismi on tuhoisaa mut kyllä maailmassa on paljon muutakin.
No jos ajatellaan valtiomuotoja, niin mitä muuta? Jollain tavalla hyvää siis, toki de facto fasistisia maita ja jotain hirvittäviä teokraattisia hulluuksia löytyy. Perinteisen länsimaisen oikeuskäsityksen mukaiset demokratiat ovat raappiotilassa ja taantumassa. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät käsittääkseni kehity enää missään päin maailmaa tuhokapitalismin tai diktatuurien kustannuksella, vaan taantuvat ja kamppailevat olemassaolostaan.
USA on käytännössä entinen demokratia, joka on ylittänyt "point of no returnin" tiellä fasismiin ja menettämässä maailmanpoliittista piikkipaikkaa. Venäjä on ollut kommunistihallinnon romahduksen jälkeen läpeensä fasistinen ja vaikka se on uhka napureilleen, todellinen suurvalta-asema maailmanpolitiikassa on historiaa. Nouseva supervalta Kiina on jonkinlainen hybridi, joka yhdistää piirteitä sekä fasismista että tuhokapitalismista. Taloudellisesti ja moraalisesti taantuvassa Euroopassa on vielä demokraattisia voimia, mutta ne ovat taantuneet vuosikymmeniä tuhokapitalismin tieltä ja viime aikoina fasistiset liikkeet ovat nousseet vastavoimaksi tuhokapitalismille, koska kapitalistiset valtiot ovat täysin kyvyttömiä vastaamaan hallinnasta räjähtäneisiin maahanmuuton ja köyhyyden ongelmiin. Lähi-Itä on teokratioita, joilla ei ole näkyvissä mitään kehitystä. Afrikassa on banaanimaita, jotka ovat tuhokapitalistien vasalleja ja pidetään isäntien sortovaltaa uhkaavan kehityksen ulkopuolella. Miltä planeetalta sitä hyvää kehitystä oikein löytyy?
Mä tarkotin Suomen BKT:ta, siis kuinka suuri osa siitä syntyy ns. riistokapitalismin kautta. Riippuu tietysti ihan siitäkin miten riistokapitalismi määritellään, joillekin kaikki kapitalismi voi olla riistokapitalismia mut sit se riisto etuliite menettää kokonaan merkityksensä.
Suurvaltojen harjoittama politiikka menee jo aika pahasti ohi aiheesta. Siihen voi lausua vaan tyyneysrukouksen ja sivuuttaa epäolennaisena.
No kai tuo riisto aina jossain määrin sisältyy kapitalismin määritelmään kun kuitenkin pääoman ja työn vastakkainasettelusta on kyse ja harvemmin tuossa työ niskan päälle pääsee.
Mutta tämä uusliberaali versio kapitalismista on sitten ihan omalla levelillään toki kun riisto on se pääasiallinen profiitin maksimoimisen työkalu.
Kyllä siinä on usein kyse työn ja pääoman synergiasta, ei vastakkainasettelusta.
KultaKikkare kirjoitti: ↑20 Marras 2025, 20:28
Totta toinen puoli. Tuhokapitalismi on tuhoisaa mut kyllä maailmassa on paljon muutakin.
No jos ajatellaan valtiomuotoja, niin mitä muuta? Jollain tavalla hyvää siis, toki de facto fasistisia maita ja jotain hirvittäviä teokraattisia hulluuksia löytyy. Perinteisen länsimaisen oikeuskäsityksen mukaiset demokratiat ovat raappiotilassa ja taantumassa. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät käsittääkseni kehity enää missään päin maailmaa tuhokapitalismin tai diktatuurien kustannuksella, vaan taantuvat ja kamppailevat olemassaolostaan.
USA on käytännössä entinen demokratia, joka on ylittänyt "point of no returnin" tiellä fasismiin ja menettämässä maailmanpoliittista piikkipaikkaa. Venäjä on ollut kommunistihallinnon romahduksen jälkeen läpeensä fasistinen ja vaikka se on uhka napureilleen, todellinen suurvalta-asema maailmanpolitiikassa on historiaa. Nouseva supervalta Kiina on jonkinlainen hybridi, joka yhdistää piirteitä sekä fasismista että tuhokapitalismista. Taloudellisesti ja moraalisesti taantuvassa Euroopassa on vielä demokraattisia voimia, mutta ne ovat taantuneet vuosikymmeniä tuhokapitalismin tieltä ja viime aikoina fasistiset liikkeet ovat nousseet vastavoimaksi tuhokapitalismille, koska kapitalistiset valtiot ovat täysin kyvyttömiä vastaamaan hallinnasta räjähtäneisiin maahanmuuton ja köyhyyden ongelmiin. Lähi-Itä on teokratioita, joilla ei ole näkyvissä mitään kehitystä. Afrikassa on banaanimaita, jotka ovat tuhokapitalistien vasalleja ja pidetään isäntien sortovaltaa uhkaavan kehityksen ulkopuolella. Miltä planeetalta sitä hyvää kehitystä oikein löytyy?
Mä tarkotin Suomen BKT:ta, siis kuinka suuri osa siitä syntyy ns. riistokapitalismin kautta. Riippuu tietysti ihan siitäkin miten riistokapitalismi määritellään, joillekin kaikki kapitalismi voi olla riistokapitalismia mut sit se riisto etuliite menettää kokonaan merkityksensä.
Suurvaltojen harjoittama politiikka menee jo aika pahasti ohi aiheesta. Siihen voi lausua vaan tyyneysrukouksen ja sivuuttaa epäolennaisena.
No kai tuo riisto aina jossain määrin sisältyy kapitalismin määritelmään kun kuitenkin pääoman ja työn vastakkainasettelusta on kyse ja harvemmin tuossa työ niskan päälle pääsee.
Mutta tämä uusliberaali versio kapitalismista on sitten ihan omalla levelillään toki kun riisto on se pääasiallinen profiitin maksimoimisen työkalu.
Kyllä siinä on usein kyse työn ja pääoman synergiasta, ei vastakkainasettelusta.
Kyllä nykyhallituksen politiikka on tehnyt kaikkensa, että siitä perinteisestä suomalaisesta sopimisen kulttuurista – jota voisi hyvällä syyllä kutsua työn ja pääoman synergiaksi – on luovuttu ja suunnattu kohti avoimen riistokapitalistisia toimintamalleja.
Hyvä esimerkki tästä suunnanmuutoksesta oli Wahlroos–Laatunen -keskustelu, jossa Laatusen linja edusti sitä vanhaa suomalaista mallia: maltillista palkkapolitiikkaa, neuvottelujärjestelmän vakaata kehittämistä ja työmarkkinarauhan pitämistä yhteisen edun nimissä. Wahlroos taas edusti selkeästi sitä uutta, kovaa linjaa, jossa työntekijän asema nähdään kustannuseränä, ei kumppanina – ja jossa työmarkkinaosapuolten vuosikymmenten aikana rakentama luottamus on lähinnä este ”joustavuudelle”.
Wahlroos on myös avoimesti ilmoittanut ihailevansa Trumpin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka nimenomaan perustuu tuhokapitalistiseen ajatteluun: äärimmäiseen sääntelyn purkuun, ay-liikkeen nujertamiseen, verotuksen vinouttamiseen suurpääoman eduksi ja yhteiskunnan polarisaation hyväksymiseen ”luonnollisena seurauksena”. Tätä samaa agendaa on Suomessa nyt ajettu läpi hyvin vauhdikkaasti, ja vieläpä ilman niitä pidäkkeitä ja tasapainottavia elementtejä, jotka muualla Länsi-Euroopassa edelleen rajoittavat pahimpia ylilyöntejä.
Konkreettisia viitteitä tähän suuntaan löytyy Suomen julkisesta keskustelusta paljon:
Hallituksen työmarkkinauudistukset on suunniteltu niin, että järjestäytymisaste, neuvotteluvoima ja kollektiivinen sopiminen murennetaan. Tätä on kuvattu jopa ”suurimpana rakennemuutoksena sitten sotien”, mutta suunta on yksipuolinen: kohti työntekijän neuvotteluaseman heikentämistä.
Wahlroosin toistuvat ulostulot siitä, että ay-liike pitäisi ”lakkauttaa” ja että pohjoismainen malli on ”aikansa elänyt”, ovat saaneet hallituspuolueista vankkaa tukea.
Useat hallituspuolueiden edustajat ovat viitanneet ihailevasti Yhdysvaltojen malliin, jossa työmarkkinat ovat mahdollisimman joustavat (eli työntekijän kannalta mahdollisimman turvattomat).
Myös oikeistotankkien (Libera, Ajatuspaja Toivo, Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA) viimeaikaiset raportit ja kilpailukykyargumentit ovat korostaneet nimenomaan amerikkalaistyyppistä deregulaatiota, eivät eurooppalaista sopimusjärjestelmää.
Suomi on siis liukumassa pois siitä perinteisestä mallista, jossa työn ja pääoman suhde oli vastakkainasettelun sijasta nimenomaan synergiaa – ja substituoimassa sen mallilla, jossa työntekijää pidetään ensisijaisesti kustannustekijänä, ei kumppanina yhteisen arvon luomisessa.
Filosofia on vasta esitieteellistä pohdiskelua. Ollakseen hyödyllistä, sen perustana on oltava naturalistinen luonnontiede: jokaisella fyysisellä ja mentaalisella tapatumalla on kausaalisnen-sulkeuma-argumentin mukainen fyysinen syy tai selitys.
KultaKikkare kirjoitti: ↑20 Marras 2025, 20:28
Totta toinen puoli. Tuhokapitalismi on tuhoisaa mut kyllä maailmassa on paljon muutakin.
No jos ajatellaan valtiomuotoja, niin mitä muuta? Jollain tavalla hyvää siis, toki de facto fasistisia maita ja jotain hirvittäviä teokraattisia hulluuksia löytyy. Perinteisen länsimaisen oikeuskäsityksen mukaiset demokratiat ovat raappiotilassa ja taantumassa. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät käsittääkseni kehity enää missään päin maailmaa tuhokapitalismin tai diktatuurien kustannuksella, vaan taantuvat ja kamppailevat olemassaolostaan.
USA on käytännössä entinen demokratia, joka on ylittänyt "point of no returnin" tiellä fasismiin ja menettämässä maailmanpoliittista piikkipaikkaa. Venäjä on ollut kommunistihallinnon romahduksen jälkeen läpeensä fasistinen ja vaikka se on uhka napureilleen, todellinen suurvalta-asema maailmanpolitiikassa on historiaa. Nouseva supervalta Kiina on jonkinlainen hybridi, joka yhdistää piirteitä sekä fasismista että tuhokapitalismista. Taloudellisesti ja moraalisesti taantuvassa Euroopassa on vielä demokraattisia voimia, mutta ne ovat taantuneet vuosikymmeniä tuhokapitalismin tieltä ja viime aikoina fasistiset liikkeet ovat nousseet vastavoimaksi tuhokapitalismille, koska kapitalistiset valtiot ovat täysin kyvyttömiä vastaamaan hallinnasta räjähtäneisiin maahanmuuton ja köyhyyden ongelmiin. Lähi-Itä on teokratioita, joilla ei ole näkyvissä mitään kehitystä. Afrikassa on banaanimaita, jotka ovat tuhokapitalistien vasalleja ja pidetään isäntien sortovaltaa uhkaavan kehityksen ulkopuolella. Miltä planeetalta sitä hyvää kehitystä oikein löytyy?
Mä tarkotin Suomen BKT:ta, siis kuinka suuri osa siitä syntyy ns. riistokapitalismin kautta. Riippuu tietysti ihan siitäkin miten riistokapitalismi määritellään, joillekin kaikki kapitalismi voi olla riistokapitalismia mut sit se riisto etuliite menettää kokonaan merkityksensä.
Suurvaltojen harjoittama politiikka menee jo aika pahasti ohi aiheesta. Siihen voi lausua vaan tyyneysrukouksen ja sivuuttaa epäolennaisena.
No kai tuo riisto aina jossain määrin sisältyy kapitalismin määritelmään kun kuitenkin pääoman ja työn vastakkainasettelusta on kyse ja harvemmin tuossa työ niskan päälle pääsee.
Mutta tämä uusliberaali versio kapitalismista on sitten ihan omalla levelillään toki kun riisto on se pääasiallinen profiitin maksimoimisen työkalu.
Kyllä siinä on usein kyse työn ja pääoman synergiasta, ei vastakkainasettelusta.
Kyllä nykyhallituksen politiikka on tehnyt kaikkensa, että siitä perinteisestä suomalaisesta sopimisen kulttuurista – jota voisi hyvällä syyllä kutsua työn ja pääoman synergiaksi – on luovuttu ja suunnattu kohti avoimen riistokapitalistisia toimintamalleja.
Hyvä esimerkki tästä suunnanmuutoksesta oli Wahlroos–Laatunen -keskustelu, jossa Laatusen linja edusti sitä vanhaa suomalaista mallia: maltillista palkkapolitiikkaa, neuvottelujärjestelmän vakaata kehittämistä ja työmarkkinarauhan pitämistä yhteisen edun nimissä. Wahlroos taas edusti selkeästi sitä uutta, kovaa linjaa, jossa työntekijän asema nähdään kustannuseränä, ei kumppanina – ja jossa työmarkkinaosapuolten vuosikymmenten aikana rakentama luottamus on lähinnä este ”joustavuudelle”.
Wahlroos on myös avoimesti ilmoittanut ihailevansa Trumpin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka nimenomaan perustuu tuhokapitalistiseen ajatteluun: äärimmäiseen sääntelyn purkuun, ay-liikkeen nujertamiseen, verotuksen vinouttamiseen suurpääoman eduksi ja yhteiskunnan polarisaation hyväksymiseen ”luonnollisena seurauksena”. Tätä samaa agendaa on Suomessa nyt ajettu läpi hyvin vauhdikkaasti, ja vieläpä ilman niitä pidäkkeitä ja tasapainottavia elementtejä, jotka muualla Länsi-Euroopassa edelleen rajoittavat pahimpia ylilyöntejä.
Konkreettisia viitteitä tähän suuntaan löytyy Suomen julkisesta keskustelusta paljon:
Hallituksen työmarkkinauudistukset on suunniteltu niin, että järjestäytymisaste, neuvotteluvoima ja kollektiivinen sopiminen murennetaan. Tätä on kuvattu jopa ”suurimpana rakennemuutoksena sitten sotien”, mutta suunta on yksipuolinen: kohti työntekijän neuvotteluaseman heikentämistä.
Wahlroosin toistuvat ulostulot siitä, että ay-liike pitäisi ”lakkauttaa” ja että pohjoismainen malli on ”aikansa elänyt”, ovat saaneet hallituspuolueista vankkaa tukea.
Useat hallituspuolueiden edustajat ovat viitanneet ihailevasti Yhdysvaltojen malliin, jossa työmarkkinat ovat mahdollisimman joustavat (eli työntekijän kannalta mahdollisimman turvattomat).
Myös oikeistotankkien (Libera, Ajatuspaja Toivo, Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA) viimeaikaiset raportit ja kilpailukykyargumentit ovat korostaneet nimenomaan amerikkalaistyyppistä deregulaatiota, eivät eurooppalaista sopimusjärjestelmää.
Suomi on siis liukumassa pois siitä perinteisestä mallista, jossa työn ja pääoman suhde oli vastakkainasettelun sijasta nimenomaan synergiaa – ja substituoimassa sen mallilla, jossa työntekijää pidetään ensisijaisesti kustannustekijänä, ei kumppanina yhteisen arvon luomisessa.
Mutkun Suomen perinteinen malli on vaan liian kankea, juuri nimenomaan sitä joustavuutta tarvittaisiin lisää. Työmarkkinat on muuttuneet paljon siitä mitä ne oli silloin joskus kun järjestelmä on kehitetty, yritysten koko "pelikenttä" on jatkuvassa muutoksessa joka on paljon paljon nopeampaa kuin ennen. Se tuskin on varsinaisesti yritystenkään etu, mutta niin se vain on, ja siihen on sopeuduttava muuten kuolo korjaa.
Joissain tilanteissa se tarkoittaa sitä, että muuttuneisiin tehtäviin huonosti soveltuvat vanhat työntekijät menee vaihtoon.
Miten yritysten kilpailukyvyn kannalta elintärkeää joustavuutta saisi lisää, ilman että työntekijät on pelkkä kustannuserä yms? Mun ymmärtääkseni Ruotsissa homma toimii paljon paremmin, mitkä on ne olennaiset erot Suomen systeemiin?
KultaKikkare kirjoitti: ↑20 Marras 2025, 20:28
Totta toinen puoli. Tuhokapitalismi on tuhoisaa mut kyllä maailmassa on paljon muutakin.
No jos ajatellaan valtiomuotoja, niin mitä muuta? Jollain tavalla hyvää siis, toki de facto fasistisia maita ja jotain hirvittäviä teokraattisia hulluuksia löytyy. Perinteisen länsimaisen oikeuskäsityksen mukaiset demokratiat ovat raappiotilassa ja taantumassa. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät käsittääkseni kehity enää missään päin maailmaa tuhokapitalismin tai diktatuurien kustannuksella, vaan taantuvat ja kamppailevat olemassaolostaan.
USA on käytännössä entinen demokratia, joka on ylittänyt "point of no returnin" tiellä fasismiin ja menettämässä maailmanpoliittista piikkipaikkaa. Venäjä on ollut kommunistihallinnon romahduksen jälkeen läpeensä fasistinen ja vaikka se on uhka napureilleen, todellinen suurvalta-asema maailmanpolitiikassa on historiaa. Nouseva supervalta Kiina on jonkinlainen hybridi, joka yhdistää piirteitä sekä fasismista että tuhokapitalismista. Taloudellisesti ja moraalisesti taantuvassa Euroopassa on vielä demokraattisia voimia, mutta ne ovat taantuneet vuosikymmeniä tuhokapitalismin tieltä ja viime aikoina fasistiset liikkeet ovat nousseet vastavoimaksi tuhokapitalismille, koska kapitalistiset valtiot ovat täysin kyvyttömiä vastaamaan hallinnasta räjähtäneisiin maahanmuuton ja köyhyyden ongelmiin. Lähi-Itä on teokratioita, joilla ei ole näkyvissä mitään kehitystä. Afrikassa on banaanimaita, jotka ovat tuhokapitalistien vasalleja ja pidetään isäntien sortovaltaa uhkaavan kehityksen ulkopuolella. Miltä planeetalta sitä hyvää kehitystä oikein löytyy?
Mä tarkotin Suomen BKT:ta, siis kuinka suuri osa siitä syntyy ns. riistokapitalismin kautta. Riippuu tietysti ihan siitäkin miten riistokapitalismi määritellään, joillekin kaikki kapitalismi voi olla riistokapitalismia mut sit se riisto etuliite menettää kokonaan merkityksensä.
Suurvaltojen harjoittama politiikka menee jo aika pahasti ohi aiheesta. Siihen voi lausua vaan tyyneysrukouksen ja sivuuttaa epäolennaisena.
No kai tuo riisto aina jossain määrin sisältyy kapitalismin määritelmään kun kuitenkin pääoman ja työn vastakkainasettelusta on kyse ja harvemmin tuossa työ niskan päälle pääsee.
Mutta tämä uusliberaali versio kapitalismista on sitten ihan omalla levelillään toki kun riisto on se pääasiallinen profiitin maksimoimisen työkalu.
Kyllä siinä on usein kyse työn ja pääoman synergiasta, ei vastakkainasettelusta.
Kyllä nykyhallituksen politiikka on tehnyt kaikkensa, että siitä perinteisestä suomalaisesta sopimisen kulttuurista – jota voisi hyvällä syyllä kutsua työn ja pääoman synergiaksi – on luovuttu ja suunnattu kohti avoimen riistokapitalistisia toimintamalleja.
Hyvä esimerkki tästä suunnanmuutoksesta oli Wahlroos–Laatunen -keskustelu, jossa Laatusen linja edusti sitä vanhaa suomalaista mallia: maltillista palkkapolitiikkaa, neuvottelujärjestelmän vakaata kehittämistä ja työmarkkinarauhan pitämistä yhteisen edun nimissä. Wahlroos taas edusti selkeästi sitä uutta, kovaa linjaa, jossa työntekijän asema nähdään kustannuseränä, ei kumppanina – ja jossa työmarkkinaosapuolten vuosikymmenten aikana rakentama luottamus on lähinnä este ”joustavuudelle”.
Wahlroos on myös avoimesti ilmoittanut ihailevansa Trumpin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka nimenomaan perustuu tuhokapitalistiseen ajatteluun: äärimmäiseen sääntelyn purkuun, ay-liikkeen nujertamiseen, verotuksen vinouttamiseen suurpääoman eduksi ja yhteiskunnan polarisaation hyväksymiseen ”luonnollisena seurauksena”. Tätä samaa agendaa on Suomessa nyt ajettu läpi hyvin vauhdikkaasti, ja vieläpä ilman niitä pidäkkeitä ja tasapainottavia elementtejä, jotka muualla Länsi-Euroopassa edelleen rajoittavat pahimpia ylilyöntejä.
Konkreettisia viitteitä tähän suuntaan löytyy Suomen julkisesta keskustelusta paljon:
Hallituksen työmarkkinauudistukset on suunniteltu niin, että järjestäytymisaste, neuvotteluvoima ja kollektiivinen sopiminen murennetaan. Tätä on kuvattu jopa ”suurimpana rakennemuutoksena sitten sotien”, mutta suunta on yksipuolinen: kohti työntekijän neuvotteluaseman heikentämistä.
Wahlroosin toistuvat ulostulot siitä, että ay-liike pitäisi ”lakkauttaa” ja että pohjoismainen malli on ”aikansa elänyt”, ovat saaneet hallituspuolueista vankkaa tukea.
Useat hallituspuolueiden edustajat ovat viitanneet ihailevasti Yhdysvaltojen malliin, jossa työmarkkinat ovat mahdollisimman joustavat (eli työntekijän kannalta mahdollisimman turvattomat).
Myös oikeistotankkien (Libera, Ajatuspaja Toivo, Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA) viimeaikaiset raportit ja kilpailukykyargumentit ovat korostaneet nimenomaan amerikkalaistyyppistä deregulaatiota, eivät eurooppalaista sopimusjärjestelmää.
Suomi on siis liukumassa pois siitä perinteisestä mallista, jossa työn ja pääoman suhde oli vastakkainasettelun sijasta nimenomaan synergiaa – ja substituoimassa sen mallilla, jossa työntekijää pidetään ensisijaisesti kustannustekijänä, ei kumppanina yhteisen arvon luomisessa.
Mutkun Suomen perinteinen malli on vaan liian kankea, juuri nimenomaan sitä joustavuutta tarvittaisiin lisää. Työmarkkinat on muuttuneet paljon siitä mitä ne oli silloin joskus kun järjestelmä on kehitetty, yritysten koko "pelikenttä" on jatkuvassa muutoksessa joka on paljon paljon nopeampaa kuin ennen. Se tuskin on varsinaisesti yritystenkään etu, mutta niin se vain on, ja siihen on sopeuduttava muuten kuolo korjaa.
Joissain tilanteissa se tarkoittaa sitä, että muuttuneisiin tehtäviin huonosti soveltuvat vanhat työntekijät menee vaihtoon.
Miten yritysten kilpailukyvyn kannalta elintärkeää joustavuutta saisi lisää, ilman että työntekijät on pelkkä kustannuserä yms? Mun ymmärtääkseni Ruotsissa homma toimii paljon paremmin, mitkä on ne olennaiset erot Suomen systeemiin?
Eihän ruotsi tuossa suomesta radikaalisti eroa mutta eroja on.
Siellä on ainakin ollut todellakin vientivetoinen malli palkkojen suhteen, paikallista sopimista meitä enemmän, työntekijän suoja vakipaikassa niin hyvä että käyttävät siksi paljon määräaikaisuuksia. Ym.
Tanska taas eroaa paljon, työntekijästä on helppo päästä eroon mutta myös siksi niitä helpommin palkataan. Vaihtuvuutta meitä enemmän ainakin.
Joka tapauksessa kummatkin pärjänneet pitkän aikaa meitä paljon paremmin, ja taitaa olla tanska pärjännyt ruotsiakin paremmin.
Meillä lomautetaan, mikä pitää työntekijöitä firmassa kiinni, mut tuollaista ei taida muualla oikein olla?
Jos itse olisin työnantaja, ja voisin toimia missä tahansa pohjoismaassa, niin tanska kuulostaisi parhaalta. Eikä työntekijät ole siellä suomea halvempia, mutta joustavuus kuulostaa houkuttavalta.
KultaKikkare kirjoitti: ↑21 Marras 2025, 19:28
yritysten koko "pelikenttä" on jatkuvassa muutoksessa joka on paljon paljon nopeampaa kuin ennen. Se tuskin on varsinaisesti yritystenkään etu, mutta niin se vain on, ja siihen on sopeuduttava muuten kuolo korjaa.
Näin se on. Yritysjohdon pitää olla vähintäänkin ajan tasalla missä mennään. Ja seurata trendejä ja markkinoiden kehitystä sekä varautua tulevaa.
Joissain tilanteissa se tarkoittaa sitä, että muuttuneisiin tehtäviin huonosti soveltuvat vanhat työntekijät menee vaihtoon.
Tuo on aika lyhytnäköistä touhua.
Potkitaan kokeneet asiantuntijat ja yrityksen kulttuuriin sitoutuneet pellolle ja tilalle halpoja noviiseja tai eri firmoista, eri yrityskulttuurista uuteen firmaan sitoutumattomia, joilla usein vanhat tavat on must ja koko organisaatio kärsii.
Kyllä yritysten pitää huolehtia työntekijöistään, eikä pitää heitä resurssina tai karjansa.
Jatkuvassa muutoksessa oleva yritysympäristö vaatii firman johdolta ymmärrystä kuinka parhaiten menestyä muuttuvassa maailmassa ja lisäksi työntekijöiden jatkuvan kouluttamisen uusiin tarpeisiin, eikä potkia kertynyttä osaamista pellolle.
Miten yritysten kilpailukyvyn kannalta elintärkeää joustavuutta saisi lisää, ilman että työntekijät on pelkkä kustannuserä yms?
Joustavuus kuulostaa hienolta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa.
Sitäkö että työt pitää tehdä, mutta palkkaa ei tarvi maksaa.
Jos työntekijät on firmalle pelkkä kustannuserä, niin firmassa on asiat niin pahasti pielessä, että joutaa kaatua koko putiikki.
KultaKikkare kirjoitti: ↑20 Marras 2025, 20:28
Totta toinen puoli. Tuhokapitalismi on tuhoisaa mut kyllä maailmassa on paljon muutakin.
No jos ajatellaan valtiomuotoja, niin mitä muuta? Jollain tavalla hyvää siis, toki de facto fasistisia maita ja jotain hirvittäviä teokraattisia hulluuksia löytyy. Perinteisen länsimaisen oikeuskäsityksen mukaiset demokratiat ovat raappiotilassa ja taantumassa. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät käsittääkseni kehity enää missään päin maailmaa tuhokapitalismin tai diktatuurien kustannuksella, vaan taantuvat ja kamppailevat olemassaolostaan.
USA on käytännössä entinen demokratia, joka on ylittänyt "point of no returnin" tiellä fasismiin ja menettämässä maailmanpoliittista piikkipaikkaa. Venäjä on ollut kommunistihallinnon romahduksen jälkeen läpeensä fasistinen ja vaikka se on uhka napureilleen, todellinen suurvalta-asema maailmanpolitiikassa on historiaa. Nouseva supervalta Kiina on jonkinlainen hybridi, joka yhdistää piirteitä sekä fasismista että tuhokapitalismista. Taloudellisesti ja moraalisesti taantuvassa Euroopassa on vielä demokraattisia voimia, mutta ne ovat taantuneet vuosikymmeniä tuhokapitalismin tieltä ja viime aikoina fasistiset liikkeet ovat nousseet vastavoimaksi tuhokapitalismille, koska kapitalistiset valtiot ovat täysin kyvyttömiä vastaamaan hallinnasta räjähtäneisiin maahanmuuton ja köyhyyden ongelmiin. Lähi-Itä on teokratioita, joilla ei ole näkyvissä mitään kehitystä. Afrikassa on banaanimaita, jotka ovat tuhokapitalistien vasalleja ja pidetään isäntien sortovaltaa uhkaavan kehityksen ulkopuolella. Miltä planeetalta sitä hyvää kehitystä oikein löytyy?
Mä tarkotin Suomen BKT:ta, siis kuinka suuri osa siitä syntyy ns. riistokapitalismin kautta. Riippuu tietysti ihan siitäkin miten riistokapitalismi määritellään, joillekin kaikki kapitalismi voi olla riistokapitalismia mut sit se riisto etuliite menettää kokonaan merkityksensä.
Suurvaltojen harjoittama politiikka menee jo aika pahasti ohi aiheesta. Siihen voi lausua vaan tyyneysrukouksen ja sivuuttaa epäolennaisena.
No kai tuo riisto aina jossain määrin sisältyy kapitalismin määritelmään kun kuitenkin pääoman ja työn vastakkainasettelusta on kyse ja harvemmin tuossa työ niskan päälle pääsee.
Mutta tämä uusliberaali versio kapitalismista on sitten ihan omalla levelillään toki kun riisto on se pääasiallinen profiitin maksimoimisen työkalu.
Kyllä siinä on usein kyse työn ja pääoman synergiasta, ei vastakkainasettelusta.
Nojoo. Vähän mustavalkoista minulta. Ei pitäisi olla niin negatiivinen.
Kyl toki muistan vielä kun tehtaanomistajapatruuna rakennutti työntekijöille perheineen kodit tehtaan lähelle ja avitteli moniin sankaritöihin yltänyttä tehtaanmiesten jalkapallojoukkuetta jonka suoritteita sai työmies iltavuorossa tehtaan ikkunasta ihastella. Siinä on kieltämättä synergiat kunnossa. Oli vielä kapitalistilla kasvot ja inhimillisyyttä sydämessä.
Nykyään sitten enemmän ehkä näitä kireissä puvuissaan häärääviä toimitusjohtajia, maksimoimassa profiittia kasvottomille isännilleen. Mutta osaako välittää? Ihmisestä.
Kapitaalin ja työn väliset synergiakanavat ehkä vähän tukossa?
KultaKikkare kirjoitti: ↑20 Marras 2025, 20:28
Totta toinen puoli. Tuhokapitalismi on tuhoisaa mut kyllä maailmassa on paljon muutakin.
No jos ajatellaan valtiomuotoja, niin mitä muuta? Jollain tavalla hyvää siis, toki de facto fasistisia maita ja jotain hirvittäviä teokraattisia hulluuksia löytyy. Perinteisen länsimaisen oikeuskäsityksen mukaiset demokratiat ovat raappiotilassa ja taantumassa. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät käsittääkseni kehity enää missään päin maailmaa tuhokapitalismin tai diktatuurien kustannuksella, vaan taantuvat ja kamppailevat olemassaolostaan.
USA on käytännössä entinen demokratia, joka on ylittänyt "point of no returnin" tiellä fasismiin ja menettämässä maailmanpoliittista piikkipaikkaa. Venäjä on ollut kommunistihallinnon romahduksen jälkeen läpeensä fasistinen ja vaikka se on uhka napureilleen, todellinen suurvalta-asema maailmanpolitiikassa on historiaa. Nouseva supervalta Kiina on jonkinlainen hybridi, joka yhdistää piirteitä sekä fasismista että tuhokapitalismista. Taloudellisesti ja moraalisesti taantuvassa Euroopassa on vielä demokraattisia voimia, mutta ne ovat taantuneet vuosikymmeniä tuhokapitalismin tieltä ja viime aikoina fasistiset liikkeet ovat nousseet vastavoimaksi tuhokapitalismille, koska kapitalistiset valtiot ovat täysin kyvyttömiä vastaamaan hallinnasta räjähtäneisiin maahanmuuton ja köyhyyden ongelmiin. Lähi-Itä on teokratioita, joilla ei ole näkyvissä mitään kehitystä. Afrikassa on banaanimaita, jotka ovat tuhokapitalistien vasalleja ja pidetään isäntien sortovaltaa uhkaavan kehityksen ulkopuolella. Miltä planeetalta sitä hyvää kehitystä oikein löytyy?
Mä tarkotin Suomen BKT:ta, siis kuinka suuri osa siitä syntyy ns. riistokapitalismin kautta. Riippuu tietysti ihan siitäkin miten riistokapitalismi määritellään, joillekin kaikki kapitalismi voi olla riistokapitalismia mut sit se riisto etuliite menettää kokonaan merkityksensä.
Suurvaltojen harjoittama politiikka menee jo aika pahasti ohi aiheesta. Siihen voi lausua vaan tyyneysrukouksen ja sivuuttaa epäolennaisena.
No kai tuo riisto aina jossain määrin sisältyy kapitalismin määritelmään kun kuitenkin pääoman ja työn vastakkainasettelusta on kyse ja harvemmin tuossa työ niskan päälle pääsee.
Mutta tämä uusliberaali versio kapitalismista on sitten ihan omalla levelillään toki kun riisto on se pääasiallinen profiitin maksimoimisen työkalu.
Kyllä siinä on usein kyse työn ja pääoman synergiasta, ei vastakkainasettelusta.
Kyllä nykyhallituksen politiikka on tehnyt kaikkensa, että siitä perinteisestä suomalaisesta sopimisen kulttuurista – jota voisi hyvällä syyllä kutsua työn ja pääoman synergiaksi – on luovuttu ja suunnattu kohti avoimen riistokapitalistisia toimintamalleja.
Hyvä esimerkki tästä suunnanmuutoksesta oli Wahlroos–Laatunen -keskustelu, jossa Laatusen linja edusti sitä vanhaa suomalaista mallia: maltillista palkkapolitiikkaa, neuvottelujärjestelmän vakaata kehittämistä ja työmarkkinarauhan pitämistä yhteisen edun nimissä. Wahlroos taas edusti selkeästi sitä uutta, kovaa linjaa, jossa työntekijän asema nähdään kustannuseränä, ei kumppanina – ja jossa työmarkkinaosapuolten vuosikymmenten aikana rakentama luottamus on lähinnä este ”joustavuudelle”.
Wahlroos on myös avoimesti ilmoittanut ihailevansa Trumpin talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka nimenomaan perustuu tuhokapitalistiseen ajatteluun: äärimmäiseen sääntelyn purkuun, ay-liikkeen nujertamiseen, verotuksen vinouttamiseen suurpääoman eduksi ja yhteiskunnan polarisaation hyväksymiseen ”luonnollisena seurauksena”. Tätä samaa agendaa on Suomessa nyt ajettu läpi hyvin vauhdikkaasti, ja vieläpä ilman niitä pidäkkeitä ja tasapainottavia elementtejä, jotka muualla Länsi-Euroopassa edelleen rajoittavat pahimpia ylilyöntejä.
Konkreettisia viitteitä tähän suuntaan löytyy Suomen julkisesta keskustelusta paljon:
Hallituksen työmarkkinauudistukset on suunniteltu niin, että järjestäytymisaste, neuvotteluvoima ja kollektiivinen sopiminen murennetaan. Tätä on kuvattu jopa ”suurimpana rakennemuutoksena sitten sotien”, mutta suunta on yksipuolinen: kohti työntekijän neuvotteluaseman heikentämistä.
Wahlroosin toistuvat ulostulot siitä, että ay-liike pitäisi ”lakkauttaa” ja että pohjoismainen malli on ”aikansa elänyt”, ovat saaneet hallituspuolueista vankkaa tukea.
Useat hallituspuolueiden edustajat ovat viitanneet ihailevasti Yhdysvaltojen malliin, jossa työmarkkinat ovat mahdollisimman joustavat (eli työntekijän kannalta mahdollisimman turvattomat).
Myös oikeistotankkien (Libera, Ajatuspaja Toivo, Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA) viimeaikaiset raportit ja kilpailukykyargumentit ovat korostaneet nimenomaan amerikkalaistyyppistä deregulaatiota, eivät eurooppalaista sopimusjärjestelmää.
Suomi on siis liukumassa pois siitä perinteisestä mallista, jossa työn ja pääoman suhde oli vastakkainasettelun sijasta nimenomaan synergiaa – ja substituoimassa sen mallilla, jossa työntekijää pidetään ensisijaisesti kustannustekijänä, ei kumppanina yhteisen arvon luomisessa.
Intian talouskasvu on ollut ilmiömäistä oikeastaan koko sen itsenäisyyden ajan, ja vastaavasti työntekijöiden järjestäytymisaste on ollut hyvin alhainen. Tästä kasvusta ovat silti hyötyneet myös työntekijät.
ID10T kirjoitti: ↑22 Marras 2025, 08:21
Intian talouskasvu on ollut ilmiömäistä oikeastaan koko sen itsenäisyyden ajan, ja vastaavasti työntekijöiden järjestäytymisaste on ollut hyvin alhainen. Tästä kasvusta ovat silti hyötyneet myös työntekijät.
Haluaisitko oikeasti vaihtaa suomalaisen "kommunismin" intialaisen duunarin asemaan ja mahdollisuuksiin? Vai miksi vertaat maahan, jossa 95 % elää kurjuudessa?
ID10T kirjoitti: ↑22 Marras 2025, 08:21
Intian talouskasvu on ollut ilmiömäistä oikeastaan koko sen itsenäisyyden ajan, ja vastaavasti työntekijöiden järjestäytymisaste on ollut hyvin alhainen. Tästä kasvusta ovat silti hyötyneet myös työntekijät.
Haluaisitko oikeasti vaihtaa suomalaisen "kommunismin" intialaisen duunarin asemaan ja mahdollisuuksiin? Vai miksi vertaat maahan, jossa 95 % elää kurjuudessa?
Ei Intiaa pidäkään Suomeen verrata, palkkakehitys pitää tietysti suhteuttaa sikäläiseen elintasoon. Ja faktuaalisesti palkkakehitys on ollut melkoista. Pointti onkin se, että miten ne palkat muka ovat noin hyvin nousseet, kun työntekijöiden järjestäytyminen on mitä on?
KultaKikkare kirjoitti: ↑21 Marras 2025, 19:28
yritysten koko "pelikenttä" on jatkuvassa muutoksessa joka on paljon paljon nopeampaa kuin ennen. Se tuskin on varsinaisesti yritystenkään etu, mutta niin se vain on, ja siihen on sopeuduttava muuten kuolo korjaa.
Näin se on. Yritysjohdon pitää olla vähintäänkin ajan tasalla missä mennään. Ja seurata trendejä ja markkinoiden kehitystä sekä varautua tulevaa.
Joissain tilanteissa se tarkoittaa sitä, että muuttuneisiin tehtäviin huonosti soveltuvat vanhat työntekijät menee vaihtoon.
Tuo on aika lyhytnäköistä touhua.
Potkitaan kokeneet asiantuntijat ja yrityksen kulttuuriin sitoutuneet pellolle ja tilalle halpoja noviiseja tai eri firmoista, eri yrityskulttuurista uuteen firmaan sitoutumattomia, joilla usein vanhat tavat on must ja koko organisaatio kärsii.
Kyllä yritysten pitää huolehtia työntekijöistään, eikä pitää heitä resurssina tai karjansa.
Jatkuvassa muutoksessa oleva yritysympäristö vaatii firman johdolta ymmärrystä kuinka parhaiten menestyä muuttuvassa maailmassa ja lisäksi työntekijöiden jatkuvan kouluttamisen uusiin tarpeisiin, eikä potkia kertynyttä osaamista pellolle.
Miten yritysten kilpailukyvyn kannalta elintärkeää joustavuutta saisi lisää, ilman että työntekijät on pelkkä kustannuserä yms?
Joustavuus kuulostaa hienolta, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa.
Sitäkö että työt pitää tehdä, mutta palkkaa ei tarvi maksaa.
Jos työntekijät on firmalle pelkkä kustannuserä, niin firmassa on asiat niin pahasti pielessä, että joutaa kaatua koko putiikki.
Ei kai yksikään yritys potki kokeneita toimenkuvansa hyvin osaavia asiantuntijoita pihalle, mutta siinä missä yritysjohdon pitää olla ajan tasalla, itse ajattelen kyllä että myös työvoiman pitää olla ajan tasalla siitä mitä osaamista toimenkuvan hoitaminen vaatii, ja konsultin hommissa lisäksi siitä minkälaisesta osaamisesta asiakkaat ovat valmiita maksamaan ja kehittää itseään jatkuvasti niin, että on osaava asiantuntija nyt ja myös jatkossa.
Varmaan tässä on vähän vaihtelua aloittain, itse työskentelen alalla missä 10vuotta sitten opitut asiat on vanhentuneita eikä niitä tarvita juuri missään.
Siellä on paljon entisiä osaavia asiantuntijoita joiden osaaminen on vanhentunutta. Toki nykyään homma hoituu yt-neuvotteluilta, mutta se on melko raskas operaatio joka maksaa firmalle paljon rahaa ja se kaikki on pois myös niiltä joiden osaaminen on ajantasalla ja sopii toimenkuvaan.
Jollain toisella alalla se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä että opettelee käyttään uusia työkaluja tehokkaasti, yms.
Yrityksen pitää huolehtia työntekijöistään, ja niinhän ne pääsäätöisesti tekeekin. Mutta kyllä työntekijöidenkin pitää itse huolehtia siitä että ovat paras mahdollinen tekijä hommaan.
Synergia ei toimi niin että työntekijän asenne on sellainen että työnantaja on vain palkka-automaatti. Se vaatii molemminpuolista panostamista.
